XIII.
Talven viimeinen pakkas-aika oli ohi. Kevät läheni. Hanget alkoivat kestää.
Silloin valjastivat Erakkojärven miehet porohärkänsä pikku rekien eteen, kuormaten ne kukkuroilleen riistaa sekä taljoja kotoisista säilöistään, ja läksivät viemään niitä ukko Rotoselle, rahaksi muuttamista varten.
Hauskaltapa heistä tuntuikin taas päästä pistäytymään Käpälin ystävällisissä ihmisissä. He eivät olleetkaan siellä käyneet sitten joulun. Ja varsinkin Erkillä tuntui olevan sinne kiire. Monena aamuna, vaikk'eivät hanget vielä kestäneetkään, hän oli vanhemmalta veljeltään kysellyt: "Eiköhän jo lähdetä niitä nahkoja viemään?" — "Vai nahkoja viemään! Etköhän tarkoita Iroa katsomaan?" oli silloin Paavo aina suu hymyssä vastannut.
No nyt oli viimeinkin lähtöhetki edessä. Ilves-Matti jäi kotimieheksi koirien kanssa.
Kepeästi viilettivät porot liukkaalla hangella, miesten kannaksilla seisten niitä ohjatessa. Matkan Käpäliin he olivat laskeneet näin talvikelillä kolmeksi peninkulmaksi; kesällä tuli lähes peninkulmaa pitemmältä.
Nyt he ajoivat sen kuormineenkin vajaassa kolmessa tunnissa, heläyttäen tiukuineen keskelle iloista Käpälin kylää, ennenkuin aurinko kerkisi keskipäiväksi vielä hankia pehmentää.
Vastaanotto oli taas yhtä sydämellinen kuin ennenkin.
— Kovin on jo vuoteltu! Kovin on kaivattu! kuului ystävällisiä huutoja sieltä täältä.
Tällä kertaa veljekset eivät kuitenkaan kerinneet kauan kylässä viipyä. Toimitettuaan kiireimmät asiansa ja kun Erkki oli saanut ensimmäiset kaihonsa tunteet sammutetuiksi Iron seurassa, kiiruhtivat erakkojärveläiset taas jo saman päivän iltana heti hankien kovetuttua lähtemään saloilleen, keräilemään varastojaan riistalavoista, joita heillä oli ympäri pohjoista Vienan-Karjalaa. He ottivat nyt mukaansa Käpälistä vielä kaksikymmentä poroa saadakseen kaikki varastot määräpaikkoihinsa ennen kelirikon tuloa. Nuoret miehet kilvan pyrkivät Erakkojärven riistaruhtinaitten ajomiehiksi. Kaikki olisivat tahtoneet päästä näitten urheain metsänkävijäin mukaan, vaikkapa vain riistankeruuretkellekin. Kertomukset heidän pelottomuudestaan ja mainiosta metsänkäynti- ja ampumataidostaan alkoivat jo lumota kansaa laajoissa seuduissa. Tuhansia juttuja heidän retkistään ja seikkailuistaan tiedettiin kertoa, ja luonnollisesti kasvoivat nämä jutut kertoja kertojalta, kylä kylältä eteenpäin vieriessään.
Illan suussa Erakkojärven miehet lähtivät pohjoisille saloille, kuuden ylpeydestä säteilevän nuoren miehen seuraamina.
Kolmisen viikkoa sillä kierroksella viivyttyään sekä vietyään runsaat varastonsa Kierettiin ja Koutaan suuntasivat he kulkunsa jälleen Käpälin kylää kohti, kootakseen sinne vielä viimeiset rippeet hajallaan olevista varastoistaan kotoisempien korpien riistalavoista.
Lähetessään nyt kylää he kiiruhtivat porojaan vielä viimeisiin voimain ponnistuksiin, ajaen helskyvää hankea hyvää vauhtia, pitkin Pontshelejoen jäätä, Paavo ja Erkki edellä sekä muut pienen taipaleen takana perässä. Jäljessä-tulijat näkivät silloin yht'äkkiä Erakkojärven miesten hypähtävän porokelkoistaan, sieppaavan pyssynsä ja kiitävän metsään päin. Niin ne katosivat nopsasti kuin oravat rantarinnettä ylös viidakkoon ja hävisivät sinne hämmästyneitten ajomiesten näkyviltä. Samassa tunki jäällä olevien korviin kauhea hätähuuto siltä suunnalta, minne olivat nähneet veljesten häviävän.
Pari miehistä lähti heti juoksemaan huutoa kohti, toisten jäädessä pitelemään valloilleenjääneitä poroja. He arvasivat erakkojärveläisten jo aikaisemmin kai kuulleen metsästä samaa hätähuutoa ja siksi niin äkkiä jättäneen poronsa.
He seurasivat edelläjuosseitten jälkiä ja tulivat pian tiheään ryteikköön, jossa näkivät miehen ja karhun rinnakkain verisellä kentällä. Miehen ääressä kumarruksissa he huomasivat Paavon, kun taas Erkki parhaillaan oli irroittelemassa pitkää lappalaista puukkoaan kontion niskaluista, joihin se näkyi kiinni takertuneen.
— No, mitäs täällä on tapahtunut? Onko Ossippaisen isäntä kuollut?
— Kyllä se vielä hengissä tuntuu olevan, vaikka onkin saanut otsolta aika tärskäyksen kalloonsa sekä rintaansa syvän kynnenraamun.
Paavon ja Erkin kantaessa, hätäisesti kyhätyillä paareilla, tajuntansa menettänyttä ukkoa ja miesten vetäessä kelkkaan nostettua kontiota perässään kertoi Paavo:
— Siinäpä kohtasi ukko kontion niin arvaamatta, että ajattelenpa, miten kelle tahansa meistäkin samanlaisessa paikassa olisi käynyt. Näittehän lehdeskasan, siinä rytäkkäpaikan vierellä. Ukko Ossippainen oli nähtävästi tullut lehdeksiä hakemaan, kesällä latomastaan kasasta, kun saikin yht'äkkiä vastaansa lehdeksien alle majoittuneen kontion, jonka unta hän näin oli tullut häiritsemään. Kun kuulimme ensimmäisen huudon jäälle, oli otso varmaan juuri ilmestynyt ukon jalkain juuresta esiin. Meidän saapuessamme paikalle makasi mies jo kontion alla kaseksessa ja niin pahasti näreitten peitossa, ettei voinut ampua. Enkä tiedä miten siinä miehelle olisi käynyt, ellei Erkki samassa olisi saanut survaistuksi puukkoaan arkaan paikkaan kontion pään ja niskaluitten väliin. Änähtämättä se silloin lysähti hangelle, ja ukko jäänee toivottavasti henkiin. Siltä minusta ainakin näyttää.
Samassa saapuivat he taakkoineen ja kontioineen jäälle, odottavien toverien luokse, jotka ihmetellen katselivat tulijoita ja heidän tuomisiaan.
— Onko Ossippaini kuollut? kuiskasivat he.
— Ei. Se on vain pökerryksissä, vastasivat miehet.
— Ukkoko se kontion kaatoi?
— Ei! Erakkojärven Erkkihän sen puukolla pisti.
— Lopetti hengen koipiaan sätkyttelevältä kontiolta, meinaat kai!
— Ei, ei! Pisti terveen kontion.
— Pisti puukolla terveen kontion! kertasivat miehet hämmästyksissään, lähtien ajamaan Paavon ja Erkin perään, jotka jo olivat rientämässä kylää kohti haavoittuneen kera.
Perille saavuttua levisi tieto tapahtumasta nopeasti talosta taloon, ja kaikkialla ihmeteltiin:
— Pistivät puukolla kontion! Ne vasta brihoja, ne!
Ukko Ossippainen virkosi pirttiin päästyään vähitellen ja tunsi jo muutaman tunnin kuluttua elämän alkavan korjautua melkein entiselleen, lukuunottamatta rinnassa olevaa naarmua, jota pahasti vielä särki ja äilehti, vaikka kylän paras noita siinä loitsimisineen ja voiteineen olikin parantamishommissa.
Mutta kontio vietiin erakkojärveläisten majapaikkaan, Rotosen taloon.
"Poijes pojat porstuasta, piiat pihtipuolisista, uron tullessa tupahan, astuessa aimo miehen",
kajahutti mukaanliittynyt kylänväki, kontionkaatajain saapuessa jo portaitten ääreen ja ihmisjoukon tunkeillessa katsomaan puukolla kaadettua mesikämmentä. Kaikki puhuivat nyt Erakkojärven miesten ennenkuulumattoman urheasta teosta ja katselivat näitä sankareita ihailevalla kunnioituksella. Neitosten silmät vallan säkenöivät Erakkojärven metsäruhtinaita katsellessaan, nähden heissä koko maailman rohkeimmat ja voimakkaimmat miehet. Mutta eniten kuitenkin säkenöivät Iron silmät, hänen siinä hehkuvin poskin Erkin vieressä istuessaan ja viime viikkojen tapahtumisia kuunnellessaan, heidän jo siirryttyään sisälle pirttiin.
Saatuaan ensi uteliaisuutensa tyydytetyksi poistui kylän rahvas, mutta vain palatakseen pian juhlapuvuissa sillävälin peijaisia varten pestyyn Rotosen avaraan pirttiin. Tulipa sinne ukko Ossippainikin, vaikkakin taluttamalla. Kyynelsilmin kiitellen hän nyt tapauksesta selvittyään ravisteli vuoroin toisen, vuoroin toisen pelastajansa kättä.
Emäntä ja joukko vanhempia naisia hääri kodassa suurten patojen ympärillä, tytärten pyörähdellessä pirtinuunin kupeella, vetäen sen kuumasta kidasta höyryäviä piirasia ja pyöröjä. Täyttyivät väestä pirtin pitkät pöydät, samoin nuorten pöydät kamarissa ja sintshissä, ja kun vihdoin tuntui kontiokeiton voimakas tuoksu parhaillaan sisäänkannettavista padoista, alotti vanha Vassiilei kontiovirren:
"Astui impi ilman äärtä, tytti taivahan lakea, kulki pitkin pilven juurta, tassi taivahan rajoa sukassa sinertävässä, kirjavassa kossosessa, villavakkanen käessä, karvakippo kainalossa. Viskoi villaset vesille, laski karvat lainehille, niitä tuuli tuu'itteli, lempi ilma liikutteli, ve'en henki heilutteli, aalto rannalle ajeli, rannalle salon simaisen, nenähän metisen niemen. Mielikki metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, koppoi karvat kourahansa, veti villaset vesiltä, niitä liitti liukkahasti, karttasihe kaunihisti, vaahterisehen vasuhun, kaunoisehen kätkyehen. Tuu'itteli tuttuansa, liekutteli lempeänsä, alla kuusen kukkalatvan, alla penseän petäjän. Siitä otsonen sukesi, kohentaihe kontioinen vieressä metisen vii'an, simaisen salon sisässä. Kasvoi otso kaunihiksi, ylen korjaksi kohosi, lyhyt jalka lylleröinen, tasakärsä talleroinen. Siitä laski lallokkinsa, ulos lempensä lähetti, pani suota soutamahan, viitoa vitaisemahan, ahoviertä astumahan, kangasta kapuamahan. Käski käy'ä kaunihisti, soreasti sorkutella, elellä ajat iloiset, kulutella kuulut päivät suon selillä, maan navoilla, kisakangasten perillä, havulinnan liepehillä, kengällä korean kuusen, katajikon kainalossa.
Sieltä sain nyt saalihini
Ehätin tämän eräni."
Virren päätyttyä kantoi isäntä pirttiin kirkasta viinaa vanhassa esi-isäin kaataman kontion kallon koppapuolessa, jonka pani kiertämään miehestä mieheen, alkaen kontion kaatajasta ja kulautettuaan ensin itse aikamoisen otsoryypyn. Kallon kiertäessä kädestä käteen vallitsi pirtissä hievahtamaton hiljaisuus. Vasta kun viimeinen mies sen kolahutti pöydälle, alkoi jälleen puheen sorina, joka sekin kuitenkin pian taukosi, Seppäsen Hilipän ja Sirkeisen Varahvontan ryhtyessä vetämään uutta karhuvirttä. Sen loputtua alkoi peijais-ateria. Olipa silloin naiset naurusuulla, miehet mielellä hyvällä.
Kun vihdoin pöydästä oli noustu, rupesi nuorten parista kuulumaan kohinata. Pianpa kajahtikin jo reipas kisalaulu, ja tuossa tuokiossa kiitivät parit tuliseen tshuliluikkaan. Kahdeksan paria siinä kerrallaan lattialla keijui, toisten sillävälin penkeillä istuessa vuoroaan odottaen.
Tällaisella odotusvuorolla ollessaan veti Erkki hiljaa kädestä Iron pirtin rauhaisaan nurkkasopukkaan. Hänen sydämensä oli nyt niin kukkuroillaan, ettei hän tässä riemussaan enää saattanut sitä hillitä. Nyt sen täytyi tulla julki, mitä siellä jo kauan oli kytenyt. Rohkeasti tyttöä silmiin katsoen hän lausui:
— Rohkenisitko tulla erämaan pojalle tällaiselle?
Tyttö painoi päänsä alas, koetti sitä jälleen kohottaa, mutta se painui taas. Hän ei vastannut mitään.
— Siis et! Etkä tahdokaan! virkkoi Erkki hetkisen kuluttua, käyden samalla hyvin vakavaksi. Hän oli suora mies sekä sellaisena tottunut aina käymään asiaan ilman kiertoteitä ja odotti myös toisilta samaa suoruutta. Tytön äänettömyys ei hänen mielestään tiennyt hyvää. Hän katsoi tyttöön väräyttämättä silmiään.
Iro tunsi vaistomaisesti hänen kiinteän katseensa, rohkenematta vieläkään kääntää päätään.
— Et! lausui mies hiljaa, aikoen nousta lähteäkseen.
Silloin tuli tytölle hätä. Kuumeisesti hän tempasi häntä kädestä ja kuiskasi väräjävällä äänellä:
— Tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin! Se on ainoa ja syvin toiveeni, ja ollutkin siitä lähtien kuin sinut ensi kerran näin, mutta…
— Mitä mutta! keskeytti Erkki, joka jo oli tuntenut kuin suuren taakan harteiltaan pudonneen, mutta nyt uuden olevan kasautumassa sijaan.
Katsoessaan nyt tyttöön huomasi hän tämän käyneen aivan kalpeaksi ja ontosti tuijottavan ovelle päin. Hänkin vilkasi sinne ja huomasi oven suussa oudon, matkatamineissaan olevan miehen, joka synkän näköisenä katseli juuri häntä ja Iroa.
— Iro ja Erkki! Vuoronne alkaa! Joutukaa taas! kajahti samassa heidän ympäriltään, ja heidät tempaistiin kisan hyörinään.
Mutta Erkiltä ei tahtonut nyt oikein kisa luistaa. Mitä oli merkinnyt tytön "mutta"? Mitä hänen äänettömyytensä ja vihdoin säikähdyksensä, huomattuaan oven suuhun ilmestyneen miehen? Ne ajatukset pyörivät kiivaasti hänen päässään ja olivat aluksi saattaa hänet tekemään tyhmyyksiä, unohtamaan aivan tavallisimpiakin kohtia kisassa, mutta pian hän sai kuitenkin mielenmalttinsa takaisin ja vei vuoronsa kunnialla loppuun.
Heti sen päätyttyä hän riensi miesparveen, sytytti piippunsa ja kysäsi kuin sivumennen vain:
— Kukahan mahtoi olla tuo uusi tulija? Häntä en muista ennen nähneeni.
— Ai, tuo sarkatakkipoikako! Tuo pahasilmäinen! Se on Joron poika
Heinäjärvestä ja kai tullut isänsä kauppa-asioissa Rotosen luokse.
He ovat hyviä ystävyksiä ja vanhoja liikekumppaneita, ukko Rotoni ja
Heinäjärven Joro, vastasi muuan miehistä.
Joutuessaan taas Iron läheisyyteen Erkki puoliksi kuiskaten lausui, osoittaen samalla Joron poikaa:
— Sinä kalpenit, kun tuo mies tuli sisään!
Tyttö säpsähti ja pyörsi muitten tyttöjen joukkoon, vastaamatta mitään.
— Tässä taitaa nyt olla sipulia siirapissa! tuumi Erkki itsekseen. — Sanoihan tyttö kuitenkin minulle tahtovansa tulla! läikähti kaikesta huolimatta hänen mielessään riemullisesti. Mutta…! Mitä mahtoi merkitä se "mutta"?…
— Hehei! Erakkojärven Erkki! Tulepa ottamaan taas paukaus Kieretin kirkasta helmeä kontionkallosta! huusi Varahvontta Sirkeini, tarttuen samalla Erkkiä olkapäähän ja kiskoen häntä nurkkaan päin, jonne pöytä oli siirretty kisaajain tieltä.
Varahvontta kohotti kallomaljan huulilleen, otti aika kulauksen, ähkäsi ja tarjosi Erkille. Mutta tämä kostutti vain hieman kieltään ja siirtyi sitten sintshin portaille, polttaakseen rauhassa piipullisen sekä jatkaakseen omia mietteitään.
Tuskin hän oli siinä kuitenkaan vielä montaakaan sauhua kerinnyt vetää, kun kuuli vieressään ukko Rotosen ystävällisen äänen.
— Mitäpä tässä istut, poikasein? Etkö kuule, kuin pirtissä jo kadrilliin käydään?
— Kiva oli tshuliluikka juuri! Enpä kadrilliin mieli tällä kertaa lähteä!
— No, no! Mikäs poikaan nyt on mennyt? myhähti isäntä, aikoen samalla lähteä pirttiin.
Mutta silloin kohosi Erkki seisaalleen ja lausui vakavasti:
— Ukkosein! Käyhän tänne saraille! [= tallin tai navetan ylinen]
Minulla olisi vähän pakisemista kanssasi.
Ukko vavahti ja yritti kaikesta huolimatta jatkaa matkaansa hätäillen:
— En kerkiä nyt, poikasein! Täytyy muorille jouduttaa sokerit tästä, jotta saa tshaijut pöytään!
— Anna tshaijun vuottaa! En sinua montakaan hetkeä viivytä. Minun täytyy saada heti asiaani selvyys, ja luulen, että sinä sen voit antaa!
— Minä? minä? hätäili ukko käyden yhä rauhattomammaksi.
— Niin juuri! Käyhän vain nyt tänne!
He nousivat saraille. Heti sinne päästyään alkoi Erkki:
— En ole tottunut pitkiin puheisiin. Käyn siis lyhyesti ja suoraan asiaan. Sinun tyttösi Iro miellyttää minua rajattomasti. Hän sitoo nyt ajatuksiani enemmänkin kuin mitä oikeastaan katsoisin sopivaksi minunlaiselleni miehelle. Tiedän myös, että hän pitää minusta, sen on hän itse tunnustanut. Mikä silloin on selvempää kuin että minä saan hänet. Mutta hänen puheestaan sain sen käsityksen, että esteenä on joku "mutta". Mikä tämä este on, sen saat sinä nyt selvittää.
Ukko jäi äänettömäksi. Siinä seisoi hän pitkän aikaa huojutellen itseään ja virkkoi viimein alakuloisesti:
— Tätä hetkeä olen kauan pelännyt. Olen jo hyvän aikaa huomannut sinun mieltymyksesi tyttöön sekä hänen sinuun. Sanon suoraan, että suurin iloni olisi antaa hänet sinulle, vaikka en tunnekaan entisyyttäsi, vielä vähemmän kotiasi ja sen oloja, mutta…
— Taas sama kirottu "mutta"! murahti Erkki ajatuksissaan.
— Niin, sanoinhan jo, jatkoi ukko, että sinun haltuusi uskoisin koko sydämeni halusta tyttäreni tulevaisuuden, mutta olin jo, ennenkuin sinut tulin tuntemaan, luvannut Iron ystäväni Heinäjärven Joron pojalle. Tyttö ei ollut vielä kymmentä vuotta täyttänyt, kun jo teimme sopimukset asiasta tulevan vävyni isän kanssa Kemin [Vienan Kemiin] markkinoilla. Minä en ole koskaan sanaani syönyt enkä voi sitä nytkään tehdä, vaikkakin sinun mielesi pahoittaminen koskee minuun kuin keihäänpisto suoraan sydämeeni. Niin on asiat. Mutta onhan minulla Iron lisäksi Outi ja Moarie. Ota toinen heistä!
Erkki pudisti päätään ja lausui hetkisen kuluttua:
— Miehen sana ja miehen kunnia ovat yhtä! Kunnioitan sinua järkähtämättömyydestäsi, vaikka haluaisinkin nyt Iroa ajatellessani repiä kappaleiksi sinut sanoinesi, Jorot poikineen ja koko maailman! Mutta mies olen myös minä! En koeta taivuttaa sinua pyörtämään pyhiä sanojasi. Siitä saat olla varma!
Pimeälle saraille tuli pitkä, painostava äänettömyys. Vihdoin katkasi sen Erkki:
— No! Peijaiset saavat tällä kertaa minun puolestani olla lopussa.
Jatkakoot muut! Minä ajan Erakkojärvelle.
— Elähän poikaseni! Elä nyt moisia pakise! Käyhän kisaan! Vastahan peijaiset on alussa.
— Minä olen myös mies pysymään sanoissani. Lähden heti. Antakaa kontion talja ukko Ossippaiselle!
— Kuulehan kuitenkin! Ethän nyt ole suuttunut minuun? Ymmärräthän!
Minä en voi!
— Ymmärrän. Ja pidän sinua samana kunnon miehenä kuin ennenkin.
Sen sanottuaan Erkki astui pirttiin ja ehti parhaiksi juuri näkemään, kun Joron poika oli pyytämässä Iroa kisaan. Iro pyörähti ja riensi auttamaan äitiään, tämän hommatessa tsaijukompeitten kanssa. Poika kirosi, sieppasi kädestä viereistä tyttöä ja riensi kisaan, muljauttaen samalla ilkeästi ovensuuhun ilmestyneeseen Erakko järven Erkkiin.
Erkki virkkoi pari sanaa Paavolle, joka parhaillaan etsiskeli sopivata neitoa käydäkseen kisaan hänkin. Kuultuaan Erkin äänessä nyt oudon soinnin hän jäi katsomaan veljeään pitkään ja oli vähällä vetää suunsa hymyyn, mutta huomattuaan veljensä kasvot kalmankalpeiksi ja arvattuaan jotakin odottamatonta tapahtuneen hän virkkoi:
— Samapa se! Lähdetään vain… Vaikka ikävä onkin näin hyviä pitoja alkuunsa jättää.
Veljekset astuivat nyt hyvästelemään isäntäväkeä.
Hämmästyneenä kysyi emäntä:
— Nyt jo? Miten nyt jo?
— Hanget kestävät yöllä niin hyvin, hyrähti Erkki. — Ja pitäähän tästä joutua kotiinkin vähitellen.
Iroa kätellessään hän katsoi tyttöä kauan silmiin. Tyttö kesti katseen. Omituisesti loistivat kaunottaren mustat silmät punaisen otsipaikan alta.
— Et siis pelkäisi erämaita? kuiskasi Erkki.
— En sinun kanssasi! vastasi tyttö hiljaa.
Vasta alkanut kisa keskeytyi. Pää pystyssä ja komearyhtisinä astelivat nyt veljekset pirtin poikki, otettuaan isännän tarjoamasta kontionkallosta vielä lähtöryypyt. Nyt ei Erkkikään ainoastaan kastanut kieltään, vaan ottipa oikein kurjenkaulan mitallisen.
Pihalla näkivät he miesten jo valjastavan heidän ajokkaitaan.
— Kuulehan, Seppäsen Iivana! huusi vielä Erkki ennen lähtöään.
— Sinähän tiedät riistalavamme Pistonselällä, Tsikkavuorella,
Ironsyrjällä ja Vartiokankaalla. Kerää niistä taljat tänne ukko
Rotosen huostaan, jollei meitä parin viikon päästä kuulu takaisin!
Sitten veljekset hyppäsivät keveihin pororekiinsä.
— Minnehän niillä nyt niin äkkilähtö tuli? kuiskaili saattoväki pihalla keskenään.
— Mikäpäs sitä tietää! Niillä miehillähän on aina omat tapansa.
Lähtiessään pihasta ja rahvaan huudellessa jäähyväisiään sivuuttivat he aitan portailla istuvan vanhan Vassiilein, joka siinä, hyvässä nousussa, tyytyväisenä veti kuuluvalla äänellään:
"Anna ainaki Jumala, toisteki totinen Luoja, soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi näillä pienillä pihoilla, kapehilla kartanoilla!"
— Enpä tiedä, mahtaneeko enää tänä keväänä "piukoa" näillä pienillä pihoilla, kapehilla kartanoilla, mutta sitä enemmän se nyt "piukoo" Erakkojärven avaroilla salomailla! huudahti Erkki, heläyttäen reipasta laukkaa rinnettä alas.