XIV.
Koittipa nyt kevättalvi, jommoista Erakkojärven korvet vielä ennen eivät olleet kokeneet. Kuului sieltä suksen suihke, pyssyn pauke, joka mäeltä, joka notkosta, ja jokaista nevaa halkoi tuore latu. Kaikki kontiot koloistaan etsittiin, sudet suurilta soilta, ilvekset ikikätköistään. Jos oli aikaisemminkin siellä räiske rämeillä käynyt, korvessa miesten kohina, niin näin lakkaamaton ei kuitenkaan vielä koskaan ennen.
Erakkojärven Erkki näytti nyt saaneen aivan uupumattoman eränkäyntihimon, jonka syyn Paavo kyllä tiesi, mutta jota Ilves-Matti hiukan kummeksui.
— Mikä ihme sen pojan on riivannut? Ei pysy kotona enää koskaan, tuumi hän Paavolle monasti heidän kahdessa kotiin päin hiihdellessään, Erkin jäädessä vielä erämailleen pyyntiä jatkamaan.
Kontionpeijaisetkin heidän täytyi kahden kesken viettää. Eipä saatu
Erkkiä mihinkään tulemaan metsiensä helmoista.
Tämä alkoi Ilves-Mattia jo suututtaa. Kuka voisi sanoa hänestä, ettei hän, Ilves-Matti, olisi uutterin ja kovin metsänkävijä maailmassa? Mutta tuommoinen hurjimus, kuin tuo Erkki, ei ole enää mikään metsänkävijä. Se on jo hullu! Ei pidä edes peijaisia pyhänä! murisi hän kerrankin Paavolle, kun he kahden nauttivat taas peijaisateriaa, Erkin samana aamuna kaataman kontion kunniaksi.
Kaataja itse oli jo sitä ennen, otettuaan vain lisäeväitä vetoahkioonsa, rientänyt takaisin saloilleen, joilta vast'ikään tuskin oli kotiin päässyt kontionnahkoineen.
Paavo käsitti varsin hyvin, miksi Erkki juuri kontionpeijaisia nyt erikoisesti vieroi, mutta ei virkkanut mitään selitykseksi ukon mutinaan.
— Antaa hänen nyt saloja kierrellä! Ei se poika niistä koskaan kuitenkaan tarpeekseen saa! myhähti hän, jatkaen ateriaansa.
— Kyllä sille pojalle on jotakin mahtanut Vienan puolella tapahtua, mikä nyt hiuksissa huimaa ja humisee, tuumi kotvasen kuluttua taas Ilves-Matti. — Eihän vain lie jalka puuttunut kassapäitten ketunrautoihin? livautti hän lopuksi, heittäen samalla viileän viinaryypyn karkean karhunlihapalasen paineeksi.
— Mikäpä sen Erkin hommista tiennee! tokasi Paavo, antaen samanlaisen kyydin omalle karhunlihapalaselleen.
* * * * *
Vasta kun kelirikko teki metsissä liikkumisen mahdottomaksi, palasi Erkki Erakkojärvelle. Ilves-Matti ja Paavo eivät olleet häntä pariin viikkoon nähneetkään.
Reippaalla mielellä hän näytti olevan, mutta siitä huolimatta luuli Ilves-Matti huomaavansa miehessä jotakin uutta ja erikoista, mitä ennen ei ollut havainnut. Kaiken, mihin ryhtyikin, teki hän nyt niin tavattomalla ponnella ja ripeydellä, että ihmetellä täytyi. Ja jos työt rupesivat loppumaan, näytti hän siitä suuresti kärsivän.
Niinpä hän eräänäkin aamuna, kun ei tiennyt mihin oikein ryhtyisi — talo oli kunnossa, samoin kalanpyydykset, eikä perunapellontilkku ollut vielä roudasta sulanut, — sanoi toisille:
— Mitähän tuumitte, jos tehtäisiin uusi pirtti tähän vanhan jatkoksi? Ei kai se oloa pilaisi?
— Eihän lisätila pahaa tekisi, mutta tokkohan tässä nyt sentään niin suuriin puuhiin ruvetaan. Hyvinhän sovitaan tähänkin, virkkoi Paavo.
— Niin, hyvinhän tähän sovitaan, yhtyi Ilves-Mattikin puheeseen.
— Sovitaan, sovitaan! Mutta eiköhän se uusi pirttikin olisi hyvä olemassa? Eihän sitä tiedä, eikö tämäkin joskus maailmassa saattane käydä ahtaaksi. Miksi kuluttaisimme aikaa hukkaan? Nyt, kun mitään muuta tiettävää työtä ei ole eikä ainakaan pariin viikkoon vielä kunnolleen kalastamaankaan päästä tästä, olisi mielestäni pirttirakennuksen aloittamiseen varsin sovelias aika.
Muutaman päivän harkittuaan asiata hyväksyivätkin miehet Erkin ehdotuksen, ja nyt alkoi Erakkojärven rannalla ankara kirveitten kalske.
Kevätkalastuksen alkaminen kylläkin hiukan hidastutti työtä, mutta kun Erkki usein yökaudetkin huhki rakennuksellaan, valmistui pirtti jo kesäkuun puolivälissä, joutuen juhannukseksi asuttavaan kuntoon.
Kunnon savupirtti siitäkin tehtiin, ja kaikin puolin karjalaiseen malliin, runsaine pienine ikkunoineen, sillanaluskarsinoineen, runtukoineen, ovenpäällisine makuulavoineen j.n.e.
Asumaan ei siihen kuitenkaan siirrytty. Ei edes Erkkikään sinne muuttanut, vaikka hän sen aikaansaamista niin innolla oli puuhannutkin. Kaikki tuntuivat paremmin viihtyvän vanhassa savuttuneessa pirtissä, joka heitä jo oli suojannut niin monelta pakkaselta, pyryltä ja sateelta, jossa he niin lukemattomia rattoisia hetkiä olivat takan loimutessa viettäneet, ja jossa jokainen seinähirsi tuntui hehkuvan vanhaa erämaan henkeä kiiltomustasta pinnastaan.
* * * * *
Kesäkalastus oli parhaimmassa käynnissään. Ilves-Matilla ja Paavolla oli täysi työ peratessaan ja suolatessaan, mitä Erkki pari kolme kertaa päivässä toi kokemistaan pyydyksistä.
Heillä oli nyt jo oikea venekin järvellään, tuotu talvikelillä
Käpälistä. Sillä Erkki nyt meloskeli päivät päästään pitkin
Erakkojärveä, katiskalta katiskalle ja verkolta verkolle.
— Mitä ihmettä se siellä kaiket päivät puljailee! virkkoi Ilves-Matti monasti Paavolle. — Eihän pyydysten kokeminen vie kuin korkeintaan pari kolme tuntia päivässä, mutta siellä se poika vain soutelee aamusta iltaan.
— Antaa sen vain olla omassa rauhassaan, kun niin kerran näkyy haluavan!
— Niinpä tietenkin! Olkoon vain omassa rauhassaan! Täällä salollahan jokaisen pitää saada olla miten itse haluaa. Eihän täällä ole pappia eikä nimismiestä mihinkään pakottelemassa. Mutta ikävältä minusta vain tuntuu, kun se poika aina on poissa. Olisihan sen kanssa niin lysti edes joskus taas puhella porista tuossa nurmikolla auringon paahteessa.
Kerran päätti Ilves-Matti pistäytyä salaa rantalepikosta kurkistamassa, mitä se kalamies siellä oikein hommailee. Kierrettyään pihan edustalla läikkyvän pikku lammin ja asteltuaan kannaksen poikki varsinaisen Erakkojärven rantapensaikkoon hän juuri joutui näkemään edessään ruohikon reunassa Erkin, joka piippuaan tupruutellen verkalleen meloi pitkin tyyntä järvenpintaa, silminnähtävästi tällä kertaa ilman mitään puuhaa ja päämäärää.
Hän oli jo hiipimässä pois, kun yht'äkkiä kuuli sieltä venemiehen itsekseen sanovan:
— Jos muuta keinoa en keksi, ryöstän tytön!
— Siinäpä se! myhähti Ilves-Matti. — Arvasinhan minä, että naisten permeen se on joutunut poika! Mutta mikähän siinä oikein kangertaa? Luulisihan tuommoisen miehen saavan minkä tytön tahansa!
Vieri kesä, kallistui vähitellen syksyksi, ja niin alkoi suuri syysmetsästys. Ilves-Matin iloksi rupesi Erkkikin muuttumaan entiselleen. Leikkiä laskien hän taas kirmasi metsissä toisten kera ja nuotiotulilla viritteli laulujaan kuten ennenkin. Ilves-Matti luuli pojan jo unohtaneen koko tyttöhommat, mutta Paavo, joka tunsi veljensä paremmin, huomasi selvästi, että pitkistä pohtimisista nyt oli tullut joku päätös. Mikä tämä päätös oli, sitä hän ei halunnut ruveta utelemaan, kun toisella ei tuntunut olevan halua siitä kertoa.
Hauskasti ja hyvin sujui metsästys muuten, mutta poikain suruksi alkoi heidän rakas, monessa tulessa koeteltu Lukkinsa näyttää vanhuuden oireita.
Olihan heillä kyllä nyt mukanaan jo metsätyöhön oppimassa Lukin ja Liekon pentu Kiro, josta näyttikin kehittyvän moitteeton peni, mutta Lukin menettäminen tuntui heistä kuitenkin raskaalta iskulta ajatella. Olihan se syntymästään saakka ollut heidän mukanaan melkein joka päivä, viimeisten kymmenen vuoden hyvissä ja pahoissa säissä. Nyt sillä oli selvästi viimeinen syysjahtinsa käsissä.
Muutamanakin iltana, kun se nilkuttaen ja verissä jaloin kulki miesten perässä, toisten koirien vielä tehdessä innolla työtään, oli sitä oikein sääli katsella. Ei siinä enää ollut paljoakaan jäljellä entisestä urheasta, väsymättömästä Lukista.
— Hohhoh! Kyllä sille jo pitäisi antaa armo tuliluikusta! sanoi surkutellen Ilves-Matti.
— Ei! Sitä ei tehdä! Se on mielestäni kuin veljentappo, virkkoi
Erkki.
— Niin! Annetaan sen olla lopun ikäänsä vaikka kartanokoirana, ja jos sitten nähdään kuolemalla-armahtaminen välttämättömäksi, niin tehdään se, mutta vasta viime tingassa, lisäsi Paavo.
— Kumma, miten sydänjuuriaan myöten voi koiraan kiintyä! lausui
Erkki hetkisen kuluttua. Johon Ilves-Matti heti jatkoi:
— Ei ole kumma, veliseni! Huonokin koira on metsäeläjälle parempi toveri kuin keskinkertainen ihminen, saati sitten jos koira on koko sukunsa parhaita niinkuin Lukki.
Pari päivää pysytteli Lukki nyt miesten kantapäillä, mutta jo kolmantena, iltapuoleen, sekin juosta ripsutti metsään.
Saapui ilta, toiset koirat tulivat nuotiolle, mutta Lukkia ei kuulunut. Alettiin viheltää, hoilata ja huutaa, mutta Lukista ei näkynyt merkkiäkään.
— No, se on kai jäänyt jonnekin lepäilemään, kipeitä jalkojaan nuoleksimaan ja saapuu kyllä yöllä, lohduttelivat veljekset toisiaan.
Aamu valkeni, mutta koira ei ollut vieläkään saapunut leiripaikkaan.
Aamutshaijuja juotaessa virkkoi Ilves-Matti:
— Lukki ei ole saapunut eikä saavukaan enää. Se on tehnyt sen minun aikomani tempun, tuntiessaan kuoleman tulevan, ja hakenut viimeisen leposijansa pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisasta majasta.
Veljekset eivät virkkaneet mitään. He arvasivat ukon otaksuman oikeaksi. Hatuttomin päin he ottivat monivuotisen kumppaninsa kuolinryypyn hiljaisessa erämaassa.
Sydäntä viilsi verrattoman toverin ja ystävän kadottaminen, eikä lähipäivien metsästyksestä tahtonut tulla mitään.
Pian alkoikin jo syksyn pitkä sadeaika. Metsästys lopetettiin ja palattiin Erakkojärven lämpimään kotipirttiin odottelemaan talven tuloa.