XV.
Läheni joulu. Järvet olivat jo jäässä, lunta satoi satamistaan. Pohjolan lakeudet, tunturit ja vaarat vaipuivat valkeaan hiljaisuuteensa.
Silloin virkkoi muutamana aamuna Paavo:
— Eiköhän jo ole aika lähteä Käpäliin joulutarpeita hankkimaan? Samalla voimme noutaa porommekin kotiin. Alkavathan nekin kohta tarpeen olla.
— Lähdetäänpä vain! Hauska olisi minunkin kerran siinä kylässä käydä teidän ukko Rotostanne katsomassa, virkkoi Ilves-Matti.
Erkki ei puhunut mitään. Mutta kun hänkään ei vastaan tuntunut olevan, suoriuttiin vielä samana aamuna suksille, ja ennen puoltapäivää saavuttiin Käpäliin.
Hyvillään oli ukko Rotoni nähdessään taas kaivatut veljekset astuvan pirttiinsä, ja Iro ei tiennyt miten olisi liehunut ja hyörinyt, osoittaakseen kuinka tervetulleita vieraat olivat.
Ilves-Mattikin siinä pian kotiutui. Ukko Rotoni muisti parikymmentä vuotta sitten kerran tavanneensa hänet ennenkin. Se oli ollut Paanajärvellä, sinä suurena lumitalvena, heidän pitäessään säätä viikon päivät Mäntyniemen pirtissä. Muistipa tapauksen Ilves-Mattikin, ja niin he olivat heti kuin vanhat tuttavat ainakin. Heidän siinä menneitä päiviä muistellessaan emäntä, Paavo ja talon nuorimmat tyttäret istuivat iloisesti puhellen gornitsassa [gornitsa = pirtin viereinen kamari karjalaistalossa], kun taas Erkki oli kohoutunut runtukan reunustalle, siitä jutellen hiljaa Iron kanssa, joka uunin äärellä pyörieli keitinpiirasten paistohommissa.
— No sinä et ole vielä Joron pojalle mennytkään!
— En. Miehelään lähteä ei ole jotta hypätä kuin jänis haavalta! vastasi Iro, silmien puhuessa selvää kieltä tästä lähtemisestä.
— No, milloin olet aikonut mennä?
Tyttö ei kerinnyt vielä vastaamaan, kun pihalta kuuluva kellojen kilke lennätti kaikki tuvassa-olijat akkunoihin.
— Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin saapuu? urahti ukko Rotoni.
— Niinhän on, kuin olisi sulhoja tulossa! huudahtivat Outi ja
Moarie, talon nuorimmat tyttäret.
Isäntä asteli portaille vieraita tai vierasta vastaan ja saapui pian pirttiin takaisin, mukanaan Heinäjärven Joron poika. — Tytöt olivat siis olleet oikeassa.
Vieras kätteli talonväkeä ja tervehti kylmästi myös Erakkojärven miehiä.
Iro hääräili kalpeana ja äänettömänä teepöytänsä äärellä.
— No mikäs sinut näin vielä joulujen alla ajoi tälle pitkälle taipaleelle? kysyi emäntä.
— Tulin tiedustelemaan, joko morsiani on valmis lähtemään…
— No mikäs sinulle nyt niin kiire on tullut? katkaisi isäntä.
— Maammo tahtoo miniätä, taatto tyttöä talohon!
— Eipä kai nyt sentään enää ennen joulua?
— Ensi pyhänä aikoivat tänne saapua häihin, jotta jouluksi saisin nuorikon kotihini. Mutta en halua tässä kaikkien kuullen ryhtyä asioitani selvittelemään. Käykääpä isäntä gornitsaan, pakisemme siellä tarkemmin. Ja sinä myös, Iroseni.
Samassa hän sieppasi tyttöä ranteesta, muljautti ilkeästi Erakkojärven Erkkiin ja katosi gornitsaan, työnnettyään tytön sinne edellään. Isäntä asteli verkkaan perästä ja veti oven kiinni.
Hetkisen kuluttua avautui ovi. Iro hypähti pirttiin, kiertyi äitinsä kaulaan ja nyyhkytti:
— Ei vielä! En voi lähteä vielä! Jos nyt pakotat, maammoseni,
juoksen Joukolan jokehen, sisareksi Siikasille, veikoksi ve'en kaloille!
Gornitsasta kuului, pirttiin kiivasta puhetta. Hetkisen kuluttua se taukosi. Pirttiin astui Joron poika ja hänen jäljessään isäntä, joka samalla virkkoi:
— Olen hänet sinulle luvannut ja sanassani pysyn. Mutta en voi pakottaa tyttöäni lähtemään näin äkkiä ja ilman valmistuksia, kun hän itse sitä ei halua.
— Kiitos, taatto! huudahti Iro katsoen kiitollisin silmin isäänsä.
— Kesään jääköön! lopetti isäntä.
Joron pojan sisässä kiehui. Uhkaavan näköisenä hän katseli talon väkeä, kääntyen lopuksi Erakkojärven Erkkiin.
— Tämä on sinun työtäsi, rosvo! hän karjasi.
Samassa kimmahti pystyyn Ilves-Matti, ja pian olisi Heinäjärven Joron poika kepertynyt hänen jykevän nyrkkinsä alle, ellei Erkki olisi saanut kiinni kiivastuneen erätoverinsa kädestä.
— Sinulla ei ole oikeutta häväistä minun vierastani, minun pirtissäni! lausui silloin isäntä ankarasti.
— Mies, vastaa sanoistasi! kivahti puolestaan Erkki, kiukusta väräjävällä äänellä. — Ketä olen rosvonnut?
— Ketä tahansa, kirottu sissi! Irtolainen! ilkkui Joron poika viskautuen samassa ovesta ulos ja rekeensä.
Ilves-Matti ja Erkki yrittivät syöksähtää perästä, mutta samassa tarttui Paavo heitä molempia voimakkain ottein ranteesta kiinni, peläten veljensä ja metsäveikkonsa nyt helposti saavan vaikkapa murhan tunnolleen.
— Seis! Antakaa raukan mennä! Pelkuri ei ole edes höyhentämisen arvoinen.
Erkki pysähtyi, seisoi hyvän aikaa käsi ovenrivassa ja vaipui viimein kiihtymyksestä kalpeana penkille istumaan, mutta Ilves-Matti ei niin vähällä aikonut antaa perään. Hän rimpuili yhä, ja vasta kun Paavo kellojen helinästä kuuli suuttuneen sulhasen joutuneen kylän ulkopuolelle, hellitti hän otteensa ukon ranteesta.
Ukko vilkasi vihaisesti Paavoa silmiin ja läksi murjottaen nurkkaansa.