XX.
Ihanasti hohtivat maaliskuun hanget aamuauringon kilossa. Teeret kuhertelivat jo vaarojen laiteilla, ja kankailta kuului metsojen jäyheä raksutus.
Aamun valjetessa olivat erakkojärveläiset lähteneet taljakuormineen Käpäliä kohti. Iloisesti laukkasivat nyt porot kersteisellä hangella, ahnaasti hörppien raikasta ilmaa, joka täytti myös miesten povet keväisellä huumauksella, saaden verenkin suonissa uuteen vauhtiin ja vapauttaen mielen talvikohmetuksestaan.
Nopeasti katkesi taival ja läheni kylä. Virsta virstalta alkoi nyt Erkin sydän lyödä yhä kiivaammin. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut niin voittamatonta halua tavata Iroa. Tämä ihana keväinen aamuko sen teki, vai mikä?
— Elä ihmeessä hoputa poroasi enää kiivaampaan vauhtiin! huutelivat toiset jäljestä Erkille, joka kiikkui ensimmäisen kuorman kannaksilla.
— Hiljennä, poika! Eihän se paraskaan ajokas mahdottomia kestä! huuteli Ilves-Mattikin jo hiukan kiivastuen toisen älyttömästä ajovillistä.
Mutta Erkki olisi halunnut vieläkin kovempaa menoa, ja kuulematta toisia hän vain jatkoi hoputtamistaan, luottaen verrattomaan ajokkaaseensa ja sen kestävyyteen. Pian häipyikin hän jäljessätulevien näkyviltä. Käpälinjärvelle tultaessa saivat nämä kuitenkin karkurin kiinni. Hänen poronsa asteli nyt verkkaan ja vikuroiden, heittäytyen pari kertaa hangellekin pitkäkseen, eikä tahtonut enää vetää lyhyttä matkaa järven poikki kylään.
Nauraen partaansa pyyhkäsivät toiset ohi ja pääsivät jo Rotosen pihalle, kun Erkki vasta alkoi nousta rantarinnettä ylös, työntäen kaikin voimin taljakuormaa, jota poro enää vain nimeksi vetää nyhti.
Talonväki oli pihalla vastassa, mutta heidät nähtyään veljekset heti huomasivat jotakin tapahtuneen. Entisestä reippaudesta ja iloisuudesta ei ollut hiventäkään jäljellä, ja heidän tervehdyksessään tuntui nyt jotakin raukeata ja arkaa, joka kummastutti erakkojärveläisiä. Erkki säpsähti. Ajatukset lensivät heti Iroon. Olisiko hänelle jotakin tapahtunut? Erkin silmät alkoivat etsiä tyttöä. Kas, ei sitä näkynyt kartanolla vastassa kuten ennen, eikä akkunassakaan. No! Sattuu kai olemaan kylällä asioilla, tai ehkä ativoissa jossakin! lohduttelihe Erkki astuessaan pirttiin. Viimein hän ei kuitenkaan voinut enää epävarmuutta kestää.
— Missä Iro? kysyi hän.
Emännän ja tytärten kasvoilta kuvastui omituinen säikähdys, isännän taas epäilevä hymy.
— Niin, missä Iro? Etköhän sinä tiedä sitä paremmin kuin me? lausui isäntä.
— Minä! Miten minä voisin sitä tietää? Minä! virkkoi Erkki kummeksuen, ja hänen mieleensä juolahti samalla, että Iro onkin jo annettu heinäjärveläiselle eikä talonväki rohkene sitä hänelle heti ilmoittaa. Kas siitä johtui outous ja arkuus heidän vastaanotossaankin! ajatteli Erkki.
Ääneti ja kysyvästi hän nyt katseli vuoroin emäntää ja tyttäriä, vuoroin taas isäntää. Pirttiin hiipi painostava hiljaisuus. Vihdoin katkasi sen Erkki:
— Olette antaneet hänet Joron pojalle!
— Joron pojalle! Ehei, veliseni! Tunnusta vain, että tyttö on
Erakkojärvellä! sanoi isäntä, korostaen ankarasti viimeiset sanansa.
— Erakkojärvellä! huudahtivat nyt Paavo ja Ilves-Mattikin ihmeissään.
— Niin! Siellä hän on! Se on minun uskoni, vahvisti isäntä.
Nyt ei Erkki enää tiennyt mitä ajatella. Tyttö on siis kadonnut kotoaan, ja talonväki luulee häntä tytön ryöstäjäksi. Mutta kunhan tämä vain ei olisi Joron pojan tekoja?
Niin siinä tuumittuaan hän suoristi ryhtinsä ja sanoi:
— Kuulehan, vanha ystävä Jehhiimei Rotoni! Minä huomaan, että nyt on vakavia tapahtunut, ja me tässä epäilemme toinen toistamme kierosta puheesta ja jos mistä.
Sinä olet rehellinen mies ja tunnet meidät samanlaisiksi. Epäilyillä ja kieroiluilla tästä ei nyt mihinkään päästä. Sanotaanpa molemmin puolin totuus, ja uskotaan se myös todeksi! Me voimme kaikki kolme vakuuttaa, että tyttö ei ole Erakkojärvellä.
— Ei ole! vahvistivat Paavo ja Ilves-Mattikin.
Emäntä ja tyttäret alkoivat itkeä. Isäntä näytti myös hyvin liikutetulta saaden vaivoin suustaan:
— Ei ole myöskään Joron pojalla!
— Selittäkää Herran nimessä sitten, mitä on tapahtunut! huudahti
Erkki käyden kalpeaksi.
Rauhoituttuaan hieman isäntä kertoi koko tapahtuman, aina hääpäivän määräämisestä Iron katoamiseen asti, lopettaen viimein surun murtamalla äänellä:
— Me luulimme, että sinä olit noutanut tytön, ja se luulo piti tähän asti yllä toivoamme hänen elämisestään. Nyt on sekin toivo mennyt!
— Eikö mitään jälkiä ole löydetty?
— Ei mitään! Se vain tiedetään, että hiihtäen hän on lähtenyt. Mutta suksiakaan ei ole tavattu mistään.
Erkki jäi nyt pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä, havahtuen vasta, kun pari kylänmäestä astui sisään.
— Kas! Täällähän ne ovatkin nämä Arkangelin rosvojen kiinniottajat. Terve, terve! virkkoivat miehet, tullen erakkojärveläisiä kättelemään. Ja toinen heistä jatkoi:
— Seppäsen Hilippä oli Kuusamon kirkolla käydessään kuullut teidän uroteostanne, rosvojen kiinniottamisesta, ja hän siitä tiesi täällä meillekin kertoa.
— Niin, niinhän se kertoi, myönteli ukko Rotonikin.
— Mutta olettekos kuulleet, mitä tänä aamuna kylään tulleet Suurjärven miehet tietävät rosvojen tunnustaneen Arkangeliin jouduttuaan, kun heidät Kuusamon nimismiehen ilmoituksesta oli pantu koville tämän Erakkojärven Erkin haavoittamisesta?
— No mitä? kysyivät pirtissä olijat.
— Rosvot olivat tunnustaneet, että he tässä Käpälin luona olivat ryöstäneet muutaman miehen, mutta miehen kauniitten puheitten johdosta antaneet ryöstetyt tavarat takaisin, kun hän oli luvannut heille suurehkon rahasumman, jos seuraisivat häntä hänen kotikyläänsä. No, he seurasivatkin, kun heillä muutenkin oli aikeissa matka sinnepäin. He hyppäsivät rekeen ja ajoivat kylään, jääden metsän reunaan odottelemaan miehen takaisin tulemista. Sillä aikaa kun mies viipyi kylässä, tuli rosvojen lähettyville pikku tyttönen. "Mikäs kylä tämä on?" he kysyivät — toinen heistä näet osasi hiukan karjalaksi pakista. "Heinäjärvi", vastasi tyttö.
— Heinäjärvi! kertasi koko pirtti hämmästyksissään.
— Niin! Samassa näkyi kylään mennyt mies saapuvan heidän odotuspaikkaansa kohti takaisin, ja saapuvan yksinään. "Kukas tuo mies on?" kysyi rosvo taas tytöltä! "Sehän on Joron poika!" oli tyttö siihen vastannut.
— Joron poika! äännähti pirtti vieläkin enemmän hämmästyksissään.
— Niin juuri! Tämä Joron poika tuli nyt heidän luokseen ja antoi kuin antoikin vankasti rahaa, luvaten antaa vielä toisen verran lisää, jos miehet tappaisivat Erakkojärven Erkin, jonka näön ja puvun hän samalla kuvasi tarkkaan, mainiten vielä hänen parhaillaan olevan Käpälin kylässä ja Rotosen talossa. Semmoinen mies se Joron poika oli! Nyt häntä on pristavi [pristavi eli statiovoi pristav = venäläinen nimismiehen tapainen] miehineen etsimässä.
— Voi tuota roistoa! kivahti ukko Rotoni, aivan unohtaen surunsakin hetkiseksi. — Ja sillekö minä olisin tyttöni antanut? Jumalan kiitos, ettei siitä tullut mitään! lopetti hän käyden jälleen vakavaksi Iroa muistaessaan.
* * * * *
Mitä tuumia Erakkojärven Erkki hautoi päässään, eivät muut voineet arvata. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun mies pari tuntia talossa oltuaan pyysi isännän hakemaan poroaidastaan parhaan ajokkaansa ja tuomaan sen pihaan.
Poro tuotiinkin kohta. Silloin lausui Erkki hyvästinsä taloon ja omille seuralaisilleen, hypähti suksille, sieppasi toiseen käteensä poron vetohihnan, toiseen ohjaushihnan ja niin viiletti tulista lentoa läntisiä maailmoita kohti.
Minkä päähänpiston mies oli saanut ja minne hän nyt ajoi, oli kaikille täysi arvoitus.