XXI.
Sitkeässä istuu pohjolan talvi. Vaikkakin ilmassa jo kauan on tuntunut kevään henki ja yöt ovat käyneet valoisiksi kuin kesällä, peittää lumi yhä metsät, maat, ja järviä kattaa kiinteä jää, kunnes vihdoin kevät tuntee aikansa tulleeksi. Silloin se nostaa ylpeästi päätään, taittaen yhdellä tempaisulla talven kesäksi. Kiireen lähdön saa nyt talven hengetär, huomaten yht'äkkiä joutuneensa alakynteen pitkällisessä taistelussaan kevättä ja aurinkoa vastaan. Ylivallan vie aurinko. Siristen painuvat nyt hanget sen kuumien säteitten alla, ja pälvet metsissä laajenevat kuin kulovalkea kuivassa sammalikossa. Solisten syöksyvät purot kaikilta rinteiltä, yhtyvät toisiinsa, huuhtovat lumen jäiltä, paisuttavat virrat yli äyräittensä, kiitävät pärskyen koskia alas, nauraen pohjakiville, jotka turhaan koettavat hillitä niiden villiä vauhtia, ja heittäytyvät hetkiseksi lepoon suurille soille, lähteäkseen taas yhä vinhemmin merta kohti. Luonto alkaa elää. Joka nuppu, joka silmu kuohuu elämää, pyrkien vapauteensa. Kohisten juoksee mahlaja puissa, ja joka neulanen vapisee keväisestä ilostaan.
Silloin elää erämaa. Silloin kuhisee korpi omassa elämänvoimassaan, silloin syntyvät salot uudestaan. Taivasta halkovat muuttolintujen mustat parvet. Ne hajaantuvat pienemmiksi ryhmiksi ja jonoiksi, alkaen kukin etsiä omaa syntymäpaikkaansa. Jo kuihottavat kurjet soillaan, kahlaillen sinne tänne pesäturpeita tunnustellen, jokisulista soi ilmaan hanhien rähäkkä, ja salolampien seuduilta joutsenten joiku. Meriteeret ja pilkkasiivet polskuttelevat suvantoaukeamissa, telkät temmeltävät järvien rannoilla, ja metsässä joka oksalla kiikkuu pikkulintunen, livertäen ylistyslaulua pohjolan keväälle.
Mutta ihminen pakenee silloin kyliin ja taloihin. Mahdotonta on hänen nyt saloa samota. Joka askeleella hyökkää korpi hänen kimppuunsa, upottaen haprailla jäillä, kaataen petollisiin kantoihin, uittaen aavistamattomissa haudoissa ja vieläpä katkaisten kokonaankin hänen tiensä, paiskaten eteen tulvivan virran tai ylitsepääsemättömän suon. Eipä silloin mielikseen liiku! Kotonaan kaikki kyyköttävät.
Niinpä Ilves-Matti ja Paavokin nyt viettävät kelirikkoisia päiviä Erakkojärven pirtissä, kalanpyydyksiä paikkaillen. Mutta Erkki yhä joukosta puuttuu, eikä häntä ole nähty sen jälkeen kuin jo toista kuukautta sitten virmalla ajokkaallaan lähti Käpälistä erämaihin.
— Minne ihmeelle se mies meni, kun ei kelirikoksikaan kotiinnu? tuumi Ilves-Matti, uutta verkonkäpyä vuoleskellessaan. — Ei suinkaan vain tullut sekapäiseksi tytön katoamisesta ja sitten ajanut oikein hiiden kyydillä lähimpään koskeen.
— Sitä on usko! virkkoi Paavo. — Ei sen pojan pää niin vain sekaisin mene sentään. Minäpä luulen hänen lähteneen tyttöä etsimään. Hän ei tietystikään voi uskoa tytön sukeltaneen aaltojen alle — niinkuin kai on käynyt — vaan etsii nyt kautta koko pohjolan kadonnutta kassapäätään, kylästä kylään, talosta taloon. Ja vasta sitten, kun on joka kolkan kolunnut, uskoo asian oikean laidan. Semmoinen se on tavoiltaan. Ja voihan siinäkin ehkä nähdä jonkunmoista sekapäisyyttä, jos niin tahtoo. Mutta järveen se poika ei mene!
— Voipa olla niinkuin tuumit. Ja nyt hän parhaillaan viettää kelirikkoa jossakin Kantalahden kulmilla, tai Soukelojärven sopukoilla.
— Ehei! Ei sitä poikaa kelirikko pitele, kun se oikein on menossaan. Se kahlailee vaikka kainaloita myöten soissa, menköön vaikka virsta tunnissa vain, kunhan eteenpäin pääsee!
— Sääli on poika parkaa!
— Sääli, sääli! Mutta ei se poika vaivoja surkeile!
* * * * *
Meni kevät ja tuli kesä. Ihanasti heloittivat Erakkojärven lehtevät rannat kesäisessä vehreydessään. Mutta eivät kaikuneet nyt kalamiehen laulusta Erakkojärven vaarat rauhaisina kesäiltoina niinkuin ennen. Kaksi hiljaista kalamiestä siellä nyt souteli ruohikosta ruohikkoon. Koko seudussa tuntui, kesän kauneudesta huolimatta, omituinen alakuloisuus. Lintusten laulukin soi haikeammin kuin ennen. Pienet piipottajat oksiltaan kurkistelivat yhtenään järvelle päin, ikäänkuin kysyäkseen: missä nyt on se iloinen kalamies, joka aina ennen on kilpaa kerallamme virsiään virittänyt?
Erakkojärven hiljaiset kalamiehetkin tunsivat mieleensä pyrkivän voittamattoman alakuloisuuden. He koettivat kylläkin toinen toistaan lohdutella, mutta päivä päivältä rupesi Erkin viipyminen kumminkin tuntumaan yhä huolestuttavammalta.
* * * * *
Niin kului kesä. Ensimmäiset muuttolinnut rupesivat jo tekemään lähtöä. Puitten lehdet kellastuivat. Syksy läheni peloittavalla vauhdilla. Erkkiä ei vieläkään kuulunut.
Silloin päättivät Paavo ja Ilves-Matti lähteä häntä etsimään ja samalla aloittaa syysmetsästyksensä. He suuntasivat koillisille selkosille, joutuen vielä saman päivän iltana Sohjenansuun kylään, suuren Pääjärven etelärannikolle. Siellä he saivat kuulla, että Erkki kolmisen viikkoa sitten oli tullut pohjoisesta, viipynyt yön kylässä ja jatkanut seuraavana päivänä etelää kohti.
Paavo ja Ilves-Matti pyörsivät nyt etelään, tullen parin päivän päästä Pistojokivarteen, Suvannon ja Kiimasvaaran kyliin, joissa he myös saivat kuulla Erkin käyneen noin kolmisen viikkoa sitten, ja matkanneen etelään. He jatkoivat kulkuaan yhä etelää kohti. Kaikkialla he kuulivat Erkin käyneen. Mutta missä hän nyt oli, ei kukaan voinut sanoa.
Niin he tulivat Tiironvaaraan, kuljettuaan toista kuukautta ja ammuttuaan paljon riistaa, josta osan jättivät kyhäämiinsä riistalavoihin metsään, osan taas möivät kyliin. Talvi oli ovella. Alkoi jo hiukan sadella luntakin.
Tiironvaara oli ensimmäinen kylä heidän matkallaan, missä Erkki ei ollut vielä käynyt. He arvelivat miehen pian tännekin tulevan kadonnutta kassapäätään kyselemään ja päättivät jäädä tähän viikoksi tai pariksi odottelemaan, tehden päivisin metsästysretkiä ympäristöihin.
Niinpä he kerrankin tällaisella retkellään joutuivat tuoreille ilveksen jäljille, lähellä Suomen rajaa. Lunta oli maassa jo vahvalti, ja miehet kulkivat nyt hiihtäen.
— Olisipa hauskaa vielä kerran elämässään päästä ilvestäkin kiinni korvatupsuista, kun näin nimikin on Ilves-Matti! tuumi ukko, sytytellen piippuaan, jälkiä katsellessaan.
Samassa nostivatkin jo koirat aika metelin vaaran takana. Haukunnasta kuulivat miehet, että nyt niillä oli jokin isompi elävä edessään, luultavasti juuri ilves, sama minkä lämpöisillä jäljillä miehet seisoivat.
Haukku eteni suoraan lounasta kohti Suomen puolelle. Miehet painelivat tiukasti perästä, huomatenkin kohta koirain jälkien yhtyvän juuri havaitsemiinsa ilveksen jälkiin. Niin he hiihtivät sen päivän. Koirat olivat menneet aivan kuulumattomiin, palaamatta yöksikään miesten nuotiopaikalle. Seuraavana päivänä läksivät hiihtäjät taas jälkiä myöten eteenpäin. Nyt oltiin jo kaukana Suomen puolella. Puolen päivän tienoissa jouduttiin jo Kuusamon ja Suomussalmen väliselle rajalle. Jäljet alkoivat nyt kääntyä etelää kohti, tehden pienen kaarroksen itäänkin Hossan talon lähistöllä. Tuskin oli Hossa vielä jäänyt näkyvistä, kun miesten korviin kuului kaukaista koirain haukuntaa.
— Hei, siellä ne nyt ovat, Kiro ja Liekko! huudahti Paavo.
— Siltä kuuluu! Ovat kai ajaneet ilveksen puuhun. Haukku tuntuu pysyvän paikoillaan, virkkoi Ilves-Matti.
Miesten hiihtäessä nyt täysin voimin alkoi koirien haukunta kuulua yhä selvempään. Pian se kaikui jo heleänä ja raikkaana suoraan aukean suon takaa, vaaran rinteeltä.
— Siellä ne nyt kemmertävät metsänkissan keralla, myhähti
Ilves-Matti.
Kohta he saapuivat suon yli, alkaen samassa varovin vedoin, kohoutua vaaran rinnettä ylöspäin. Siellä jo näkyi Kiron häntä keikahtelevan lumisen kiven kupeella. Liekko hypähti vastaan, töllötti hetkisen miehiä silmiin ja hävisi taas työhönsä, alkaen nyt entistä raivoisammin haukkua.
Miehet kurkistelivat tarkkaan petäjäin latvoja, hissutellen puulta puulle, mutta huomaamatta ilvestä missään. Samassa he saapuivat jo aivan koirien ääreen, nähden harmikseen, että ne ärhentelivät vuoren sisään vievän louhikkohalkeaman suulla. Sinne oli siis ilves kadonnut kaikkein pahimpaan kolmin.
Miehet tuumivat ja tuumivat mitä tehdä. Aluksi he koettivat kangilla käännellä suurimpia kiviä syrjään, päästäkseen lähemmäksi pedon kätköpaikkaa. Mutta se oli toivotonta työtä. Sitten he rakentelivat pikku nuotioita kolun aukkopaikkoihin, koettaen savuuttamalla ajaa otusta piilostaan. Mutta sekin osoittautui pian turhaksi hommaksi. Savu ei nähtävästi mennyt mitään kautta perille asti.
— Tämä on turhaa työtä! virkkoi viimein Ilves-Matti. — Parhaaksi harkitsisin nyt menemisen Tormuan taloon, jonka pitäisi olla tuossa parin virstan päässä auringon laskua kohti. Siellä sitten odottelisimme, kunnes tupsukorva lähtisi piilostaan aukealle salolle, kävisimme joka päivä katsomassa, ja nähtyämme jälkien vievän kolusta ulos jatkaisimme taas leikkiä. Tällä kertaa ei minulla ilveksen saamiseen ole muuta keinoa, vaikka nimeni onkin Ilves-Matti.
Se tulikin päätökseksi. Ilta alkoi hämärtää. Koirat kytkettiin kiinni ja ruvettiin hiihtämään taloon päin. Tarkan muistinsa nojalla Ilves-Matti osasikin pian taloon, jossa hän monesti aikaisemmilla retkillään oli ystävällisen yöpymispaikan löytänyt. Muistipa Paavokin pari kertaa Kiannalla käydessään tässä poikenneensa.
Miehet astuivat pirttiin, tervehtivät isäntäväkeä, selittivät asiansa, nostivat märät jalkineensa uunin pankolle kuivamaan ja istahtivat penkille, kopeloiden tupakkavehkeitään esille, vetääkseen makeat sauhut päivän ponnistusten ja vaivojen päälle.
Ilves-Matti parhaillaan peukaloi tupakkata piippuunsa, ja talon isäntä oli juuri päreellä kiikuttamassa valkeata Paavolle, kun molemmat vieraat jäivät sanattomina katsomaan tyttöä, joka silloin astui kamarista pirttiin, tuoden tarjottimella kahvikuppeja.
Miten nuo kasvot ovat niin tutut? tuumivat molemmat. Samassa huomasi tyttö vieraat ja säpsähti. Tarjotin oli tipahtaa kädestä.
— Paavo ja Ilves-Matti! huudahti hän riemastuen.
— Iro! Iro! Sinäkö se olet? Mitä ihmettä tämä on? huusi Paavo, hypähtäen seisaalleen ja ottaen tyttöä käsistä. — Enpä yrittänyt sinua tunteakaan, kun ei ollut punanauhaa otsallasi ja karjalaispukua ylläsi!
— Iro! Niinpä totta tosiaan! Iro! Tässähän meillä on se kuollut ja karkulainen! Olisipa Erkki nyt täällä! virkkoi Ilves-Matti.
Syntyipä siitä iloinen kohtaus, jota kummissaan katseli talonväki, tajuamatta rahtuakaan.
— Ja me kun olemme luulleet sinun jo olevan tuonelassa, me kaikki, niin kotiväkesi kuin muutkin, paitsi Erkki, joka yhä etsii sinua saloilta ja salokylistä niinkuin hullu. Mekään emme ole häntä nähneet, koko miestä, sitten maaliskuun, jatkoi Ilves-Matti.
Illan kuluessa Paavo kertoili tytölle kuulumisia kotipuolesta ja sen tapahtumista, Joron pojan "hääretkestä", rosvojen tunnustuksesta ja Jorolle annetun lupauksen purkaantumisesta, jonka kaikki suureksi suruksensa luulivat nyt tapahtuneen liian myöhään tuodakseen enää onnea mukanaan.
Iron ilo oli rajaton. Nythän siis on poissa sekin este onnen tieltä!
Ennenkuin väsyneet metsämiehet rupesivat levolle, kertoili hän puolestaan heille omia vaiheitaan kotoa lähdettyään:
— Kun tiesin hääpäivän olevan ovella, katsoin pakenemisen ainoaksi pelastuksekseni suuresta onnettomuudesta. Aamulla toisten vielä nukkuessa läksin pirtistä, niinkuin olisin aikonut lypsylle navettaan, mutta hypähdinkin suksilleni ja riensin pois nukkuvan kylän näkyviltä. Ilokseni havaitsin vielä hangenkin niin kovaksi, etteivät sukset siihen piirtäneet latua. Laskeuduin joelle, päästäkseni sitä kautta nopeammin metsän peittoon, kiersin sulan, koskenniskan yläpuolelta, pääsin kankaalle ja aloin työnnellä länttä kohti.
Raskaalta tuntui kodin jättäminen, mutta tuhat kertaa raskaammalta kuitenkin Heinäjärven Joron pojalle joutuminen.
Keli oli mainio ja matka sujui nopeasti. Tarkoitukseni oli jollakin tavoin löytää Erakkojärvelle, josta Erkki minulle oli kertonut ehkä enemmän kuin kellekään muulle, ja jonka luulin mielessäni näkeväni ilmielävänä. Tuumin, että kyllähän te jonkun keinon keksitte, kunhan vain luoksenne pääsen.
Hiihdin ensimmäisen päivän ja syödä napostelin vähäisiä eväitäni. Yöt olivat silloin jo valoisia. Hiihdin yön ja toisen päivän, tuntematta silloin vielä suurempaa väsymystä. Etsiskelin Suomen rajan seutuvilta, mutta Erakkojärven tapaistakaan en löytänyt mistään. Luulin tulleeni liian pohjoiseen. Aloin painua rajaa myöten yhä etelämmäksi. Jollakin suolla eksyin kuitenkin rajasta. Ilta alkoi tulla ja sen mukana yht'äkkiä armoton väsymys. Samassa jouduin talvitielle ja ryhdyin sitä myöten hiihtämään eteenpäin. Vihdoin musteni maailma silmissäni, minä tunsin kaatuvani ja heräsin vasta näiden hyvien ihmisten reessä, joiden luona siitä lähtien olen ollut, koettaen työlläni palkita heidän hyvyyttään.
— Niin, me olimme silloin tulossa Kentjärveltä, tarttui tytön kertomukseen Tormuan ukko, — Kentjärveltä, jonne meidän tyttäremme viime talvena emännäksi vietiin, ja ajoimme parhaillaan Näränkävaaran tienoilla, kun eukko huudahti: "kas tuollahan on ihminen tiellä pitkänään!" Pysäytimme hevosen ja näimme karjalaistytön, jota ensin luulimme hengettömäksi. Pian huomasin kuitenkin hänessä vielä elonmerkkejä, nostin rekeen eukon viereen, ja sinne hänet lämpöisesti peitettiin heiniin sekä nahkasiin. Jonkun ajan kuluttua tyttö avasi silmänsä, ja kysyttyämme "onko sinulla kylmä?" vastasi hän, että "nyt on hyvä olla". Sen vuoksi ajoimme suoraan kotiin, päästenkin tänne jo ennen puolta yötä. Tyttö oli hyvin väsynyt ja raukea. Minä annoin hänelle viinaryypyn ja lämmintä maitoa. Sitten hän nukkui, pysyen vuoteessa neljättä päivää. Me koetimme parhaamme tytön virkistämiseksi, ja tulihan siitä ihminen kuin tulikin.
— Ja sitten minä pyysin saada työtä talosta, johon isäntäväki suostuikin, jatkoi Iro. — Enkä kertonut mitään siitä, että olin kotoa paennut. Sanoin vain olevani turvaton tyttö ja työn tarpeessa. Sain pian muuten tietää, että tekin erakkojärveläiset olette joskus tänne asti retkillänne osuneet, ja se toivo nyt kyti mielessäni, että te minut joskus löytäisitte, kun en minä puolestani voinut löytää teitä. Nyt se ihme onkin tapahtunut.
— Se ihme on tapahtunut! virkkoi emäntä. — Ja pelkäänpä, että menetämme pian Iromme, joka meille jo on tullut melkein kuin omaksi tyttäreksi ja ollut niin suureksi hyödyksi kaikessa. Mutta suomme hänelle mielellämme onnensa kaikkien kärsimysten jälkeen, joista nyt vasta tänä iltana olemme tiedon ja oikean käsityksen saaneet.
— Kenellenkäs me sitten onnea soisimme, jollei Irolle! Erakkojärven Erkin omana uskomme hänen pääsevänkin onnea niin lähelle, kuin sitä ihminen voi päästä, lopetti Tormuan ukko isällisestä hymyillen.
* * * * *
Aamun valjettua alkoivat Ilves-Matti, Paavo ja Iro hankkiutua matkaan, suoraan Käpäliä kohti. Metsämiehet päättivät nyt tässä ilossa jättää eilisen ilveksensäkin tormualaisten huostaan, selittäen sen olopaikan tarkkaan.
— Käykää Erakkojärvelläkin joskus katsomassa! huusi Paavo, suksille noustessaan. — Siellä voitte tavata Ironkin! Ja tietä kysykää Konttisesta. Sieltä he kyllä osaavat neuvoa. Terveheks' jääkää!
— Onnea matkaan! Onnea, onnea Irolle! huusivat tormualaiset vielä, matkamiesten jo noustua suksillen ja alettua työntyä jokivartta ylöspäin Hossan taloa kohti.
Reippaasti sujui matka. Miehet ihmettelivät Iron notkeata ja joustavaa hiihtoa.
— Niinhän sinä tulet kepiästi, kuin olisit suksilla syntynyt! hymähti Ilves-Matti tyytyväisenä tytölle, huomatessaan tämän hyvästi pysyvän mukana tiukanpuoleisessakin tahdissa.
— Eipä ne minun varpaitteni kärjet ensi kertaa mäystimissä olekaan! naurahti tyttö.
Keli oli hyvä, joten ensimmäisen päivän iltana jouduttiin jo Kurvisenvaaran taloihin. Toisena päivänä hiihdettiin siitä Konttisen rajataloon ja kolmantena päivänä lähdettiin salojen halki Käpäliä kohti. Jo katkaistiin Suomen raja.
— Voi veljet, jospa tietäisitte kuinka ihanalta tuntuu taas olla Karjalan puolella! Ei missään ole metsät niin mieluiset, järvet niin kirkkaat, ihmiset niin iloiset kuin Karjalassa! huudahti Iro.
— Totta puhut, tyttö! Sen olen minäkin oppinut näkemään, virkkoi
Ilves-Matti.
— Karjalassa ja Erakkojärvellä! lisäsi Paavo Iron puheeseen, katsoen samalla veitikkamaisesti tyttöön.
— Erakkojärvellä! Niin ehkäpä sielläkin, mutta sehän onkin kuin Karjalaa! jatkoi Iro. — Eihän siitä kuulu olevan kuin pari aironvetoa Karjalan pyhään maahan. Mutta mitäs, mitäs minä kuulin Tormuasta lähdettäessä! Joko sinne Erakkojärvelle löytävät muutkin kuin sissit itse?
— Jo löytävät! Se syy on poistunut, minkä tähden elimme muitten ihmisten saavuttamattomissa. Siitä saat myöhemmin kuulla. Erakkojärvelle on tästä lähtien jokainen kunnon ihminen tervetullut.
— Minäkin? kysäsi Iro, veitikka suupielessään.
— No sitä en tiedä! Saat kysyä Erkiltä! nauroi vastaan Paavo.
* * * * *
Keli alkoi huomattavasti huonontua. Idästä rupesi tuulahtelemaan kosteasti. Tuuli kiihtyi nopeasti. Lumi alkoi jo hangella kirmata, iskien ilkeästi hiihtäjiä kasvoihin. Pian syöntyi taivaskin lunta syytämään, ja tuossa tuokiossa nousi hirvittävä pyry ja rajuilma.
— Minnekäs nyt? kysäsi Ilves-Matti. — Eihän tänne vastatuuleen petokaan kehtaa painella. — Raskaaksi se käypi, ja aukeilla suopaikoilla mahdottomaksikin, virkkoi Paavo. — Käännytään Erakkojärvelle! Tästähän ei sinne ole kuin viiden kuuden tunnin matka, ja päästään melkein myötälaitaseen.
Niin päätettiinkin tehdä. Mutta pyry kiihtyi aivan suunnattomasti ja teki jo myötälaitaseenkin hiihtämisen niin vaikeaksi, että matkamiehet vasta illan pimetessä ehtivät Erakkojärvelle, kymmentuntisen ankaran työn jälkeen. — Vahinko, ettet nyt voi nähdä ihanaa seutuamme lainkaan, tai että näet sen nyt ensi kertaa elämässäsi tällaisessa myräkässä, virkkoi Paavo Irolle, heidän jo laskeutuessaan jäälle. — Mutta toivon, ettei se silti ennusta sinulle täällä elämäsi varrelle tällaista myrskyä.
— Ennustakoon vaan vaikka sitäkin. Ei se mitään. Se on oikein minun mieleistäni. Eihän tyynen päivän ihanuutta huomaisikaan, ellei olisi myrskyä välillä. Ja mitä on rauhaisa suvanto erämaanjoessa? Sellaisenaan ei mitään. Mutta laskepa kymmenen kiljuvaa koskea, niin ymmärrät, mitä on suvanto niitten alla.
— Sinähän puhut kuin oikea erämaan tyttö! virkkoi nyt Ilves-Matti. — Sinä puhut totta! Puhtainta totta. Kovaa on täällä elämä, kovaa ja karskia, mutta rauha ja onni myös syvempää kuin missään muualla.
Samassa saapuivatkin he pihaan ja kävivät pirttiin. Paavo viritti tulen päreeseen, ja Ilves-Matti rakensi aika tervasrovion takkaan. Hartaana polvistui Iro jumalankuvien eteen, ja hänen sydämestään kumpusi Korkeimman kuuluville valtava kiitos kestetyistä elämän myrskyistä ja sen heloittavista poutapäivistä.
Kaameasti mylvi ulkona myrsky, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla. Iro ihasteli kodikasta pirttiä ja hymyili huomatessaan kaikkialla jälkiä talon emännättömyydestä.
Erakkovainajan vanhassa pirtissä he nyt kolmisin istuivat, jutellen kuluneista päivistä, istuivat siinä myöhään, samovaarin hiljaa poristessa pöydällä. Usein pysähtyi kuitenkin puhelu, ja kaikki jäivät ajattelemaan Erkkiä, joka varmaan epätoivo sydämessään yhä kierteli erämaitaan, tässäkin kauheassa jumalan-ilmassa.
— Kunhan vain saamme sinut saatetuksi Käpäliin, etsimme kyllä Erkin käsiimme ja annamme hänet sinulle. Ole rauhassa, tyttö! lohdutteli Paavo, kun Iro ei enää jaksanut kyyneleitään pidättää, vaan purskahti itkuun, Erkin nimeä mainittaessa.
— Kyllähän nyt jo kaikki hyvin menee, jatkoi Ilves-Matti. — Eihän tässä enää mitään! Ja te olette rehellisesti toisenne ansainneet. Katsos! Vero pitää kaikesta maksettaman, isommasta hyvästä isompi kuin pienemmästä. Ja teitä molempia, teitä puhtaita erämaan lapsia odottaa suuri onni! Siksipä on verokin määrätty sen mukaan, ja otettu, ainakin osa, jo etukäteen.
Vihdoin alkoi tuli takassa raueta. Pirtti tummui, ja yhä kamalammin pauhasi nyt pyry ulkona. Koko rakennus vapisi sen käsissä, ja lakeistorvi ulvoi kuin hirmun kita. Ilves-Matille johtui mieleen ensimmäinen matkansa lapsena Inarinjärvellä ja Paavolle pako Kärppävaarasta. Pirtti kävi pimeäksi. Heikosti hehkui takassa hiilos.
Silloin haukahtivat koirat ulkona, ja hetkisen kuluttua tempaistiin ovi auki. Sisään astui luminen mies.
Paavo puhalsi päreeseen tulen.
— Erkki!
— Niin olen, veljeni. Ja kaikki toivo on nyt mennyt, vastasi tulija murtuneella äänellä, yrittäen aukoa turkkiaan.
Mutta samassa lennähti Iro pimeästä nurkastaan ja heittäytyi lumisen miehen syliin.