LAINEET.
Ei kukaan kysy, kukaan muista meitä,
me oomme kuohu valtamerten vaan,
me oomme kulkuun lakkaamattomaan
ah, iäks tuomituita, hävinneitä.
On määrä loitos autioita teitä —
Me emme sinne saavu milloinkaan.
Me katoamme hautaan harmajaan
ja rukoilemme: unho, lapses peitä!
Mut toiset tulee meidän jälkehen.
Ja katso: päästä vuotten tuhanten
ne kerran saapuu toivojemme rantaan.
Ne kerran saapuu jälkeen unhon, yön
ja toivottoman taistelun ja työn,
ja viime laine kuolee kultasantaan.