HANHEN KONSERTTI.
Ihan kaiken iltaa ja yötä oli kuulunut suolta: klak klak klakaa.
Jo nyt ihme: vain sama klak klak klakaa
Se alkoi jo kummalta kuulostaa. Harakka, jok' aina on myötä, tuli huomenis ensinnä metsän taa, tapas tikan, joka teki puutyötä. »Mikä lie…?», puhe vuolas kohta pääs harakalta, »me kuultiin yöllä, nääs…» — »Mikä lie», tikka vilkas vain kerran ja jatkoi hakkuutaan.
Mitäs siitä, harakka läks eteenpäin, näki närhin, kaluunaherran, joka noitui ja kiros vihan vimmoissaan. »Hyvää huomenta, serkku ei kuullut kai..?» — »Brääsh, tomppeli sinä, vai en kuullut, vai, on hermoni ihan päin helkkariin, brääsh, mutta kyllä minä näytän kun nään sen, krääsh, sain maatuksi tunnin verran ja sen pahaa unta näin!»
Oli räkättirastas puussa, se tietysti joukkohon, tuli peippo ja kerttu ja käki, yks' kaks' sen puolen väki jo melkein koossa on, ja täydennykseks luvun lähetystö varpussuvun oli saapunut kauempaa, – viho viimein, korsi suussa, varis tulla kahnustaa.
On kaikk' yli metsän, viidan syyn kuulleet närhin riidan.
»Hyvät herrat, istukaas!»
Siin' istua oli suon laitaa ja puuta ja maata ja aitaa.
»Mitä sanoin», harakka samassa huus, »mitä sanoin, se kuuluu taas!»
Tuli hetkeks ankara hiljaisuus.
Totisesti taas kuului: klak klak klakaa.
Sitä kuunnellaan, päät kallellaan, sitä syvästi ja tuimina tuumitaan. Yhä suolta vain kuuluu: klak klak klak …
»Kvaa», pani varis ja pudotti korren, »kvaa!»
— »Mitä, mitä?», kysyi muut, »mitä tiedät?» — » Ahaa, se on hanhi» jo arvas ja julistaa ties varis-vaari, viisas kuin lautamies.
Kuink' ollakaan, ihan parhaiks vaan emo hanhi siihen suolta tuli taapersi toimessaan. Muut iskivät silmää: tuolta jo varman vastuun sai, — kovin vähän vain järjenpuolta sill' on, tuli hauskaa kai!
Harakka jo päänä ja suuna se syvään kumartaa: »Kas, päivää, rouva, nyt teitä, ihan teitä nyt tarvitaan. Me tässä säveleitä ihanaisia kuunnellaan, niin kauniita päivänä, kuuna ei liene kuultukaan; — yks askarruttaa meitä täss' aatos tärkeä vaan, jota turhaan arvaillaan. Teillä varmaan on tiedon lisä; kuka laulaa, jos kysyä saa?»
Emo hanhi niias ja hyrähtäin hymyyn koki peitellä paljaita jalkojaan lymyyn.
»He, kukas muu kuin meidän isä siellä veisata lurittaa. Voi tokkiisa, vallat ja väet, voi rakkaat rastaat ja käet, miten kauniisti laulu sen kantaa, ihan sydäntä puristaa ja nenää turistaa. Se yötä ja päivää laulaa ja tuskin kastaa kaulaa, — se meinaakin laulajaks, näet, ja huomenna konsertin antaa se tahtoo ja tarkottaa.»
Sitä riemun remua, rähinää, sitä kohinaa, sitä kähinää, johon hanhen juttu katkes. Koko seura nauruhun ratkes.
Vai konsertin, matkasi käki, taas nauroi koko väki.
Vai konsertin, räkätti rastas, uus naurukuoro vastas.
Ihan hulluina kerttu, peipponen, ne maassa pyristeli. Tssrr, tirskui käteensä varpunen, sotaherra sadatteli.
Varis-vaari päätään puisti, yli pellon hiljaa luisti.
MAAILMAN MENO.
(Kansantarina)
Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa varis lahden poikki päin vastarantaa.
”Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”, varis sanoo, ”jo vanhaa siipeä, jalkaa.
Kun vanhenen pian, alan kangistua, kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?”
– ”En”, vastaa poika, ”sun jäädä annan.”
– ”Ketä kannat sitten?” – ”Ma poikaani kannan.”
Varis huokaa harmaille aatoksille:
”Se on maailman meno, minkäs sille.”