MIRJAM.
Yötaivas säihkyy sadoin timantein. Ma ootan Mirjamia, ystävääni, kun helkkyy puistoss' satakielen ääni ja kaikki ruusut palaa terassein.
Sun huules on kuin ruusut terassein, kuin viini huumaa hengitykses pääni, sun kanssas tänä yönä vietän hääni, sa nuori riemu nuoren sydämein.
Mut katso, on kuin kohta aamu ois, lie satakielen laulut vaienneet — miks saavu et, miks odottaa sain suotta?
Ah, muistan: olet ammoin kuollut pois ja mun on hapseni jo harmenneet, sua odottanut lienen sata vuotta.
BATSEBA.
(Daavidin yksinpuheiua.)
I
Teen väärin, teen väärin, sen mulle mun sieluni sanoo, ja kuitenkin huultes suudelmaa yöt päivät huuleni janoo.
Teen väärin, teen väärin!
En katua voi, en saata.
Teki suloinen synti mun vangikseen,
siit' en voi luopua, laata.
Se järkeni vei mun, se huumaa ja autuutta uhoo, se hulluuttaa ja se hukuttaa, se surmaa, se tappaa, se tuhoo.