III.
Läpi lehtojen rannalle lahdelman mies miettivä yksin kulki. Sinilahtosen, leikkien loiskivan havumetsikkö hohajava sulki. Havumetsikön keskellä piileillen oli kärjellä kenkämän vilpoisen kesäkartano kaunis ja sorja.
Miten raitista rauhaa huokuikaan kesäkartanon ympärys vilvas! Sisus heijasti kaunista hauskuuttaan, oli ilosen valosa ja vilpas. Sen helmassa kaihoa sentään jää yhä mieleen — puuttuvi emäntää, kodin lempeän hengen luojaa.
Oli lääkäri kaikki jo katsellut kotikaupungin kaunokaiset. Ne oli niin hienot ja valkoset vaan tyhjät ja turhamaiset. Sulosuina ne saattivat lepertää, mut rintahan lämpöä henkevää ei syttynyt kestään heistä.
Siks lääkäri istui yksikseen kesäkartanon kammarissa. Hän katseli leikkiä lahden veen, valon välkettä lainosissa. Emännöitsijä silloin sisään saa ja kutsuvi vierasta vartoavaa heti hiukkasen haastattamaan.