IV.
KUNINKAIHIN.
Raumalla oli kaksi pormestaria, langokset Henrik Pakila ja Simo Soukki, jotka jo monena Vapun päivänä olivat kuuden raatimiehen kera yhä uudestaan kylänisiksi julistautuneet. Pormestarit ja raatimiehet olivat näet itseasiassa kaupunkinsa elinikäisiä valtiaita. He tosin kokoontuivat aina kahdeksan päivää ennen Vappua raatihuoneelle kuninkaan voudin tai hänen valtuutettunsa läsnäollessa valitsemaan kylänisiä seuraavaksi vuodeksi, mutta tavallisesti he valitsivat itsensä, niin että ainoastaan jonkun arvoisan raadinjäsenen kuoltua tuli kysymykseen uuden valitseminen. Vapunpäivänä, jolloin valitut oli kokoontuneille kylänmiehille julistettava, ilmoitti entinen raati toimivuotensa päättyneen, mutta ei ehdottanut seuraajia itselleen. Kylänmiehet ymmärsivät siitä asianlaidan ja huusivat hallitukselleen hyväksymisensä seuraavaksi vuodeksi. Henrik Pakila tapasi lankonsa Simo Sonkin virralla Junua naaratessa. Nähtyään, ettei poikaa ainakaan hengissä voitu saada ilmoille, pyysi Henrik lankoaan lähtemään tärkeään neuvotteluun. Hän kertoi Turussa kuulemansa kummat uutiset, ja he päättivät heti huomiseksi kutsua kylänmiehet raatihuoneelle. Sen asian järjestäminen jäi Simo Sonkin huoleksi, ja hänen oli ensi töikseen mentävä Jöns porvarin luo. Jöns porvari oli lähetetty Tukholmasta valvomaan, etteivät Raumalla pääsisi kauppaa harjoittamaan sellaiset, joilla ei ollut siihen tarvittavaa ymmärrystä. Tähän älynvalvojan toimeen yhtyi kaupungin verovoudin toimi, ja samalla oli kuninkaan vouti määrännyt hänet sijaisekseen raastuvan kokouksissa, milloin ei itse ollut mailla. Tälle kylän ylimmälle ymmärrykselle, jolla samalla oli kauppapuotinsakin, oli pormestarien ilmoitettava milloin raati tai kaikki kylänmiehet oli kutsuttava koolle, ja hän sitten lähetti "kylänlapsen", vanhan kaupunginpalvelijan, sanaa levittämään.
Kun tämä asia oli järjestetty, otti Henrik vanhus Mikael Agricolalta saamansa kirjakäärön ja lähti syysillan hämyssä isä Mathiaan luo. Pitkä ei matka ollutkaan, meni vain sillasta virran yli, avoimesta portista luostarin pihaan ja siitä koleihin luostarikammioihin.
Herra Mathias Johannis West, Rauman kirkonpaimen ja koulumestari, asui luostarin entisessä lukuhuoneessa. Henrik vanhus kolkutti sen honkaiselle ovelle, ja kun sisältä kuului isä Mathiaan ääni, avasi hän oven ja astui huoneeseen. Pöydällä matalan ja leveän ikkunan ääressä palaa tuikutti siellä paksu talikynttilä ja pöydän äärellä pörrötti mustatukkainen pää.
— Terveisiä piispanturusta! sanoi Henrik vanhus.
Mustatukka isä Mathias nousi ja kiitti. Ääni narahti kuivuuttaan, mutta sen pohjasävynä kuului lämmin helähdys. Ohutluinen oli käsi, jolla hän kätteli, ja kuivahkot olivat tummaveriset kasvot, joista terävät kirjatoukan silmät ilostuneina ja toivon kirkastamina suuntautuivat kirjakääröön, jota Henrik vanhus kantoi kädessään.
— Niin, tässä on käärö, minkä Mikael maisteri lähetti, mutta ei se pyhä kirja kuulunut valmistuvan vielä vuosikauteen, riensi Henrik vanhus selittämään.
Värähti pettymyksestä musta leukaparta, joka kehysti isä Mathiaan terävän leuan. Ohi mennen kysäisi hän, mitä markkinoille muuta kuului, mutta riensi vastauksesta välittämättä munkkien entiseen makuukammioon sanomaan, että tuotaisiin olutta. Kerttu rouva tuli heti hänen jälestään tuoden kaksi vaahtoavaa katajahaarikkaa, mutta hänellä oli kiire takaisin, ennenkun nuorin poikanen ehti jälestä isää häiritsemään.
Vasta kun oli kulautettu papinmuorin mainiota kotiolutta ja pyyhitty parrat, alkoi isä Mathias kysellä tarkemmin Turun uutisia ja varsinkin mitä Mikael maisterille kuului. Henrik vanhus kertoi kaiken juurta jaksaen, kertoi kuninkaan lähetistäkin ja miten hän oli teinejä vaatinut, ja ylisteli Mikael maisterin miehekästä vastarintaa.
Isä Mathias kuunteli sitä äänetönnä päätään nyökytellen. Mutta sitten otti hän pöydältä Agricolan "Rucouskirian", avasi sen ja virkkoi:
— Niin, niin, sinne kuninkaan kaupunkiin meiltä viedään hengenvoimat ja aineelliset varat. Monta kertaa olen täällä itsekseni mietiskellyt näitä Mikael maisterin sattuvia sanoja, jotka tässä ovat luettavana:
Muinen suotiin papinraha, vaikka meno oli paha, viettelys ja valhe julki, joka taivaan kiinni sulki. Oppi meillä nyt on hyvä, kallis niinkuin nisunjyvä; Herran sanaa, sielun ruokaa monet köyhät henget huokaa; vaan ken antaa rikkautensa, ryysyt saa hän palkaksensa, hyvyyttä ei saa hän muuta, pilkkaa vain ja pahaa suuta.
Isä Mathias istui kotvan mietteissään tähystellen kirjanlehteen. Sitten virkkoi hän ikäänkuin itsekseen:
— Ei ole ihme, jos väliin suuttuu suunnankin mies ja katkeroituu uurastaessaan. Ja kehen tämä katkeruus etupäässä kohdistuu, siihen viittaavat varoittavat sanat niille, jotka
tihunnit ja uhrit ryäväät. yksin ropoja tuhat lyövät.
Hän pani pois kirjan, loi siihen vielä katseen pöydälle ja nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Sitten virkkoi hän vilkastuneena:
— Merkillinen työtarmo sillä miehellä vain on, ihmeellisesti kestää hän uranuurtavassa työssään kaikkien vaikeuksien ja taloudellisen ahdingon keskellä!
— Ai, muisti Henrik vanhus, hänhän pyysi sanomaan terveisiä, että kenties uuden testamentin mukana saatte vielä messu- ja käsikirjatkin!
— Niinkö! ilostui isä Mathias. Vai aikoo hän nekin painattaa! No, sittenhän ne vasta voivat levitä jokaisen papin käteen. Ja hän ne kyllä pystyy painattamaan, vaikkei olisi rahaa riksiäkään.
Hän otti ohutluisiin käsiinsä pöydältä paksun, noin korttelin korkuisen ja vähän kapeamman kirjan, joka oli sidottu lujiin nahkakansiin. Kirjan alkupuoli oli painettu, mutta loppuun oli sidottu puolentoista sataa käsinkirjoitettua lehteä. Painetut lehdet päästi hän peukalonsa alitse selautumaan etukantta vasten, mutta pidätti kiinni heti ensimäisestä käsinkirjoitetusta lehdestä.
— Tässä ne kyllä ovat jo suomeksi, messut ja muut ristikunnan menot. Tässä alussa ne ovat painettuina ruotsiksi, mestari Olavin käsilaskosta. Sidotin loppuun puhdasta paperia ja aioin niihin kirjoittaa nuotit näihin ruotsalaisiin messuihin ja virsiin. Mutta sitten tulin tuumineeksi, etteiköhän niitä voisi laittaa suomeksi. Aloin suomentaa ja sommitella pitkinä iltoina ja milloin suinkin aikaa sain, ja siinä ne nyt ovat osapuilleen kaikki. Ovat niitä siitä jotkut muutkin sielunpaimenet jäljennelleet, tai ovat saaneet konseptejani, kirjoitettuaan ne ensin tähän puhtaaksi.
Henrik vanhus nousi ja tähysteli ihailevin silmin soreasti piirrettyjä, hieman aaltoilevia rivejä ja kuvitettuja alkukirjaimia. Hänen ihailustaan innostui isä Mathias kehaisemaan:
— On niitä siitä jäljennöksinä viety itse kuninkaan kaupunkiinkin!
— Kuninkaalleko? kysäisi Henrik ihmeissään.
— Ei sentään. Martti herra niitä kopioi, Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi.
— Kyllä tunnen, raumalainenhan hän on.
— Tosiaan. Käsikirjan hän sai minulta. Messun olivat hänelle Mikael maisterin teinit kopioineet.
— Mutta eikö hän osaa itsekin, kielimies ja hyvä suomalainen?
— Kyllä hän osaisi. Mutta häntä näkyvät enemmän vetävän puoleensa maalliset lait.
— Ja jättää taivaan evankeliumin toisille, hymähti Henrik vanhus.
Isä Mathias selaili ja silitteli ohutluisella kädellään kirjansa lehtiä, melkein lapsellisesti iloiten siitä, että oli hiljaisessa luostarikammiossaan hänkin puolestaan viljellyt pientä sarkaansa suomenkielisen kirjallisuuden vainiolla. Ja kunnioittaen katseli Henrik vanhus hänen kirjaansa ja hintelän kuivahkoa isä Mathiasta itseään.
Palatessaan sillan yli kotiin kuuli Henrik vanhus, miten vanha kylänlapsi helähytteli kadunkulmissa kelloaan ja kutsui kylänmiehiä huomiseksi koolle raatihuoneelle.
Yönseutuna levisi huhu kaupunkia uhkaavasta vaarasta joka taloon. Eikä silloin tarvittu kaupunginlain säätämää kolmen markan uhkasakkoa peloittelemaan porvareita kyläkokoukseen. Kaikki jättivät hetkiseksi arkisen aherruksensa, kauppapuotinsa ja käsityönsä, syystyönsä pellolla ja syysapajansa merellä, ja saapuivat miehissä raatihuoneelle.
Oli siinä jyrkeää miestä hämärässä raatihuoneessa, johon pääsi valoa ainoastaan parista pienestä ikkunasta. Molemmat pormestarit ja kuusi raatimiestä istuutuivat pitkän pöydän ääreen, ja siihen vetäytyi Jöns älynmittarikin. Talokkaat porvarit törkkivät yli lattian penkeille pitkin seinämiä. Aremmat huonemiehet jäivät ovensuuhun ja takan ympärille seisoskelemaan, ainoastaan muutamat heistä puikkelehtivat penkeille äveriäämpäin porvarien väliin. Päsämäen Heikki tuli suupieli mahtavasti riipallaan ja törkki suoraan peräpenkille; hänen viereensä junttasi kohta Jussoilan Juntti, kädet polviin asti riippumassa, ja jälestä piipitti Sukan Simo. Onnellisia olivat he ökyrikkaan läheisyydessä, vaikka tämä tuskin oli heitä näkevinäänkään.
Henrik pormestari avasi kokouksen. Kun hän kertoi, että turkulaisilla oli aikomus muitta mutkitta muutattaa raumalaiset Auran suulle paloraunioita uudestaan rakentamaan, kuuntelivat sitä kummaa toiset porvarit nauraen, toiset ihmetyksestä suu selällään. Henrikin täytyi erityisellä painolla teroittaa, että asiaa koskevat paperit oli jo lähetetty kuninkaihin, ennenkun he osasivat ottaa sitä vakavalta kannalta.
Jussoilan Juntti, saatuaan siten asian oikein päänsä rakoon, kuiskasi ilosta välähtävin silmin Sukan Simolle, ettei muuttaminen taitaisi ollakaan hullumpaa. Suuressa kaupungissa saattoivat ansiot olla paremmat — eikähän hänellä ollut kiinteimistöä, josta eroaminen olisi käynyt sääliksi, eikä paljon muutakaan muutettavaa. Mutta Sukan Simo oli varovampi, ei virkkanut mitään, vilkui vain Juntin editse Päsä-Heikkiin, odottaen mitä tällä oli sanottavaa.
Ja Päsä-Heikki saikin sanoiksi. Pönäkästi istuen ja suupieltään murtaen päläytti hän:
— Jos muuttavat, niin kukahan turunkissoista silloin maksaa taloni tuossa torin toisella puolella!
— Ja minun Naulamäeltä! piipitti Sukan Simo.
Kokous purskahti nauramaan. Niin hyvin he tunsivat Simon luhistuvan hökkelin, joka oli kaupungista siksi erillään, ettei sitä ollut suuri tulipalokaan vienyt kymmenisen vuotta sitten.
Päsä-Heikki vilkaisi suupieli riipuksissa säestäjäänsä, joka tietysti tarkoitti parastaan. Ja luoden ylävän katseen porvareihin, joista useimmilla oli ainoastaan kaupungin tiluksia viljeltävinään, lisäsi hän:
— Päivä siihen monesti kaivon kiertää, ennenkun jätän maatalonikaan
Päsämäellä. Tehkööt siis muut mitä tahansa, minä en lähde!
— Enkä minä! piipitti Simo toisten iloksi.
Päsä-Heikki loi häneen uuden halveksivan katseen, ikäänkuin sanoen: "hyvä on, ettet karkaa velkaasi maksamatta", ja päätti:
— Muuten on mielestäni turkulaisille annettava, että jyrisee…
— Nyrkkiä! säesti Juntti.
— Että oppivat heittelemään suopunkejaan kaulaamme!
— Hirteen heidät! säesti Juntti, sillä hän piti näin kovasta puheesta.
Enimmät porvareista näyttivät käyvän tyytymättömiksi tähän reuhaamiseen. Joku virkahti:
—Suunsoittajatkohan nuo ovat lujimmat toden tullessa…
— Hyvät kylänmiehet! puuttui Henrik uudestaan puheeseen. Ei tässä taida suukopu paljon auttaa, enemmän meidän kuin turkulaistenkaan. He ovat kääntyneet kuninkaihin, ja ainoastaan kuningas voi sellaisia määräyksiä antaa. Mitä arvelette? Eikö meidän olisi käytävä puhumassa puolestamme, ettemme halua muuttaa —?
— Ja niistä kahdestasadasta unkarinkultaisesta! virkkoi Simo Sonkki.
— Ja ainakin muistuttamassa kuningasta meille antamastaan oikeuskirjasta, jos hän sen olisi ehtinyt unhottaa. Asia on toistaiseksi sillä kannalla, etten tiedä, mitä muutakaan voisimme tehdä puolestamme.
— Oikein! kuului vakavia ääniä. Ja kuninkaan antamaa oikeuskirjaa näyttivät kaikki voitonriemuisesti ajattelevan.
Päätökseksi tuli, että oli parin miehen lähdettävä kuninkaihin tekemään tyhjäksi turkulaisten tuumia. Joukkohuudolla jätti kokous sen tehtävän molemmille pormestareille, ja kukin riensi toimiinsa.
Henrik Pakilalle ei matka kuninkaan kaupunkiin ollut ollenkaan mieliin. Hänen haahtensa oli vielä ennen Kainuunmeren perukoiden jäätymistä tehtävä matka Keminsuulle eikä hänellä nyt ollut laivuriakaan sinne lähettää. Mutta kun kylän yhteinen asia vaati, sai haahti jäädä seisomaan suolalastineen, ja Simo langon kanssa oli yhteisellä aluksella lähdettävä Tukholmaan.
Onneksi oli hänellä varastoaitassaan pihansa perällä melkoinen röykkiö puuastioita, kuppeja, lautasia, haarikoita, punkkia, sankoja, leilejä ja voivakkasia, joita pitkin syksyä oli vaihdettu vakkasuomalaisilta suoloilla ja muilla saksantavaroilla. Ne vietiin haahteen, vietiinpä puolenkymmentä pakkaa säkyläisiltä ostettua mainiota sarkaakin ja kokonainen vankkurikuorma liinakankaita, joita virkut ympäristöläiset olivat pitkinä puhteina ehtineet kutoa jo viime kesän kasvusta.
Samana iltana oli haahti jo lähtövalmiina. Aamulla päivän hämärtäessä talutettiin Sonkkilasta sinne vielä neljä pulskaa ratsua, jotka Simo aikoi myydä kuninkaan huoveille. Ja niin nostettiin purjeet ja lähdettiin.
Onneksi ei Simo Sonkin laivuri ollut teillä tietymättömillä, vaan ohjaamassa yhteistä laivaa. Tuulikin oli tällä haavaa luoteinen, vaikka se Rauman merellä enimmäkseen huhtoi lounaisilta ilmoilta, ja tasaisella laitaisella oli langoksilla hyvää aikaa moniin tarinoihin merimatkoista menneinä aikoina.
— Niin näitä meriä nykyjään purjehtii, kuin soutaisi sunnuntaina kirkkoon, tuumi Henrik. Toista se oli ollut isän aikoina, toista oli vielä minunkin nuorina päivinäni. Usein kohtasi silloin merisissejä, juutteja ja voiolaisia, jotka ryöstivät haahdet ja tavarat ja hukuttivat väen kuin koirat. Eivät sentään raumalaiset olleet leikillä nujerrettavat. Monin haahdin laskettiin tavallisesti yksissä, että pystyttiin paremmin pitämään puoliaan. Niin oli kerrankin isä ollut viiden muun haahden kera matkalla Rääveliin. Merellä sissit kävivät kimppuun ja pääsivät voitolle. Suurimpaan alukseen olivat tyhjentäneet toisista saksantavarat ja röyhkeästi käskeneet tyhjillä mennä kotoa uutta tavaraa noutamaan. Sydämystyneet olivat silloin meikäläiset ja käyneet uudestaan otteluun, ja pois ottivat suurimman aluksensa kaikkine tavaroinen.
— Ne kai olivat vitaliveljeksiä? kysyi Simo.
— Niin olivat. Mutta tuskin oli heidät saatu monien riikkien mahdein kesytetyiksi, kun itse lyypekkiläiset alottivat samat elkeet. Saksat olivat näet meillä päässeet niin isännöimään, että omat porvarit olivat melkein vain renkejä heidän rinnallaan. Kyösti kuningas alkoi heitä ahdistella omille mailleen, ja silloinkos he heittäytyivät ryöstelemään. Monet kerrat oltiin heistä helisemässä Ahvenan merellä ja saaristossa, mutta niin kireää tuskin lie ollut ottelua kuunaan kuin kerran purjehtiessani kuninkaan kaupunkiin viitisentoista vuotta sitten.
— Ihme tosiaan oli, että Topi Kovapään kanssa kahteen mieheen siten nujersitte koko sissijoukon! Miten se oikein kävi?
— Kovapään se oikeastaan oli ansio, virkkoi Henrik. Sissit olivat saaneet jo haahtemme valtaansa ja hukuttaneet elävältä kaikki muut miehemme. Minulla ja Topilla varmaankin tahtoivat saada hyvät lunnaat ja meidät veivät oman koijinsa kannelle, köyttivät kädet seläntaa ja kiinni mastoon. Kylmässä syysviimassa sentään heittivät purjekankaan palasen peitteeksemme. Topi oli hädän varalta keveltänyt viikatteen kärjen ja kätkenyt sen mekkonsa liepeeseen. Siinä viruessamme irroitti hän sen selän taakse köytetyillä käsillään ja kihnasi minun köyteni poikki; minun oli sitten helpompi leikellä hänen köytensä. Makasimme yhä odottaen. Tuli sitten rosvojen ruokailuaika, ja he menivät kannen alle pehtelemään saaliitaan. Kolme miestä vain jättivät vahtiin, ja nekin huolettomina kulauttelivat taskumateistaan. Silloin yhtäkkiä hypähdimme pystyyn. Minulla oli vielä viikatteen kärki kädessäni. Topi keksi suuren rautanaulan, jonka hän sieppasi. Niin asestettuina ryntäsimme vartiain kimppuun. Äänettömään päähän nujersimme kukin miehemme; minä iskin viikatteen kären toisen ohimoon, Topi ajoi hartiavoimin rautanaulansa toisen pääkalloon. Eikä kolmaskaan ehtinyt pitkin piiskutella, ennenkun heitimme hänet elävältä mereen. Kannen alta ei kuulunut muuta kuin juopuneiden melua, ja me vieritimme kansiluukulle kaiken mitä raskainta oli mailla. Ennen pitkää alkoi alhaalta kuulua jyskytystä ja rähinää. Mutta turhaan he siellä raivosivat. Portaille mahtui vain vaivoin kaksi miestä, eikä kansi noussut kahden voimin. Me olimme herroina vihollisen laivalla ja omamme oli sen jälessä hinattavana. Lasketimme kuninkaan kaupunkiin. Rosvot, kaikkiaan neljäkolmatta miestä hirtettiin, ja antoi kuningas meille yhtä ja toista palkinnoksi vihollislaivasta. Eivät ne antimet vastanneet niitä lohiakaan, jotka rosvot minulta söivät, mutta olihan se vähäkin sentään kuninkaan kädestä…
Paripäiväisen matkan jälkeen saavuttuaan kuninkaan kaupunkiin lähtivät he pyytämään Martti herraa tulkikseen kuninkaan luo. Martti herra, joka hänkin aikoinaan oli Turun koulusta vaadittu kirjuripojaksi kuninkaan tilikamariin, mutta sitte päässyt papiksi Tukholman suomalaiseen seurakuntaan, oli raumalaisten vakinainen tulkki milloin he kuninkaissa kävivät.
Ilomielin otti hän vastaan kotikaupungin porvarit vaatimattomassa poikamiehen asunnossaan. Hän oli kernas lähtemään heti mukaan ja alkoi pukeutua mustaan pappispukuunsa. Laittaessaan leveää, valkoista sepelikaulusta kaulaansa tuumi hän:
Kylläpä tuota onkin täällä saanut tottua tulkin virkaan. Tänne on asettunut melko lailla suomalaista rahvasta, ja milloin he joutuvat viranomaisten kanssa tekemisiin, niin minut aina tulkikseen kutsuvat, niin raati kuin vouditkin. Aivan olen siten joutunut yhtä paljon lainlukijaksi kuin evankeliumin julistajaksi.
— Monta kertaa tuomarit ja voudit tarvitsevat tulkin siellä supisuomalaisilla kotiseuduillakin.
— Niin, tosiaan! Meillehän sinne pistetään tuomareita, joiden kielentaitamattomuuden tähden on pakko hoidattaa virkansa lainlukijoilla. Ja suomalaistenkin tuomarien on usein vaikea langettaa tuomiota suomalaisten asioissa, kun lait ovat ruotsinkieliset. Aivan sattuman varaan jää, miten he milloinkin sattuvat kansanmiehelle lakia tulkitsemaan ja hänen asioihinsa sovelluttamaan.
— Isä Mathiashan kertoi teidän kääntävän lakeja suomeksi, virkkoi
Henrik.
— Niin, täällä milloin kuninkaan, milloin voutien ja raadin tulkkina ollessani olen kiintynyt asiaa ajattelemaan, ja mitäs muuta kuin rupesin puhdetöinäni suomentelemaan.
Hän meni nurkassa olevalle arkulle ja kaivoi sieltä paksuhkon paperipinkan.
— Tässä minulla on jo Kristoffer kuninkaan maanlaki valmiina, virkkoi hän, ja leveähkö, jäntevä leuka nytkähti tyytyväisestä itsetunnosta. — Maunu liehakon kaupunginlakia en ole vielä ehtinyt saada valmiiksi, lisäsi hän.
— Luepas siitä, miltä se kuuluu!
Martti herra selaili suomennostaan.
— Mistä paikasta lukisinkaan? Kenties naimisen kaari on hauskinta. Kas tässä: Nytt on mies waimon kihlannu ja tahto aviokesko raketa, nijn pitä hänen naittaiamiehelle sanoman ennen 6 wijckoa sen päivän, iona hän tachto häitä pitä. Ano ylkä morsiatans, nijn pitä naittaiamiehen hänen morsiamens hänelle andaman, ja kätehen sovittaman näillä sanoilla: "Minä naitan minun tyttären sinulle, cunniahan ja emännäksi ja puolelle sängyä, lukuille ja auaimille ja iocaitzelle colmannelle penningille, quin te saanett oletta taicka saatte maanpälisestä, ja caikelle sille oikeudelle, quin Ylimaan laki pitäpi, ionga se pyhä Eiricki andoi, Isän nimen ja poian ja pyhän hengen." Meidhän lais ei naiteta mies vaimon auiomaalle, ei huoneille, eikä kalawedhen tokeille, ia ei mös vaimo miehen, mutta maanpäliselle.
Ylen juhlallisesti ja toimessaan, vähääkään vetämättä suutaan muhoon, kuuntelivat Rauman molemmat pormestarit lain sanoja selvällä suomenkielellä, lain, jonka he olivat tottuneet pitämään eroittamattomasti ruotsinkieleen kiinni kasvaneena. Tuntui se vähän oudoltakin äkistään, tuntui melkein kuin laki olisi raahattu alas ylevästä korkeudestaan. Mutta hyvältä tuntui sittenkin jossakin sydämen sopukassa sitä kuunnellessa.
— Niin sitä kuuntelee kuin papin saarnaa kirkossa, puki Simo Sonkki mielihyvänsä sanoiksi.
Mutta Henrik vanhus oli samalla tarkastellut lukijaa omissa mietteissään. Se oli ennen kuninkaan kirjuripoikana ollessaan melkein kärsinyt nälkää, mutta ei ollut mies siitä nuutunut. Miehekästä, nuorteaa voimaa ja tarmoa uhkuivat lujalihaksiset kasvot, ja samaa puhuivat vahvat hartiat ja käsivarretkin. Ja miten lie Henrik vanhus tullut siinä ajatelleeksi, että nuori pappi oli tainnut juuri naimisen kaarta erityisellä mieltymyksellä tutkistella.
— Niinhän ne naimisasiat ovat lain mukaan, tuumi hän mietteissään.
— Niinpä niin. Ja laissa sanotaan, että "paras kalu eli tauara quin miehen taloin tarpeis on, se on henen laillisesti naitu emändäns".
— Naivathan ne nykyään papitkin, mutta poikamiehenä olet sinä säilynyt, puuttui vanhus lähemmin asiaan.
— Ja niin on aikomus säilyäkin, ylvästeli Martti herra.
— Jokohan vain! Jollei jo ole mielitietty katsottukin.
— Eikös mitä. Ja jos kerran katsoisin, niin sieltä kotipuolelta tulisin suomalaisen tytön noutamaan.
Siitä kierähti keskustelu kotipuoleen, isä Mathiakseen ja Mikael maisteriin ja jälleen suomenkielen viljelykseen. Martti herra kertoi nähneensä jo korjausarkkeja parhaallaan painettavasta Uudesta Testamentistakin ja puhui innolla rakkaan kotikielen edistyksestä.
— Monia meillä on kauniita ajanmerkkejä, jotka valoisampaa tulevaisuutta tietävät. Ajatelkaas, että kuninkaan pojatkin opettelevat suomea! Martinus Teittus heillä oli ensin opettajanaan, mutta tuoni vei hänet nuorena pari vuotta sitten. Nyt olen minä heitä silloin tällöin ohjaillut, varsinkin Juhani prinssiä. Ja sehän tietää aikaa, jolloin suomalaisetkin voivat ilman tulkkia tulla kuninkaansa puheille.
Iloisin toivein kuuntelivat sitä Rauman porvarit.
Mutta nyt oli Martti herra valmis, ja he lähtivät kuninkaan linnaan.
Kuninkaan henkipalvelija meni ilmoittamaan heidät herralleen.
Kustaa Vaasa oli työhuoneessaan kahden Yrjö Normannin kanssa, joka tähän aikaan oli hänen uskotuin neuvonantajansa.
Kiihkein askelin käveli vanha kuningas edestakaisin. Hän oli juuri saanut lähettilään koristelemattoman viestin, ettei Mikael Agricola ollut Turun koulusta vieläkään lähettänyt ainoatakaan teiniä hänen palvelukseensa. Katkerin haukkuma- ja kirosanoin, jollaisista mestari Olavi oli häntä Suurkirkon saarnastuolistakin nuhdellut, purki äreä ukko kiukkuaan.
Silloin astui henkipalvelija sisään ja ilmoitti raumalaiset puheillepyrkijät.
— Joutavat odottaa! käski kuningas.
Palvelijan mentyä pysähtyi hän yhtäkkiä Yrjö herran eteen. Siinä seisoi hän rotevana ja vanhuudessaankin niin sorjana, ettei saattanut kuvitella puvunkuosia, joka ei olisi häntä pukenut. Pituudeltaan oli hän yli kolmen kyynärän, ja Yrjö herran täytyi keikistää päätänsä nähdäkseen hänen teräviin silmiinsä, jotka paloivat suuttumuksesta takaviiston vaasalaisotsan alla. Pieni, pyöreä pää keikahteli hiljaa, suoran nenän pienet sieraimet värähtelivät, ja tutisi myös pitkä hallahtava parta, jota ilman hänen leukaansa ei saattanut ajatellakaan. Suuttumus oli niin tulinen, että se hukutti hehkuunsa vanhuuden hermosairaan ärtyisyyden ja rajattoman ahneuden ilmeen, ja kasvoissa saattoi nähdä heijastuksen samoista ylevistä ja lujista piirteistä, jotka nuorempina päivinä olivat kuvastuneet jaloa kansanvapauden ja henkisen edistyksen intoa. Ja silloin häntä katsellessaan saattoi ajatella vain miestä, joka oli vapauttanut kansansa valtiollisesta sorrosta ja mädän kirkon henkisestä orjuutuksesta ja melkein unhottaa miehen, joka maansa rappeutunutta valtiotaloutta kohennellessaan oli tottunut puristamaan rahaa mistä suinkin sai heltiämään, niin että aineellinen ahneus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen, mammona miltei ainoaksi jumalakseen.
— Ei ainoatakaan! puuskahti hän. Kuka meistä on kuningas, minäkö vai hän, kirottu kirjatoukka. Kaikki he tahtovat olla kuninkaita ja minä saan olla heidän renkinsä. Mokomien maisterien oppilaat tuskin ymmärtävät numeroista enempää kuin sika hopealusikasta, itse saan laskea tilini, itse ahertaa yöt ja päivät heidän hyväkseen. Mutta jos pyydän avuksi heidän teinejään, lähettävät toiset juoppoja lurjuksia, jotka olisivat aurankurkeen ja lannanajoon omiaan — mutta hän ei lähetä ainoatakaan tenavaa. No, liian suuri kunnia olisikin se hänen syöttöporsailleen! Mutta hän, se niskuri, hän saa nähdä, ketä on pistänyt. Teinit tuodaan vaikka raudoissa, ja hän itse saa marssia tyrmään tai suoraan hirteen. Eikö minulla ole kylliksi huolta opastaessani tyhmää lapsilaumaani, vieläkö moisten niskurien täytyy asettua tielleni? Hä?
Yrjö herra loi häneen huolestuneen ja anovan katseen. Sillä Yrjö Norman oli Mikael Agricolan hyvä ystävä. Yhdessä olivat he saapuneet opinteiltä Wittenbergistä Tukholmaan, ja yhteiset oli heillä olleet Lutherin ja Melanktonin suosituskirjeetkin, joiden nojalla kuningas oli Normannin ottanut Erik poikansa opettajaksi ja lähettänyt Agricolan Turkuun saarnavirkaan ja piispankoulun rehtoriksi manallemenneen raumalaisen Tuomas Keijoin sijaan. Kovasti suretti sentähden Yrjö herraa kuninkaansa kiukunpuuska, joka nyt tavallista rajumpana kohdistui Mikael maisteriin.
— Uskon varmasti, rohkeni hän tyynnytellä, ettei Mikael maisteri ole tarkoittanut nousta teidän armonne tahtoa vastaan.
-— Ei tarkoittanut! Eikö hän, ja kaikki muut, ole niin tehnyt? He puskevat kuningastaan kuin äkäiset pässit paimentaan.
— Mikael maisteri on monet kerrat kirjeissään valitellut miten vaikeat olot heillä siellä on. Suomalaisella kirkolla on kova puute henkisistä voimista, eikä hän edes tahdo saada painatetuksi raamatunkäännöstään, että papit siitä saisivat apua.
— Suomalaisella! huudahti kuningas. Onko itämaa sitten eri valtakunta ja hän sen kuningas! Onhan meillä ruotsalainen raamattu, lukekoot sitä! Jos he suomenkielineen näin alkavat öykkäröidä, on pian kiellettävä koko suomalaisten kirjojen painatus!
Hän harppaili vielä muutamaan kertaan lattian poikki, mutta pysähtyi sitten tyynempänä.
— No, voidaanhan vielä kerran koettaa, virkkoi hän. Jollei sieltä teinejä sittenkään saada, saa hän väistyä rehtorinvirastaan. Saksasta on äskettäin saapunut nuori lahjakas maisteri Paulus Juusten, hän saa viran. Jäykät niskat täytyy taivuttaa. Sillä mitä hallituksesta tulee, jos niin vain ilman mitään saa asettua kuninkaan selvää tahtoa vastaan.
Majesteetillisen tahtonsa näin ilmaistuaan viittasi hän oveen ja kysyi:
— Keitä he olivatkaan?
— Rauman molemmat pormestarit ja Martti herra, teidän majesteettinne.
— Tulkoot.
Yrjö herra avasi oven ja viittasi etuhuoneessa odotteleville.
Edeltä tuli Martti herra mustissaan ja valkoisessa sepelikauluksessaan ja jälestä raumalaiset porvarismekoissaan.
Henrik Pakilan tunsi tarkkamuistinen Kyösti kuningas heti ja tapansa mukaan heitti hänelle tuttavallisen tunnusnimen:
— Kas, sinäkö, neljänkolmatta voittaja! No, mitäs Raumalle kuuluu?
— Kituroiden kuluvat päivät köyhässä kylässämme.
— Köyhässäkö? Kirkkonne alttarillahan kuuluu vielä olevan liian äveriäs antependium. Saisitte sen lähettää pojilleni housuiksi, lisäsi hän ja katsoi isällisesti myhäillen leikkotukkiin porvareihin.
— Kyllä, jos teidän armonne…
— Toitteko muuten minulle mitään? kysäisi kuningas suorasukaisesti.
— Tällä kertaa me vain tulimme… alotti Henrik vanhus, mutta katkaisi kesken, ja neuvottomina katselivat molemmat porvarit toisiaan.
— Olisitte edes tuoneet tynnyrin mainiota suomalaista oluttanne, sanoi kuningas. Mutta kukapa minua muistaa, vanhaa, sairasta miestä, joka olen kuluttanut voimani loppuun teidän hyväksenne.
Tästä johtui lähetystö suorimmittain asiaan.
— Me olemme jo ennen tuoneet tonteistamme teidän majesteetillenne kaksisataa unkarinkultaista, änkytti Henrik vanhus. Asia on näet se, että meiltä tahdotaan nyt ottaa kotipohjamme ja viedä meidät mieroon.
— Kuka tahtoo?
— Nepä turkulaiset!
— Ah, kyllä tiedän! No, mitä te siitä asiasta arvelette?
— Tulimme kaikkien kylämiesten puolesta ilmoittamaan, ettemme tahdo muuta kuin että saisimme rauhassa asua kodeissamme ja taloissamme. Varsinkin jos saisimme takaisin vanhan oikeutemme purjehtia Lyypekkiin ja muihin Saksan kaupunkeihin, tuli Henrik vanhus lisänneeksi.
Siihen kuningas iski kiinni.
— Mitä te siellä teette, pässinpäät! Ette tunne edes omaakaan rahaamme, saati vierasta, ettekä osaa kunnolla laskea yhteen. Niinkuin lammaslauma menisitte sinne kerittäväksi, omaksi ja koko valtakunnan vahingoksi. Mikä kumma teitä sinne oikein vetääkään?
— Teemme paremmat kaupat, kun saamme tavarat sieltä suoraan, emmekä välikäsien kautta, toimitti Henrik.
— Eihän lyypekkiläisilläkään ole itsellään mitään, muualta tuotuja tavaroita kaupittelevat ja korottavat hintoja. Eikö teillä ole niin suuria laivoja, että uskaltaisitte purjehtia suoraan Hollantiin, Englantiin, Ranskaan ja Portugaliin?
— Onhan meillä tämän Simo Sonkin kanssa yhteinen laiva. Mutta oudot ovat meille ne maat.
— Siinäpä se on, pässinpäitä olette. No, kenties voisitte purjehtia
Danzigiin ja muihin Yläsaksan kaupunkeihin. Ei vain Lyypekkiin.
Maanpetokseksi kaupankäynti siellä tästedes luetaan.
— Eikä meidän sitten tarvitse muuttaa Turkuun? kysäisi Simo Sonkki malttamattomasti.
— Olemme jo käskeneet palvelijamme Tommes Jooninpojan tehdä turkulaisille tiettäväksi, etten suostu heidän tuumaansa. Turku ei sovellu linnoitettavaksi, eikä asemansakaan puolesta kelpaa merikaupan keskukseksi idässä. Saatte siis toistaiseksi pysyä paikoillanne.
Raumalaiset kiittelivät, vaikka tuo "toistaiseksi" herättikin heissä epämääräisiä tunteita.
— Me olemme, jatkoi kuningas, jo kauan huolella ajatelleet, mitä hallaa siitä koituu maalle ja valtakunnalle, että Räävelistä on muodostunut venäläiskaupan keskusta. Sinne purjehtivat hollantilaiset, saksat ja muut venäläisiä kohtaamaan, ja sinne purjehtivat meidän itämaastamme ei ainoastaan kauppakaupunkien miehet, vaan rannikon talonpojatkin. Sinne mennä tuijottavat he kuin päättömät hanhet muukalaisten kynittäviksi. Eikö olisi paljon edullisempaa teille itsellenne ja koko maalle, jos purjehtisitte kaupoillenne vaikka Viipuriin tai suoraan Laatokalle?
— Taitaisi olla? tuumivat porvarit.
— Mutta vielä tärkeämpää olisi, että hollantilaisten koko venäläiskauppa saataisiin meille vihamielisestä Räävelistä suunnatuksi Suomen puolelle. Siihen tarkoitukseen ei Turku asemansa puolesta sovi, eikäpä Viipurikaan. Eikö olisi mainio asia, jos tuolle pitkälle rannikolle Turun ja Viipurin välillä perustettaisiin hyväsatamainen kaupunki, juuri Räävelin vastapäätä, ja hollantilaiset ja venäläisetkin saataisiin siirtymään sinne meidän puolellemme keskenään kauppoja tekemään? Silloin teillä olisi Saksa kotonanne.
— Hyvähän se olisi, tuumivat porvarit.
— No niin, ymmärrätte siis vähän, sanoi kuningas taputtaen Henrikiä olalle. — Lupaan, etten jätä sitä asiaa sikseen. Olen jo palvelijaini ja uskottujen miesteni käskenyt etsiä sopivaa paikkaa, ja myöhemmin saatte siitä kuulla. Jos muuttamaan tulette, pääsette Turkua parempaan markkinapaikkaan.
— Armollinen kuningas! Emme me halua muuttaa mihinkään kotikylästämme. Ja mehän olemme maksaneet tonteistamme kaksisataa unkarinkultaista ja saaneet niihin omistusoikeuden ikuisiksi ajoiksi.
— Kyllä muistan. Mutta vapautittehan vain itsenne vuotuisista tonttiveroista kertamaksulla. Jos pääsette paremmille laitumille, on teidän typerää takertua kuin takkiaiset kiinni turpeeseenne. Sitä miettikää ja menkää Herran haltuun.
Neuvottomina ja entistään sekavammin tuntein pyörittelivät molemmat pormestarit myssyjään. Tähän asti oli ollut kysymys muutosta maan vanhimpaan ja suurimpaan kaupunkiin, nyt uhattiin heidät kenties muuttaa johonkin meren rantakareille tai kylmään metsään.
Mutta kuningas oli heille kääntänyt selkänsä eikä auttanut muu kuin lähteminen. Ja kiireimmiten suorittuaan Tukholmassa kauppansa lähtivät he kotimatkalle.
Henrik Pakilan mieli oli niin järkytetty, että hänen teki mieli riuhtoa laivaa purjeista vinhempaan vauhtiin. Mutta kun se olisi ollut hulluntyötä mielevälle miehelle, tyytyi hän purkamaan mielenkuohuaan ylen kapinallisiin mietteihin. Hän tuli katkeruudekseen muistaneeksi, miten he raumalaiset olivat lähettäneet väkeä kuninkaan puolesta taalalaisten "takkikapinaa" kukistamaan, ja kunnon Topi Kovapää oli sille tielleen jäänytkin. Kenties heillä oli ollut totiset syynsä, kenties vielä raumalaistenkin oli pakko kulkea samoja teitä…
Mutta Topi Kovapäästä pyörähtivät ukon ajatukset hänen poikaansa Pietariin. Pitipäs senkin jäädä sinne Turkuun huipottelemaan, ettei häntä voinut lähettää suolalastin kera Keminsuulle, itse lähtiessään tänne turhille retkille!
Missähän poika mahtoi maleksia? Lieköhän vieläkään kotona?