SISÄLLYS:

I. Uhma uhkaa vastaan.
II. Nuoret ja mustalaiset.
III. Kotirannat.
IV. Kuninkaihin.
V. Kuninkaan kyydillä.
VI. Hirteen.
VII. Lapin aarteet.
VIII. Hengenmiehiä
IX. Kuninkaan parivaljakko.
X. "Niskoitteleva joukkio."
XI. Vanhan kaupungin hävitys.

Tähän romaaniin liittyy myöhemmin toinen, jonka tapaukset keskittyvät vanhaan Helsinkiin Vantaan suulla.

UHMA UHKAA VASTAAN.

Tuima kirkastuksen kajo tuikki vanhan Henrik Pakilan silmistä, kun hän astui kadulle Mikael Agricolan työpajasta. Ohuehkon nenän sieraimet laajenivat kuin sotaorhin, konsa se kuulee torventoitotuksen, ja puristuneilla huulilla, jotka suupielistä olivat hieman alaspäin käyristyneet, oli ylvään ihailun ilme. Pystypäin lähti hän astumaan haahdelleen kirjakäärö kainalossaan. Mutta yhä kuvasteli hänen mielessään pienehkö, jäntevä mies, jonka luota oli juuri lähtenyt.

… Oli se mies miehiään! Yksinkertainen koulunrehtori vain, talonpoikaisista vanhemmista kuulema syntyjään. Mutta noustapas sittenkin itseään kuningasta vastaan!

Oli onni, että hän sattui parahiksi maille kuullakseen kaiken. Raumalta lähtiessä oli näet isä Mathias tuonut Mikael maisterille vietävän kirjeen ja pyytänyt maisterilta tuomaan kirjoja. Markkinain lähetessä loppuaan oli hän nyt mennyt niitä noutamaan. Mutta maisterin emäntä, Birgitta rouva, oli ollut asuintuvassa vastassa ja häthätää toimittanut, ettei maisterin puheille nyt voinut päästä, siellä kun oli parhaallaan kuninkaan lähetti. Sen enempää ei Birgitta rouva joutanut hänestä ukko pahasta välittämään. Riensi hätiköivällä innolla ovenraosta kuuntelemaan miehensä keskustelua kuninkaan lähetin kanssa.

Siitä samasta ovenraosta oli hänkin, Henrik vanhus, kuullut kaiken. Oli kuullut, että kuninkaan lähetti vaati kivenkovaan piispankoulun teinejä kirjuripojiksi kuninkaan tilikamariin. Kuningas kuului niitä jo moneen kertaan kirjeinkin vaatineen. Ruotsin puolen kouluista oli lähetetty heti ensi käskyllä, mutta Turun koulusta ei kymmenelläkään. Ennen oli kyllä saatu täältäkin, mutta ei nykyisen rehtorin aikana, vaikka kuningas oli kuullut koulun olevan nyt entistään ehomman. Kuninkaan kärsivällisyys oli lopussa, piti heti paikalla panna kolmisen nelisen teiniä lähetin mukaan.

Mutta tämäkös, Mikael maisteri näet, ei ole siitä milläänkään! Hätäisesti hätkähdellen oli Birgitta rouva kuunnellut ovenraosta, kun maisteri selitti järkähtämättömän tyynesti, että tämä köyhä kansa tarvitsi kaikki suomenkieltä taitavat hengenmiehet, jotka jaksettiin kouluttaa. Ei ollut liikaa yksi koulu valmistamaan kaitsijoita kokonaiselle kansalle. Jollei Ruotsin kouluista riittänyt kirjureita kuninkaalle, oli parasta laittaa erityisiä kirjurikouluja.

Mitäs se pystyi heitukkaan! Uhkasi, että jollei kuninkaan käskyä noudatettu hyvällä, oli siitä kummat seuraava. Mutta Mikael maisteri siihen vain tyynesti: "On tuo uhka nähty kuninkaan kirjeistäkin. Mutta parempi lie kuningas kuin paavi ennen. Lemmellä hänelle on kirkon varat annettu, jättänee toki köyhältä kansalta edes henkiset voimat viemättä."

Kiivaasti oli lähetti lähtenyt. Silloin oli Birgitta rouva hätiköiden ja siunuustellen rientänyt miehensä luo. Nythän muka jouduttiin huutavaan hukkaan, kun siten kuninkaan tahtoa vastustettiin. Mikael maisteri kuunteli vain puolella korvalla, avasi isä Mathiaan kirjeen ja alkoi lukea. Tuskin lie loppuun ehtinyt, kun tulee siihen muuan teinipoika ja sanoo myyneensä turulla maalaisille kaikki aapiset, jotka oli maisterilta saanut. Maisteri pisti hänelle uuden nipun aapisia, alkoi sitten laittaa kääröön isä Mathiaan tilaamia kirjoja, ja työnsä touhussa heitti väliin lohdutuksen sanan hätäilevälle Birgitta rouvalle. Käärön laitettuaan vilkaisi vielä kirjeen loppua ja pyysi sanomaan terveisiä, että Uusi Testamentti tuskin valmistui painosta vielä vuosikauteen. Mielenhyvikkeeksi lisäsi, että isä Mathias kenties sitten testamentin mukana saisi käsikirjan ja messumenotkin suomeksi. Hyvästit sanottuaan ehti Henrik vanhus vielä nähdä, kuinka maisteri istahti kynä kädessä pöydän ääreen, jolla oli avoinna monta paksua kirjaa rinnakkain, pari päälletystenkin.

Totta vie, sellainen miehen piti olla! Ihan kuumensi vieläkin korvia tyyni, mutta naseva ääni, jolla oli lähetille puhunut, aivan kuin tällä ei olisikaan kuningasta takanaan. Ihanasti hiipaisi sydäntä sellainen puhe, mutta kuka toinen tohti tehdä samoin? Sinne kuninkaan kaupunkiin heitä Rauman porvarejakin komennettiin kaupoille, vaikka Saksassa olisi saanut paremmat hinnat tavaroistaan! Nuristu sitä oli ja valitettu, mutta eipäs ollut miestä tekemään pystyä!

Mikael maisterin äänen kaiku, joka yhä soi ukon mielessä, tuntui vaativan, että oli tehtävä tenä tässäkin suhteessa. Ja näillä mielin saapui hän haahdelleen, joka oli rantalaiturissa Suurturun lähellä.

Tuskin oli hän laskenut jalkansa haahtensa kannelle, kun hänen Henrik poikansa ja Marketta tyttärensä ehättivät hänen kimppuunsa. Henrik tosin jättäytyi vähän loitommalle, ikäänkuin siten ylävän järkevästi pysyttäytyen syrjässä itse asiastakin, vaikka mieliteko tuikki silmistä. Marketta tuli tyynen tasaisesti aivan eteen, katsoi maanitellen suurilla, tummansinisillä silmillään ja pyysi:

— Saammehan nyt mennä katsomaan?

— Mitä niin?

— Niitäpä mustia ihmisiä.

Niin, mustalaisia! Ne olivat tosiaankin uutta tähän aikaan. Vanha Henrik oli markkinaväeltä kuullut niin monet kummat näistä harhailevista ihmisistä, jotka vasta muutama päivä sitten olivat ensi kertaa tässä maassa näyttäytyneet, että melkeinpä hän itsekin tunsi halua lähteä omin silmin näkemään.

— Jokos olet saanut pitsisi myydyksi? kysyi hän taipuvaisena.

— Juuri sain. Linnanrouvalle itselleen vietiin, mitä oli vielä jälellä.

Ukkoa ilahutti, kun Rauman mainehikkaat pitsit olivat jälleen päässeet niin suureen kunniaan, ja hän antoi luvan.

Poikansa ja tyttärensä tehdessä lähtöä vilkaisi hän laivuriinsa, nuoreen Pietari Kovapäähän, joka seisoi hievahtamatta haahden suurmastoa vasten, vaikka lähdönhalu näkyi polttavan kantapäitä.

— Menisit sinäkin, kehoitti ukko. — Älkää sentään viipykö kauan, täytyy pian ruveta kotimatkalle laittautumaan.

Pietari puristautui ensin kokoon, ikäänkuin lähtö olisi väkinäistä.
Mutta sitten hän yhtäkkiä ammahti sisarusten jälkeen.

Vanha Henrik Pakila jäi siihen kuhmukulmainsa alta katselemaan poistuvaa väkeään. Kas, eikös vain Heikka poikaa joenranta taaskin vetänyt porvoolaisen Laureus Mikkelinpojan haahdelle! Oli se sinne ennättänyt markkinain aikana jo monet kerrat pujahtaa, ja vähänväliä oli tähystellyt sinne parin muun aluksen ohi. Sinne meni taas, kaarsi vähän syrjäkariin, ikäänkuin olisi muuanne menevinään. Sieltä tulla liepsahti heti Elina neito haahden partaalle, lorusi ja ilakoi keveän sulavasti, ja hänen edessään seisoi solakka Heikka poika, pää hieman kallellaan, kuten taitavan nuorukaisen konsanaan. Jo lähti Elina mukaan, notkeasti liepsahti Heikan rinnalle, ja Heikka kulki pää kallellaan kuunnellen hänen liverrystään. Heikan toisella puolen jättäytyi tasainen Marketta vähän jälkivietteeseen, ikäänkuin odotellen. Siinäpä sopisi, pälkähti ukon päähän, Pietu pojan ehättää Marketan rinnalle, että hänelläkin olisi parinsa! Mutta mitäs se… jälkivietteessä vain jörötteli, ei rohennut tytölle pariksi paneutua, vaikka ammoin oli jo nähty silmistä, että mieli teki. Mahtoikohan Pietarissa, ukko Kovapään pojassa, olla miestä koskaan kosimaan hänen tytärtään! Hänen isänsä oli viitisen vuotta sitten vapaaehtoisesti lähtenyt raumalaisten puolesta smoolantilaisten "takkisotaan", kun kuningas vaati sinne laivureita ja muita miehiä, ja sille tielleen jäänytkin! Mutta poika ei rohennut mennä lemmentuleenkaan… Mielellään olisi Henrik vanhus suonut tyttärensä kunnon laivurilleen, vanhan toverinsa pojalle. Sai se tosin väliin päähänsä niin kumman huimia puuskia, laukesi kuin vastapainettu tuomiluokki salpanaulan katketessa. Mutta Marketta oli kyllin tyyni ja tasainen Pietarin kimmahduksia asettamaan. Ja paljoa mieluummin olisi ukko nähnyt heidät rinnatuksin, kuin vakavan poikansa tuon aina hymyilevän ruotsittaren rinnalla.

Nuorten peityttyä väenvilinään Suurturun puotirivien väliin asettui vanhus seisomaan suurmastoa vasten, samaan paikkaan, josta nuori Pietari laivuri oli juuri lähtenyt. Leveäkärkisen nilkkakengän ja kapeain kaatioiden verhoaman oikean jalkansa heitti hän koholle vasemman jalan eteen ja seisoi siinä kivenkarpeilla ruskeahkoksi värjätyssä sarkamekossaan, jonka pääntiehyt ja etuhalki oli reunustettu syysoravan turkiksilla ja leuan alta pistetty kiinni jouhipunonnaissilmuksella vaskinappiin. Parrattomaksi ajeltu leuka näytti niin tyytyväiseltä pyöreydessään, ja alaspäin käyristyneet suupielet kuvastivat tyyntä, vakiintunutta omanarvon tuntoa; ja siihen oli syytäkin, sillä Rauman pormestarina hän oikeastaan oli kotikylän pää. Silmät tuijottivat kuhmukulmien alta miettivinä haahden keulavantaaseen, ja lättälakin alta valui leikkotukka korvia ja niskaa peittämään.

Miten siinä lienevät ajatukset kiertäneetkin, niin ne palasivat jälleen äskeiseen kohtaukseen pyhän Lauritsan talossa, jossa Mikael maisteri asui. Syvälle olivat hänen tyynen miehekkäät sanansa sattuneet, ne kihelmöivät yhä päässä ajatusten juoksua johdattaen. Kun niiden valossa katseli omaa elämäänsä ja omia kauppatoimiaan, keksi silmä kuninkaan säädöksissä, joita alinomaa sateli ristiin rastiin, yhä enemmän kieroja kohtia, joista heille porvareille oli vain haittaa. Lieneekö niistä kaikista sitten koitunut etua valtakunnalle, jonka yleisetua ne muka tarkoittivat, tai itse kuninkaallekaan.

Siinä kesken mietteitään näki hän laivaansa lähestyvän vanhan, luimukulman ukon juurikkaan, jonka silmissä oli niin salaviisas ilme, että sitä olisi mielellään pitänyt viekkautena, jollei hän olisi ollut vanha tuttu, itse Hannu Kyrö, Turun suurimpia porvareita. Siinä varmaankin tuli ostaja turkiksille, jotka syksyn ensi maistimiksi oli tuotu Kemijoen suulta lohilastin keralla.

Ei se ukko kaupanteossa hätäillyt, tervehti vain kättä pistäen ja kysäisi:

— Kuinkas käyvät markkinat?

— Huonosti, tietty se.

— Kuinka niin?

— No, lopussahan nuo lohet jo on, nippunen näätiä ja oravia vain jälellä. Mutta kaikki menee melkein alle omien.

— Eihän lohen hinta ole ollut korkeampi vuosikausiin! virkkoi Hannu porvari ihmeissään.

— Ei täällä! Mutta miksi pikku kaupunkien purjehdusoikeutta rajoitetaan Tukholmaan ja tänne Turkuun? Toista olisi laskettaa suoraan Lyypekkiin ja muihin Saksan kaupunkeihin.

— Osansa kullekin! Tuokaa te vain tänne pohjalaisten metsälliset ja merelliset, kyllä me täältä ne kyyditsemme suuren maailman markkinoille ja tuomme saksantavaroita. Mitäs siitä tulisi, jos joka kylästä Saksassa käytäisiin, kuten rannikkolaiset tahtovat, vakkasuomalaiset ja muut. Järjestys se pitää olla kaikessa.

— Järjestystä kai on sekin, että tänään saamme laskettaa Saksaan, huomenna se taasen kielletään.

— Jos saatte tänään, miksi sitten nurisette, nauroi Hannu porvari.

— Päivissä siinä melkein ero on. Kolmattakymmentä vuotta sitten oli vielä tie auki, sain isäni laivalla laskea minne halutti. Mutta kerran keväällä kiellettiin purjehdus Saksaan, vaikka jo samana vuonna syksyllä jälleen myönnettiin lupa. Siitä pitäen se on ollut alituista määräilyä, kieltelyä ja myöntelyä, milloin saa purjehtia mihin tahtoo, milloin ainoastaan Tukholmaan ja Turkuun, milloin taasen ainoastaan Tukholmaan, niin ettei väliin tiedäkään, missä on lupa käydä kaupoilla. Moinen "järjestys" naurattaisi, jollei se tuntuisi kovin pahasti kukkarossa.

— Kai ne määräykset suureksi osaksi riippuvat siitäkin, että kuningasta kumartamassa käydään milloin miltäkin taholta, tuumi Hannu porvari.

— Miksi hän sitten määräilee, kun ei kerran tiedä sen parempaa! kivahti raumalainen.

— Kuningas puolestaan kostuu siitä, kun me vuoronperään häntä lahjustamme, nauroi turkulainen.

— Hyvähän teidän suurturkulaisten on lahjoa vaikka joka vuosi ja viedä yhä suuremmat viemiset! Mutta meidän on vaikeampi lähteä kanssanne kilpaa juoksemaan.

— Tuokaa sitten tavaranne mukisematta Turkuun!

— Miksei samalla tiellään muuttaa tänne tykkeinään! ärähti Henrik vanhus.

— Tosiaan!

Hannu porvarin silmät välähtivät. Näki selvään, että toisen äreä pilkka oli muistuttanut hänen mieleensä jotakin tärkeää. Hän kävi sangen vakavaksi ja virkkoi luimukulmin:

— Jollette vain joudukin pian muuttamaan!

Henrik vanhus tuijotti kummissaan salaviisaasti tiirottaviin silmiin.

— Kuinka niin? kysäisi hän.

— Etkös ole kuullut taanoisesta kokouksesta?

— En. Mistä kokouksesta sitten?

— Meillä oli täällä säätypäivät, joilla kaupan vaurastuttamisestakin keskusteltiin. Päätettiin (Hannu porvari sanoi sen ikäänkuin epäröiden ja tunnustellen) tehdä kuninkaalle anomus, että Naantalin ja Rauman porvarit käskettäisiin muuttamaan tänne Turkuun.

— No, vie minua, minä vikisen! Muuttaa muitta mutkitta! Ja aivanko puhut tosissasi?

Hannu porvari katseli vain silmät sirrallaan Henrik vanhusta, joka seisoi aivan hölmistyneenä hänen edessään.

— Ja ketä kaikkia oli sitten tuossa kokouksessa? älysi Henrik ukko lopulta kysyä.

— Aatelisherrat olivat melkein järjestään —

— Verenimijät!

— Oli piispa kaniikkeineen —

— Parhaat kaupan taitajat!

— Olivat Turun pormestarit ja raatimiehet ja monia porvareitakin.

— Mutta eivät muutettavat!

— Mitä teistä!

— Ja se päätettiin yhdestä tuumin?

— Aivan.

Henrik, vanhuksella oli tässä palassa siksi pureskeltavaa, ettei hän kotvaan saanut sanaakaan suustaan. Hannu porvari alkoi silloin varovasti selittämään:

— Edullisempaa kai olisikin sekä itsellenne että maan kaupalle, jos kaikki pikku kaupungit lyötäisiin yhteen. Turkuun muutettuanne saisitte tekin purjehdusoikeuden Saksaan ja mihin haluatte.

Henrik vanhus ei suurin kuunnellut Turun suurporvarin selityksiä. Hän mietti itse kuhmukulmat kireällä. Ja yhtäkkiä välähti jälleen hänen mieleensä äskeinen kohtaus pyhän Lauritsan talossa. Ilmestyi silloin kuin kirkastuksen kajastus hänen ahavoituneille kasvoilleen.

— Siitä ei tule mitään! virkkoi hän lujasti ja astahti pari askelta syrjään.

— Miksei tulisi?

— Me emme tahdo muuttaa! vastasi vanhus tuijottaen turunporvarin salaviisaihin silmiin.

— Mutta jos se on eduksi itsellennekin —

— Koti on aina kalliimpi kauneintakin kaupunkia!

— Mutta jos kuningas antaa käskyn?

— Meillä on kuninkaan oma sana suojanamme!

Sen sanoi Henrik vanhus niin lujaa luottamusta kalskahtavalla äänellä, että luimukulma porvari jäi äänetönnä katsomaan. Viipyi kotvan, ennenkun vanhus tarpeeksi tyyntyi selittääkseen:

— Suurista tonttiveroista päästäksemme veimme kaksi vuotta sitten kuninkaalle kaksisataa unkarilaista kultarahaa. Ostimme niillä tontit omiksemme. Meillä on siitä mustaa valkoisella, kuninkaan itsensä antama oikeuskirja. Ikuisiksi ajoiksi siinä meille vakuutetaan oma maaperä jalkojemme alle. Ummelleen kahden vuoden vanha se on, eikä suinkaan ikuisuus parissa vuodessa päättyne!

Voitonvarmana katsoi Henrik vanhus Hannu porvariin. Eikä tämä ruvennut hänen sanojaan vastaan väittämään, tuumihan vain:

— Saisitte kyllä täältä rakennuspaikat tonttienne sijaan. Näetkös, miten palorauniot häämöttävät tuolta kirkoltakin päin, missä ennen toiskeväistä paloa oli kaupungin upein osa. Harvassa on siellä vielä uusia taloja palaneiden sijalla ja tuolla oikealla tuskin ainoatakaan. Ainakin entinen luostaritontti olisi siellä käytettävänänne.

— Tahtoisitte siis meidät raunioitanne rakentamaan?

— Ylihypäten siitä hyötyä niittäisitte.

— Ei siitä väliä, virkkoi Henrik. Omat mannut mieluisimmat, omat kummut kukkaisimmat, outo oudossa kylässä, vento maalla vierahalla. Rauman rannoille olemme kiinni kasvaneet, sinne tahdomme kasvattaa lapsemmekin juurilleen. Mustalaiset maailmaa mangutelkoot, me tahdomme kotisijoillamme päämme kallistaa ja kotinummessa levätä.

Värähteli ukon ääni, kun hän näin puhumaan heltyi. Ja heltyi Turun porvarinkin mieli pikkukaupungin porvarin puheesta. Seisoi kotvan kulmat sujossa ja alkoi sitten turkiskauppoja hieroa.

Mutta Turun porvarin mentyä jäi Henrik miettimään kuhmukulmat kireällä. Paperit olivat tietenkin kuninkaissa, ja kuka tiesi, milloin sieltä salama leimahti. Oli ryhdyttävä toimiin ja pikaisiin!

Rauman rannoille ukon ajatukset lentivät. Valmiit oltiinkin jo lähtemään, kun Hannu Kyrö oli turkikset ostanut. Kunpa vain nuoret olisivat palanneet haahdelle!