XVI
Syyssade virtaili sysimustassa yössä. Konradus mestarin tuvassa paloi valkea, sillä nuoret olivat saaneet palata sinne.
Anni istui valkean ääressä, toinen käsi poskella, toinen hervotonna helmassaan. Melkein elotonna hän tuijotti eteensä, ei mihinkään erityisesti, eikä erityisesti näyttänyt mitään miettivänkään. Sumein silmin hän tuijotti, niinkuin se, jonka sielu on särkynyt.
Anu työskenteli hieman loitommalla valkeasta. Ei enää pyhä neitsyt hänen sielussaan kuvastellut, ei hymyillyt eikä kyynelöinyt. Jyrkeän miehen oli hän suuresta koivun tyvestä muovannut, yliluonnollisen suuren miehen piispanpuvussa, hiippa päässään ja sauva kädessään. Jalkojensa alle tämä jättiläinen polki pientä, muodotonta kääpiötä.
Ajatus oli autuaan Hemming vainajan. Hänen sanoin piirtämänsä pyhän Henrikin kuva oli kauan kajastellut ja kangastellut nuoren mestarin päässä. Ja vihdoin, kun häneltä ei enää mitenkään luonnistunut pyhä hymy jumalanäidin huulille, kun pyhän neitsyen ajatteleminenkin teki kipeää hänen rinnassaan, oli hän luomistarpeessaan tarrannut tähän työhön. Nyt kuva oli valmistumaisillaan.
Mutta jo silloin, kun puusta alkoi hieman häämöittää ihmishahmoa, oli hän alkanut siinä nähdä jotakin, joka tuntui painavan häntä maahan ja tukehduttavan. Ja kuta selvemmiksi kasvojen piirteet ja piispanvaipan poimut tapaantuivat, sitä ahdistavammaksi tämä tunne kävi. Epätoivoissaan hän veisti ja vuoli kuvaansa, mutta se ei auttanut, tuntui olevan ilmassa ikäänkuin mikäkin kirottu lumovoima, joka paljasti puupölkyn sisältä kuvan, mitä hän ei sinä ilmoisna ikänä tahtonut manata ilmoille. Ja vaikka hän vapisevin käsin koetti vuolla kasvoille toiset piirteet ja lopulta tuhosi melkein kuvan ihmishahmonkin, niin sittenkin hänen sielunsa silmät näkivät yhä kuvan, jota hän ei tahtonut nähdä.
… Mikä kumman taikakuvastin pitikin olla povessa, ettei saattanut lainkaan kuvitella sielussaan pyhää Henrikiä näkemättä samalla toista, tätä nykyistä Henricus piispaa, joka oli parhaallaan matkalla Avignoniin? Oliko hän niin sidottu silminnäkemiinsä syntisiin ihmisiin, ettei voinut olla yhdistämättä Suomen apostolia yhdeksi ja samaksi mieheksi hänen kanssaan, joka oli tuhonnut heidän kotoisen onnensa ja elämänsä ja tallannut…? Niin, oliko kääpiö tämän jätin jalkojen alla vain Lalli, eikö se samalla ollut — —?
Nuori taideniekka ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, ja kun hän katsoi kuvaa, pöyristytti häntä kuin murhamiestä oma tihutyönsä. Ja tuskasta pinnistynein kasvoin ryhtyi hän jälleen vuolemaan, epätoivon kiihkeydellä.
Silloin alkoi porstuasta kuulua liikuntaa, laahaavaa liikuntaa. Molemmat nuoret säpsähtivät ja kuuntelivat pidättäen henkeään. Ei tulijan tuntunut pimeässäkään tarvitsevan haparoida, vaikka laahautui niin hitaasti. Ovea koskettamatta osasi hän tarttua suoraan ripaan.
Ovi aukeni ikäänkuin horjahdellen saranoillaan. Ja oven rakoon laahautui mies…
Annilta pääsi huudahdus, puoleksi riemun, puoleksi kauhun huudahdus.
Molemmat riensivät tulijaa auttamaan. Hänen repaleiset ryysynsä valuivat vettä, ja käsivarret, joista tytär ja kasvattipoika isäänsä taluttivat, tuntuivat luurangon käsivarsilta.
He veivät vanhuksen olkatuoliin, jonka hän itse oli aikoinaan puunvääristä valmistanut, samaan olkatuoliin, jossa rovasti oli istunut häissä…
He riensivät häntä riisumaan ja pukemaan kuiviin.
Vanhus koki puhua, sopertaen ja katkonaisin sanoin, ikäänkuin tuloaan selittäen tai anteeksi pyytäen.
— En voinut olla… tiesin… että olen… tuomittu… tuomittu… Mutta en voinut… voinut elää… ilman… ilman vuoluveistä… en voinut… tulin tänne… tänne… kuolemaan…
Nämä sanat tulivat niin hitaasti ymmärtämättömän soperruksen seasta, että Anni ja Anu olivat sillävälin ehtineet riisua hänen märät ryysynsä ja pukea hänet kuivaan pellavapaitaan. Anni laittoi kiireimmiten vuoteen.
Anu tarttui vasemmalla kädellään isänsä käsivarteen ja kiersi oikean kätensä hartiain ympäri vasempaan kainaloon. Niin alkoi hän sairasta saattaa vuoteeseen.
He tulivat kulkemaan Anun uuden vuolukuvan ohi. Sairaan vanhuksen sammuva katse sattui siihen.
Hän hätkähti, teki tenän voimattomilla jaloillaan, ja Anu pysähdytti hänet. Ihmeellinen elämänvalo loisti hänen kalmankuihtuneissa kasvoissaan ja syvällä kuopissaan hehkuvissa silmissä.
— Sinä… vuolet… vuolet… tietysti… Hän katsoi kuvaan… ja entinen ketterä vivahdus oli pään käänteessä, kun hän suuntasi kasvattiinsa kysyvän katseen.
— Pyhä Henrik sen pitäisi olla, sanoi Anu allasilmin.
Sairas vanhus käänsi jälleen katseensa kuvaan ja tuijotti siihen pitkään. Ja Anu tunsi tuskallisen häpeän polttavan rinnassaan.
Yhtäkkiä tunsi hän käsivarsissaan, miten vanhus vavahti.
— Laupias… sehän… sehän on… hän! Hänen katseensa liukui kääpiöön kuvan jalkojen alla, ja hän retkahti Anun käsivarsien varaan.
— Ja… minä!
Viimeinen sana tuli särkyneenä tuskan parahduksena, ja taintuneena kantoi Anu hänet vuoteeseen.
Ja katsellessaan siinä hänen kasvojaan kynttilän valossa näkivät Anu ja Anni nyt vasta oikein, miten nääntynyt ja kuihtunut heidän vanha isänsä oli. Hän näytti vainajalta, joka oli riutunut monivuotiseen hivuttavaan tautiin.
Kotvan kuluttua avasi hän jälleen silmänsä. Hänen kuihtuneet huulensa kuiskivat jotakin, josta hoitajat puoleksi arvaamalla eroittivat sanat:
— Kuolen… isä Andreas…
Anu riensi luostariin.
Sairaan silmät vaipuivat raukeina kiinni ja hän makasi liikkumatonna pitkän aikaa. Sitten jaksoi hän jälleen silmänsä avata ja katsoi tyttäreensä pitkään.
Vihdoin kuiski hän hiljaa, ikäänkuin arastellen:
— Oletko… oletko sinä… hänen…?
Kyynelsilmin loi Anni surunriuduttamat kasvonsa maahan.
Vanhuksen kasvoille tuli tyytymätön ilme. Mutta sitten painoi hän silmänsä jälleen kiinni ja näytti miettivän jotakin, joka vaati kovaa ponnistelua.
Vihdoin palasi Anu isä Andreaan kera. Sillä isä Andreas oli jo niin vanha, ettei hän jaksanut enää liikkua saarnamatkoilla, ja oli aina tavattavissa kotosalla pyhän Olavin luostarissa.
Isä Andreas tunnusteli sairaan tilaa ja ilmaisi pudistamalla hiljaa päätänsä, ettei sairas enää tarvinnut muuta kuin hengellistä parannusta.
Sairas etsi katseellaan Anua. Kun tämä läheni, kohotti vanhus voimatonta kättänsä ja Anu tarttui siihen. Vanhuksen toinen käsi kohosi peitteestä sekin, ja hän loi tyttäreensä anovan katseen.
Mutta Anni katsoi häneen niin tuskallisesti, niin palavasti rukoillen, että vanhus päästi Anun käden, ja hänen molemmat kätensä vaipuivat hervottomina peitteelle.
Hän makasi hiljaa kotvan, ja yhä huolestuneempi ilme tuli hänen surkastuneille kasvoilleen. Vihdoin huokasi hän raskaasti ja virkkoi:
— Mihin sinä, tyttö parka, joudut?
Annin pää vaipui riipuksiin ja näytti kuin hän tuijottaisi hautaan.
Mutta hänen vierellään seisoi vanha isä Andreas.
— Lähde luostariin! virkkoi hän. Siellä on rauhan maja särkyneille sieluille.
Annin katse kohosi vitkaan, ja hänen silmissään oli syysaamun vaalakka kajastus. Hiljaa kuin haamu polvistui hän vanhan isänsä kuolinvuoteen ääreen.
Anu seisoi hievahtamatta paikallaan, oli kuin talviviima olisi käynyt hänen sieluunsa.
Mutta isä Andreas antoi vanhalle mestarille synninpäästön ja viimeisen voitelun, välittämättä kirkon kiroista. Ja ennenkun hän oli ehtinyt lähteä, oli vanhus kuollut.
— Tänään, virkkoi vanha munkki lähtöä tehden, — tänään se on
Henricus piispakin tuotu kotiin.
— Tuotu? kysäisi Anu oudosti.
— Niin, ruumiina. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, sanoi vanhus ja lähti.
Anu seisoi kauan eteensä tuijottaen. Oli kuin hänen sielunsa silmien edessä avartuisivat manan aavikot, joilta uhoi tuonen hyinen viima, niin että ajatuskin jähmettyi.
Hän loi katseen kasvatusisäänsä, joka makasi vuodepahnoilla, nääntyneenä kurjuuteen mieron tiellä, Anniin, joka tuijotti eteensä kasvoillaan viileä aaverauha, ja lopuksi jättikuvaan, joka tallasi kääpiötä jalkoihinsa.
Niinkuin salama olisi iskenyt hänen sieluunsa, tarttui hän yhtäkkiä kirveeseen ja hakkasi Henrikkuvan pirstaleiksi.
Eikä taiteen päivä säteillyt puoleen vuosisataan uutta valoa Suomen pimeihin kirkkoihin.