ALAKULOINEN RAKKAUDENLAULU
Jos voimat, armas, vaipuu ja nukut multa pois, on unelmaini kaipuu, ne että multas ois! Kuin äidin helmass' suo ne sun tyynnä levähtää, ja ikävöintis huone yön unhohämyyn jää.
Vaikk' kuolee kukat puiston, sun lepoon laulatan kuin suven suuren muiston, sen kaikkein kauneimman. Kun siintää haudallemme taas kevään heleys, niin helkkyin ylitsemme soi toivon liverrys.
Lie, armas, suotu siellä, mi täällä kiellettiin, ah, polttavalla miellä sun suljen suudelmiin! Maan nurmen raskas uudin on meidät kätkenyt, ja povellain sua tuudin kuin unelmaani nyt.
Kun voimat, armas, vaipuu ja nukahdamme pois, maan multaan mun ois kaipuu, sun aurinkohon ois! Niin tullen nuoren kevään sa mulle sätees suot ja muistoon himmenevään elämän kauniin luot.
Taas vuokot avaa luomen ja tummat orvokit, näät jasmiinit ja tuomen, nuo vaikka hylkäsit! Niin hellyytein kuin ennen tuo sulle rauhas tuon ja aikain, Suvun mennen ma sinun kauttas luon.
Ah, Tuskan neito tumma, se maahan juurru ei, ja Unen valta kumma mult' auringon jo vei. Mut voimansa ken hukkaan vain tuhlaa Hyvyyteen, sen kaiho puhkee kukkaan, ah, iki-kauniiseen.