SYYSLAULU
On aamun auer ja loiste lauha yli pellon paljaana vartovan kuin kirkas, kiihkoton sielunrauha, elouhri tuskan suurimman! Maan kasvot autuutta äidin kantaa, jok' on saanut elämän lahjan antaa polttavan ihanan.
Mut arkana auringonvalossa putoo sade syksyn multahan routaiseen, se itkusta kostean harson kutoo yli tunteeni kaipuusta uupuneen. Saa kuolla sen juuri ja kuihtua lehti, kevät siunattu ennenkuin saapua ehti terveine tuulineen.
Ah, turhaan sun tuntehes päivään halaa kun suvi on suurin ja polttavin, pian laskeva aurinko lännessä palaa ja sammuu iltojen usvihin —! Taas syksyn tummalla purppuralla ja kullalla käärityn nurmen alla maata tahtoisin.