LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN
»Mun poikani, vuossata taasen on vaipunut unhohon, kädenlyöntihin nuorekkaasen niin rakas vastata on. Taas istumme yhdessä pöytään, ja juttu luistamaan! Kai köykäiseksi löytään, mitä teistä on tullutkaan.»
Ja Lentävä Hollantilainen näin haastoi pojilleen, ja partansa hopeainen se tutisi harvakseen. Oli Uudenvuodenyönä hän laskenut satamaan, unet vuossadan vaahtovyönä kun raukeni nukkumaan.
»Isä», virkkoi veljistä toinen, mihin pyrkinyt matkall' oon, avomielin sen kertoa voinen, isä huoleti kuunnelkoon! Ylös vain uni rintani nuoren on maaliin tähdännyt, kuin rinteeltä siintävän vuoren näen maita ja meriä nyt.
Ovat kaukana lapsuuskunnaat, nyt harva mun tuntee vain, minä maksoin kallihit lunnaat, mut määrän ma nähdä sain. Pois kohtalon painon alta, yli tuskan synkeän yhä kutsuvi kaipuun valta mua huipuille elämän!»
Niin ihmeen ääneti kuullut oli veli veljeään, ett' ois hänet kateeksi luullut, mut lausui hän mietteissään: »Ah, isäni, valta ja maine, mitä niiltä sieluni saa, jos musta, pohjaton laine minut kuitenkin upottaa!
Ei huipuille siintäville, vaan vuoren uumeniin ylin kutsumus kaikuu sille, ken usko ei valheisiin. Kaikk' armotta, ansiotta jää edessä kuoleman, ah, kärsimys yksin totta on ajasta aikahan!»
Mut Lentävä Hollantilainen niin kauas katsoi vaan, ja parta hopeainen hänen tutisi puhuessaan, ja vavahti karhea ääni: »Ah, milloin tullut on se hetki, kun vanhan pääni saan laskea lepohon?
Te merelle lähtekäätte nää jättäen kotoiset maat, niin turhiksi kerran näätte kaikk' unelmat nuorekkaat. Yö pimeä yllä, ja alla vedet valtavat vaahdossaan, eikä tähteä taivahalla, joka johtaisi satamaan.
Minä muistelen honkatupaa salon helmassa sinisen, elon rauhan ja suojan se lupaa, jos vielä löytäis sen! Mut ei, niin turha ja pieni on elämä sielläkin, meren tuulet vie minun tieni yhä uusiin tyrskyihin.
Ah, rauhaa ja voimia antaa se tunne ainoastaan: meri ääretön meitä kantaa kuin äiti lapsiaan. Me lapset keinumme yksin vain tähdestä tähtehen yhä iäisin ihmetyksin ja iäti kaivaten.»