SYYSAAMU
Sa pyytäin rinnan rauhaa uutta taas astu aamuun hopeiseen — juo taivaan ilmain avaruutta syysäärettömäks auenneen! Nyt syksyn vainioiden yllä on valon suuri sunnuntai, nyt onni on myös hyljätyllä, Maa tyynen armovoiman sai.
Jo malmisoinnuin kutsuu kellot pois hämyyn vanhan temppelin, ja paljaat, kellertävät pellot jää unhoon mullan unihin — ah, ihaniin kuin toivo parhain Maan lapsen aina suruisen tääll' yli elon tyhjäin harhain vain saada voima sydämen.
Oi kylä pieni, yksinäinen — ei pyhäs rauha kuulla voi, kuin syksyn tuuli herääväinen, vihurin viesti, ylläs soi! On pyynnöt turhat Aikaa vastaan, ikuisen voiton unelmin jo myrskyn ääni kutsuu lastaan pois meren suuren sotihin.