GAIA
Oi Gaia, ruumiis elontäyteläisen sa raskain vaipoin vielä verhoat, ja alta nurmihuntus viherjäisen vain salaa kuultaa muotos mahtavat. Sun hymyilyysi vastaa korkeudesta viel' ylväs päivä kuumin suudelmin, siks povestasi onnenhurmaisesta ma turhaan rakkautta rukoilin.
Mut eilen, huomasin, sun huuliltasi jo henki tyyni, illanraitis syys, ja muistohoin niin suurna noustessasi mun täytti riemullinen ikävyys. Oi, kohta tuskan vihurit ne pauhaa, ja alastonna, ruskein jäsenin, mut' silmät loistain syksyn suurta rauhaa sa katsot ylös sineen, tähtihin.
Et kammoo talven pakkasta ja jäätä, sun povessashan kevät uinuu uus, ei kysy rikkautesi päiväin päätä, on suvi täyttyvä jo ikuisuus. Oi, milloin syvän sielunrauhas tapaan, sa elon hengen uskollinen syön, niin että kutsus, lempeän ja vapaan, voin laulaa yli Ajan myrsky-yön?