LAULU TASANGOLLE
Taas halki vainioiden harhailen ma tulless' aavistavan suviyön. On ilta ihmeen raskas, hiljainen, mun yksin sykkii rinnassani syön. Ah, jostain kunnaan takaa kuitenkin viel' äänet, naurut iltaan heläjää, ja salaa kammottaen humisee siell' arkipauhu suuren kaupungin, Mut unta on ne tääll', ei elämää, Maan syvää äidinääntä sydän kuuntelee.
Jo lännen taivas palaa vaaleten, ja yötä kohden mullat tasangon ne hohteen saavat kullanhämyisen kuin unten loiston mieli rauhaton. Ah, onnenkaihon kaukahinen maa tuoll' aukee luota taloin nukkuvain, miss' illan rusko iät pakenee kuin kauneus yötumman metsän taa ja takaa usvain unihunnun vain sen aatoksista synkkää otsaa suutelee.
Yl' unenraskaan ehtootasangon on päivän mieli meren vuoteeseen, mut konsanaan sen kaipuu rauhaton ei laskeudu lepoon ikuiseen. Ja ylpeyden kalkkiin katkeraan myös sydän levoton ja kuumeinen sa turhaan halaat janos jäähdyttää, kun idän taivas kantaa kasvoillaan vain surun raudankovan ilmehen ja kevätoraan silkki sinertää kuin jää.
Pian valaa kentät nukkuvaiset nuo taas päivä nuolisatein polttavin, ja rauhaisalle tasangolle tuo se huudot kuumesairaan kaupungin. Kuink' aaltoihisi, kaipuu, hukkuukaan, sa virta ikuinen ja levoton, kaikk' onnen kypsyväisen odotus! Mist' intohimo saikaan maailmaan, mist' ilo, tuska, jano nautinnon ja lemmennälkä, viha, kiihko, kateus?
Ah että silmihini milloinkaan myös meri siinsi saavuttamaton! Niin syvään, ihmeelliseen huminaan nyt yhtyy äänet kotitasangon — niin vakaa alla astua on tie, kuin hiljaisesta rikkaudesta Maan vain osa koko olentoni ois, kuin Aika, joka rauhan multa vie, ois täällä seisahtunut matkallaan ja unhottanut yön ja päivän kierron pois.