I
BULJKA.
Minulla oli Buljka-niminen pieni verikoira. Se oli aivan musta, etukäpälän päät vain olivat valkoiset. Kaikilla verikoirilla on alaleuka pitempi kuin yläleuka ja ylähampaat jäävät alahampaiden taakse, mutta Buljkalla työntyivät alahampaat niin kauas eteenpäin, että saattoi pistää sormen ylä- ja alahampaiden väliin. Buljkan kuono oli leveä, silmät olivat suuret, mustat ja kiiluvat, valkeat hampaat törröttivät aina näkyvissä. Se oli neekerin näköinen. Buljka oli rauhaarakastava eikä purrut, mutta samalla se oli vahva ja sitkeä. Kun se kävi johonkin kiinni, puri se hampaat yhteen ja jäi riepuna riippumaan, joten sitä ei saanut temmatuksi irti; se oli pureutunut kiinni lujasti kuin punkki.
Kerran se päästettiin karhun kimppuun. Se tarttui lujasti hampaineen karhun korvaan ja jäi iilimadon tavoin riippumaan siihen. Karhu löi sitä käpälillään, heitteli sitä puolelta toiselle, mutta ei saanut sitä irtautumaan; vihdoin se teki kuperkeikan rutistaakseen Buljkan kuoliaaksi allensa. Buljka pysyi sittenkin karhussa kiinni ja hellitti vasta, kun sitä oli kylmällä vedellä valeltu.
— Minä olin saanut sen nuorena pentuna ja kasvattanut itse isoksi. Kun matkustin Kaukasiaan, en tahtonut ottaa sitä mukaan; läksin huomaamatta matkalle ja annoin sulkea Buljkan lukon taakse. Kun ensimmäisessä majatalossa siirryin toisille rattaille, näin äkkiä jotakin mustaa ja kiiltävää kiitävän maantietä pitkin. Se oli Buljka messinkisine kaulaketjuineen. Tupruna se kiiri majataloa kohti. Se syöksyi minun kimppuuni, nuoli kättäni ja ojentautui pitkäkseen rattaiden varjoon. Kieli riippui kämmenen pituudelta kuonosta. Milloin koira veti kielensä sisään niellen sylkeä, milloin pisti sen taas kämmenen verran ulos. Se huohotti hengästyneenä, ja sen kyljet suorastaan hytkyivät. Se kiemurteli puolelle ja toiselle ja koputteli maata hännällään.
Sain myöhemmin tietää, että se minun lähdettyäni oli särkenyt ikkunan, hypännyt ulos ja juossut keskipäivän paahteessa parikymmentä virstaa jäljestäni maantietä pitkin.