II
BULJKA JA METSÄKARJU.
Läksimme kerran Kaukasiassa villisikoja metsästämään, ja Buljka juoksi minun mukaani. Ajokoirat olivat tuskin päässeet riistan jäljille, kun Buljka kirmasi metsään haukuntaa kohti ja katosi näkyvistä. Oli marraskuu, jolloin villisiat ja karjut tavallisesti ovat hyvin lihavia.
Kaukasian metsissä, missä villisiat asustavat, on paljon herkullisia hedelmiä ja marjoja: viinirypäleitä, käpyjä, omenia, päärynöitä, vaapukoita, tammenterhoja, tuomenmarjoja. Kun kaikki nämä hedelmät ovat kypsiä ja ensimmäisen pakkasen puremia, syövät villisiat niitä minkä jaksavat ja tulevat lihaviksi.
Tuollainen villisika on tällöin usein niin lihava, ettei se kauan jaksa juosta koiria pakoon. Kun sitä on ajettu pari tuntia takaa, tunkeutuu se pensaikkoon ja jää paikoilleen. Metsästäjät rientävät sitten sille paikalle, johon se on pysähtynyt, ja ampuvat. Koirien haukunnasta saattaa huomata, vieläkö villisika juoksee vai onko se jo pysähtynyt. Niin kauan kuin se juoksee, uikuttavat koirat niinkuin niitä piestäisiin; kun se pysähtyy, haukkuvat ne taas sitä kuin ihmistä ja ulvahtelevat.
Samoilin tällä retkelläni kauan metsässä, mutta minun ei onnistunut kertaakaan päästä villisian jäljille. Vihdoin kuulin ajokoirien yhtämittaista haukuntaa ja ulvontaa ja kiiruhdin sinne päin, mistä tämä kuului. Olin jo melkein lähellä metsäsikaa ja kuulin jo rapinaa pensaista. Karju ärhenteli koiria luotaan. Haukunnasta kuulin kuitenkin, etteivät ne olleet hyökänneet sen kimppuun, vaan kiertelivät sen ympärillä. Äkkiä kuulin jotakin kahisevan takanani ja näin Buljkan. Se oli nähtävästi joutunut eroon ajokoirista ja eksynyt, nyt se oli varmaan kuullut niiden haukunnan ja vihurina syöksynyt tänne samoin kuin minäkin. Se juoksi metsäniityn korkeassa ruohikossa, enkä nähnyt muuta kuin sen mustan pään ja kielen valkeiden hampaiden välistä. Huusin sitä, mutta se ei katsonut minuun, se pääsi minusta edelle ja katosi pensaikkoon. Juoksin sen jäljestä, mutta kuta kauemmas tulin, sitä tiheämmäksi muuttui metsä. Puitten oksat nykäisivät lakin päästäni ja pieksivät kasvojani, oratuomien piikit repivät vaatteitani. Olin jo aivan lähellä sitä kohtaa, mistä haukunta kuului, mutta en voinut nähdä mitään.
Äkkiä kuulin koirien haukkuvan kovemmin, kuului kovaa rätinää ja karjun huohottamista ja pärskymistä. Luulin Buljkan hyökänneen siihen kiinni ja rimpuilevan sen kimpussa. Ponnistin viimeiset voimani ja kiiruhdin tiheikön läpi paikalle. Viidakossa näin kirjavan ajokoiran, joka haukkui ja ulvoi liikkumatta paikaltaan, ja siitä kolmen askeleen päässä liikkui ja hyöri jotakin mustaa.
Tullessani lähemmäksi huomasin karjun ja kuulin Buljkan kimeästi vikisevän. Karju alkoi röhkiä ja hyökkäsi ajokoiraa kohti. Koira painoi häntänsä koipien väliin ja hypähti syrjään. Nyt näin karjun kyljen ja pään. Tähtäsin lantiota kohti ja ammuin. Huomasin laukaukseni osuneen. Karju röhki ja vain ryske kuului, kun se pakeni viidakosta. Koirat ajoivat sitä takaa ulisten ja haukkuen; raivasin itselleni tietä viidakkoon niiden jäljestä. Äkkiä kuulin ja näin jotakin melkein jaloissani. Se oli Buljka. Se makasi ulisten kyljellään. Sen alla oli verilätäkkö. Arvelin koiran olevan mennyttä kalua. En ehtinyt ajatella sitä sen enempää, vaan raivasin itselleni tietä eteenpäin. Näin pian karjun. Koirat hyökkäsivät takaa sen kimppuun ja se kääntyi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Nähdessään minut hyökkäsi karju minua kohti. Ammuin nyt toistamiseen aivan läheltä, niin että sen harjakset syttyivät; karju röhähti, horjui ja lysähti koko painollaan raskaasti maahan.
Kun tulin lähemmäksi, oli karju jo kuollut, mutta sen ruumis kuitenkin vielä silloin tällöin nytkähteli. Koirat repivät sen mahaa ja jalkoja, toiset latkivat haavoista virtaavaa verta.
Mieleeni muistui nyt Buljka, ja minä menin sitä etsimään. Se ryömi vaikeroiden minua kohti. Menin sen luokse ja tarkastin sen haavaa. Vatsa oli viilletty auki, ja kokonainen suolivyyhti riippui repeämästä ja laahasi kuihtuneilla lehdillä. Kun toverit tulivat luokseni, pistimme Buljkan suolet takaisin paikoilleen ja ompelimme vatsan kiinni. Kun ompelimme sen vatsaa ja pistimme neulan nahan läpi, nuoli se koko ajan käsiäni.
Karju sidottiin kiinni hevosen häntään, jotta se saataisiin kuljetetuksi metsästä, Buljka pantiin hevosen selkään ja tuotiin siten kotiin. Kuusi viikkoa Buljka oli sairaana, mutta parani sitten täydellisesti.