I
Suutari asui vaimoineen ja lapsineen talonpojan luona vuokralaisena. Hänellä ei ollut omaa taloa eikä maata, vaan hän elätti sekä itseään että perhettään suutarin ammatilla. Leipä oli kallista ja työ halpaa; kaikki, minkä työllä sai, meni heti ruokaan. Suutarilla ja hänen vaimollaan oli vain yksi yhteinen turkki, ja tämä oli jo melkein riekaleina. Suutari oli jo toista vuotta tuumiskellut ostaa lampaannahkoja uuteen turkkiinsa.
Syksyksi oli häneltä säästynyt jonkin verran rahaa; vaimolla oli arkussa kolmenruplan seteli, ja kylän talonpojat olivat hänelle lisäksi velkaa viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa.
Eräänä aamuna suutari varustautui lähtemään kirkonkylään nahkoja ostamaan. Paidan ylle hän veti vaimonsa vanutäytteisen, pumpulisen mekon ja sen ylle verkakauhtanansa, pisti kolmiruplasen taskuunsa, taittoi itselleen kepin, söi aamiaisen ja lähti matkaan. Hän ajatteli: »Talonpojilta saan viisi ruplaa, siihen panen lisäksi omat kolme ruplaani ja sillä rahalla ostan lampaannahkoja uuteen turkkiin.»
Suutari saapui kylään ja meni erään talonpojan luo, joka oli hänelle velkaa; tämä ei ollut kotona, ja vaimo lupasi lähettää miehensä tuomaan rahoja viikon varrella, mutta ei antanut kopeekkaakaan; toinen velkamies, jonka luokse hän tuli, vannoi olevansa aivan rahaton ja maksoi suutarille vain parikymmentä kopeekkaa saapasparin korjaamisesta. Suutari olisi sitten ottanut lampaannahat velaksi, mutta nahkuri ei tahtonut antaa hänelle velaksi mitään.
— Kunhan tuot rahat tänne, niin nahat saat, mitkä vain haluat; velkojen perimisestä minä olen saanut tarpeekseni.
Niinpä jäivätkin turkkinahat hankkimatta; suutari sai vain parikymmentä kopeekkaa perityksi ja eräältä talonpojalta vanhat huopokkaat nahalla paikattaviksi.
Suutari tuli alakuloiseksi, joi viinaa kahdellakymmenellä kopeekalla ja meni kotiin tuomatta nahkoja. Matkalla kirkonkylään tänä aamuna oli hän ollut viluissaan; mutta nyt, kun hän oli saanut ryypyn, oli hänen lämmin ilman turkkiakin. Niinpä hän astui tietä pitkin, kopautteli kepillään jäisiä kiviä, heilutteli toisella kädellään huopasaappaita ja puheli itsekseen:
— Minun on lämmin turkittakin. Suonissani polttaa viinan tilkka. En tarvitsekaan turkkia.
Huolet ovat tipotiessään. Sellainen mies minä olen. Minäkö sitä kaipaisin? Tulen minä hyvin toimeen turkittakin. Sitä minä en tarvitse kuuna päivänä. Eukkoa se kyllä harmittaa. Onko tämä laitaa: minun täytyy ahertaa toisen takia, ja tämä vain aina puijaa. Odotapas, veitikka! Ellet hellitä minulle rahaa, niin minä otan lakin päästäsi, otan! Onkos tämä nyt ihmisten tapoja? Kaksikymmenkopeekkaisen saa tuskin lypsetyksi. Silläkö lailla aiot maksaa minulle koko velkasi! Mihinkä on kahdestakymmenestä kopeekasta? Hyvä jos ryypyn saa. Puute muka. Eikö minulla sitten ole puute? Onhan sinulla talo ja karjaa ja kaikenlaista, mutta minulla on tässä kaikki; sinä syöt omaa leipää, mutta minulla on ostoleipä — kolme ruplaa viikossa pelkkään leipään, ota mistä otat. Kun tulen kotiin, on leipä lopussa. Hanki taas heti puolitoista ruplaa. Omani minun on saatava, ei auta.
Lähestyessään tienristeyksessä olevaa rukouskappelia suutari näkee jotakin valkeata välkkyvän kappelin takaa. On jo hämärä; suutari katsoo tarkkaan sinnepäin, mutta ei voi erottaa, mikä siinä on. — Ei tässä ole ollut minkäänlaista kiveä ennen. Onkohan se jokin elukka? Ei, ei näytä elukalta. Pää näyttää ihmisen päältä, mutta kuinkahan se on niin valkoinen? Mitäpä siellä ihminen tekisikään?
Suutari tuli lähemmäksi ja näki nyt ihan hyvin mikä siinä oli. Voi ihmettä: alaston ihminen, kuollutko lienee ollut vai elävä, istui liikkumattomana maassa nojaten rukousmajaan. Suutari säikähtyi ja ajatteli itsekseen: »Ovat surmanneet, ryöstäneet ja jättäneet siihen ruumiin. Parasta olla menemättä lähellekään, muuten sotkevat minut vielä asiaan.»
Suutari jatkoi matkaansa. Kun hän oli kiertänyt kappelin, ei ruumista enää näkynyt. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa hän katsoi taakseen, ja näki nyt miehen, jota hän oli luullut kuolleeksi, siirtyvän hiukan rukousmajan vierestä ja katsovan häntä. Suutari säikähti vielä enemmän ja ajatteli: »Tuleeko minun mennä sinne vai jatkaa matkaani? Jos menen hänen luokseen, voi minulle käydä pahoin — kuka tietää, mikä hän on! Hyvistä töistä ei hän ole tänne joutunut. Jos häntä lähestyn, voi hän hyökätä tappamaan minut; ja silloin on turha yrittääkään paeta. Ja ellei hän minua tapa, olen taas pulassa. Mitä sille alastomalle on tehtävä? Enhän toki voi ottaa ainoita vaatteita yltäni ja antaa hänelle. Kunpa pääsisin Jumalan avulla eroon koko miehestä!»
Suutari joudutti kulkuaan. Kun rukousmaja oli jo miltei joutunut näkyvistä, heräsi hänen omatuntonsa.
Suutari pysähtyi jälleen ajatellen:
»Mitä sinä, Semjon, teetkään? Ihminen on huutavassa hukassa, ja sinä, pelkuri, menet vain ohi. Vai oletko äkkiä rikastunut ja pelkäät, että vievät rikkautesi? Kuulepas, Semjon, ei tämä vetele.»
Semjon kääntyi ja meni miehen luo.