Mistä ihmiset elävät

by Lev Lvovich Tolstoy

II

Semjon tuli miehen luo ja katseli häntä: se oli nuori, vahva mies, jossa ei näkynyt mitään vammaa tai mustelmia ja joka vain oli viluinen ja peloissaan. Mies istui yhä vielä maassa rukousmajaan nojaten eikä katsonutkaan Semjoniin; hän näytti niin voimattomalta kuin ei olisi jaksanut avata silmiäänkään. Vasta kun Semjon seisoi aivan hänen edessään, havahtui hän, käänsi päätään Semjonia kohti ja katsoi häneen. Tämä hänen katseensa oli semmoinen, että Semjon tunsi heti pitävänsä hänestä. Semjon heitti huopasaappaat maahan, irroitti vyönsä, laski sen huopasaappaille ja riisui kauhtanan yltään.

— Nyt ei pitkiä puheita, virkkoi hän. — Pane nämä yllesi! Tee se nopeasti!

Semjon tarttui miehen kyynäspäihin ja auttoi häntä nousemaan. Mies nousi seisomaan, ja Semjon näki silloin puhtaan ruumiin, jäsenissä ei ollut mitään vikaa eikä vammaa, ja kasvot olivat liikuttavan lempeät. Semjon pani kauhtanan hänen ylleen. Kädet eivät ottaneet mennäkseen hihoihin. Semjon sai ne vedetyksi hihoihin, kääri kauhtanan lämpimästi hänen ympärilleen ja sitoi sen vyöllään kiinni.

Sitten Semjon otti rikkinäisen lakin päästään pannakseen sen miesparan päähän. Mutta hänen päätään alkoi heti palella, ja hän tuumi itsekseen: »Minä olen kaljupäinen, mutta hänen ohimoillaan on pitkät kiharat.» — Hän painoi jälleen lakin päähänsä. Sen sijaan minä annan hänelle huopasaappaat. — Hän kehoitti miestä istumaan ja veti saappaat hänen jalkaansa.

Kun suutari oli näin pukenut miehen, sanoi hän tälle:

— No niin, hyvä mies.

Liikupas nyt, että vähän lämpenet. Tutkikoot sitten muut miten asiasi ovat. Osaatkohan sinä edes kävellä?

Mies seisoo paikallaan katsoen ystävällisesti Semjoniin, mutta ei voi sanoa sanaakaan.

— Minkätähden sinä et puhu mitään? Emmehän me toki voi tähän talveksi jäädä. Katon alle on päästävä. Tässä on keppi, nojaa siihen, jos olet heikko. Lähdetään!

Ja mies alkoi kävellä. Hän käveli vallan kevyesti ja pysyi hyvin
Semjonin rinnalla.

Heidän astuessaan Semjon kysyi häneltä:

— Mistä olet kotoisin?

— En ole täältäpäin.

— Täkäläiset minä kyllä tunnenkin kaikki. Miten sinä oikeastaan jouduit kappelin taakse?

— En saa sanoa sitä.

— Ihmiset ovat kai tehneet sinulle pahaa?

— Ei kukaan ole tehnyt minulle pahaa. Jumala on minua rangaissut.

— Tietystihän kaikki tulee Jumalalta, niinpä kyllä; mutta täytyyhän sinun jostakin elatuksesi saada. Mihin oikeastaan aiot lähteä?

— Se on yhdentekevää.

Semjon oli kovin ihmeissään. Mies ei näyttänyt miltään veijarilta: hänen puheensa kuulosti ystävälliseltä ja lempeältä, mutta hän ei halunnut puhua mitään itsestään. Semjon ajatteli:— Maailmassa sattuu monenlaista. — Ja hän virkkoi miehelle:

— No, tulehan minun kotiini, voit siellä ainakin vähäisen toipua.

Semjon astui eteenpäin, ja muukalainen pysytteli hänen kintereillään. Tuuli alkoi puhaltaa, se tunkeusi Semjonin paidan lävitse, ja vilu haihdutti hänen päihtymyksensä. Semjon hieroskeli nenäänsä, piteli käsillään kiinni mekkoaan edestä ja ajatteli: — Tässä nyt on turkki! Läksin kotoa ostamaan turkkia ja tulen takaisin ilman kauhtanaakin tuonpa vielä alastoman ihmisen mukanani. Matrjona ei ole tästä hyvillään! — Ja Matrjonaa ajatellessaan tulee Semjon vallan alakuloiseksi. Mutta kun hän katselee muukalaista ja ajattelee, miten tämä katsoi häneen kappelin takaa, riemuitsee hänen sydämensä.

III.

Semjonin vaimo oli tänä iltana saanut kotiaskareensa tavallista aikaisemmin tehdyksi. Hän oli pilkkonut puut, kantanut vettä kaivolta, antanut lapsille ruokaa ja itsekin syönyt. Hän pohti paraikaa mielessään, milloin panisi leipätaikinan: tänäänkö vai vasta huomenna? Jotakuinkin suuri kimpale oli vielä jäljellä.

— Jos Semjon on syönyt kylällä päivällistä, — ajatteli hän itsekseen, — eikä syö paljon illalliseksi, riittää leipä vielä huomisen yli.

Matrjona kääntelee ja pyörittelee leipää käsissään ja ajattelee: — Kyllä minä jätän huomiseksi taikinanteon. Jauhojakin on enää vain yhteen leipomiseen. Perjantaihin asti on koetettava tulla toimeen.

Matrjona korjaa leivän pöydästä ja istuutuu pöydän ääreen paikkaamaan miehensä paitaa. Paikatessaan hän ajattelee, mitenkä hänen miehensä matka mahtanee onnistua.

— Kunpa se nahkuri vain ei pettäisi häntä! Miehenihän on hyvin yksinkertainen. Hän ei itse petä koskaan ketään, mutta pienikin lapsi voi hänet puijata. Kahdeksan ruplaa ei ole mikään pieni asia. Sillä rahalla voi jo saada oikein hyvän turkin. Vaikkapa parkitsemattomista nahoista, turkki se kuitenkin on. Viime talvi oli vasta talvi, kun sai tulla toimeen ilman turkkia. Ei joelle voinut lähteä eikä minnekään. Semjon ottaa kaikki talon riekaleet ylleen, kun menee ulos, eikä minulle jää enää mitään. Tänään lähtikin niin aikaisin, olisi jo aika hänen palata. Kunpa se junkkari ei vain istuisi missään kapakassa!

Tuskin oli Matrjona ehtinyt ajatella tämän, kun askeleita jo kuului portaista ja joku astui eteiseen. Matrjona pisti neulan kiinni paitaan ja läksi katsomaan. Hän näki, että tulijoita oli kaksi: Semjon ja tämän seurassa tuntematon talonpoika huopasaappaissa ja lakitta päin.

Matrjona tunsi paikalla miehessään viinan hajua. Hän ajatteli itsekseen:

— Enkös arvannut oikein: ryypyn on ottanut.

Ja kun hän näki miehensä tulevan ilman kauhtanaa, vain mekkoon puettuna, tyhjin käsin, sanaakaan sanomatta ja hämillään tuijottavan eteensä, lakkasi hänen sydämensä melkein sykkimästä. Hän ajatteli: rahat on Semjon ryypännyt jonkun kulkurin kanssa ja tuo kumppaninsa vielä kotiinkin.

Matrjona päästi molemmat tupaan ja tuli itsekin sisään. Hän näki tuntemattoman nuoren, laihan miehen, jolla oli yllään Semjonin kauhtana. Kauhtanan alta ei näkynyt paitaa, eikä päässä ollut lakkia. Tultuaan tupaan muukalainen jäi liikkumattomana seisomaan ovensuuhun eikä nostanut edes katsettaan. Matrjona ajatteli: — Ei taida olla mikään hyvä ihminen, kun on niin arka.

Matrjona rypisti otsaansa, meni uunin luo ja odotti, mitä tulijat tekisivät.

Semjon otti lakin päästään ja istuutui penkille, ikäänkuin asiat olisivat olleet aivan kuin pitikin.

— No, Matrjona, etkö anna meille illallista?

Matrjona mutisi jotakin itsekseen. Hän seisoi liikkumatta uunin vieressä ja katseli päätään pudistellen milloin toista, milloin toista. Huomatessaan eukkonsa olevan huonolla tuulella ei Semjon ollut sitä ollenkaan näkevinään. Hän tarttui vierasta käteen ja sanoi: — Istuhan toki, veikkoseni, ruvetaan syömään.

Vieras istuutui penkille.

— Etkö olekaan tänään mitään keittänyt?

Matrjona suuttui.

— Keittänyt olen kyllä, vaikka en sinulle. Mistä ihmiset elävät — — Näytpä juoneen tolkkusikin. Läksit turkkia hakemaan ja tulet takaisin kauhtanattakin; tuot lisäksi vielä kotiin alastoman kulkurin. Ei minulla ole illallista tuollaisille juopporateille.

— Annapas olla, Matrjona, älä pauhaa tyhjää! Kysyhän ensin, kuka tämä mies on…

— Sano sinä, minne olet rahat hukannut?

Semjon otti kauhtanasta esiin setelin ja näytti sitä vaimolleen.

— Tässä rahat ovat; Trifonov ei maksanut velkaansa, lupasi huomenna maksaa.

Matrjona joutui aivan suunniltaan: turkkia Semjon ei ollut ostanut ja oli antanut kauhtanansakin alastomalle ja tuonut tämän mukanansa kotiin.

Hän otti setelin pöydältä, pani sen jälleen talteen kirstuun ja sanoi:

— Minulla ei ole antaa illallista. En minä ole mikään kaikkien alastomien renttujen elättäjä.

— Voi, Matrjona, pidä toki kielesi kurissa ja kuule, mitä sinulle sanotaan.

— Juopuneelta kollolta ei kuitenkaan saa kuulla järkevää puhetta! Ihmekös jos olin vastahakoinen menemään sinulle, juopporähjälle; äitimuori antoi minulle liinavaatetta myötäjäisiksi, ja sinä olet sen juonut; nyt läksit kylään ostamaan turkkia ja rahat olet juonut.

Semjon aikoi selittää vaimolleen, että hän oli juonut vain parillakymmenellä kopeekalla, ja hän aikoi kertoa mistä oli miehen löytänyt. Mutta Matrjona ei antanut hänelle suunvuoroa, vaan puhui niin paljon ja niin nopeasti, että näytti siltä kuin hänen suustaan olisi tullut monta sanaa yht'aikaa. Kymmenenkin vuoden vanhat asiat otti hän nyt puheeksi. Matrjona puhui puhumistaan ja hyökkäsi sitten Semjonia kohti ja tarttui hänen hihaansa.

— Annapas tänne minun mekkoni; muuta minulla ei ole, ja senkin ainoan sinä olet minulta ottanut. Anna tänne mekko, senkin vietävän koira!

Semjon riisui mekon yltään. Silloin toinen hiha kääntyi nurin. Matrjona riuhtoi toista hihaa, niin että saumat rasahtivat. Hän otti mekkonsa, viskasi sen päähänsä ja tarttui ovenripaan. Hän aikoi lähteä tiehensä, mutta pysähtyikin äkkiä: hänen mielensä oli kovasti kuohuksissa ja hän tahtoi purkaa sisuaan; samalla hänen teki kovasti mieli saada tietää, kuka tuo tulija oli.