IV
Matrjona pysähtyi kynnykselle ja sanoi:
— Jos hän olisi kunnon ihminen, niin ei kuljeskelisi noin alastomana; hänellä ei ole edes paitaa! Jos omatuntosi olisi puhdas, niin sanoisit minulle, mistä olet tuon veitikan onkinut.
— No kuulehan nyt, kun minä kerron. Kun tulin kappelin ohitse, näin hänet maassa alastomana ja paleltuneen näköisenä. Nyt ei ole kesä eikä kukaan kulje alastomana huvikseen. Jumala johdatti minut hänen luokseen, muuten hän olisi ollut kuoleman oma. Ei suinkaan häntä siihen voinut jättää! Ja maailmassahan sattuu niin monenlaista. Annoin hänelle vaatetta ja toin hänet tänne. Hillitse mielesi, Matrjona, älä tee syntiä! Kaikkien meidän on kerran kuoltava.
Matrjona aikoi ruveta uudelleen sättimään. Mutta kun hän katsahti tuntemattomaan mieheen, täytyi hänen vaieta. Vieras istui liikkumattomana penkin päässä, kädet polvilla, pää kumarassa; hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvot vääntyivät kuin häntä olisi tuskaisasti ahdistanut. Matrjona vaikeni, ja Semjon virkkoi:
— Matrjona, eikö sinussa olekaan Jumalaa?
Kun Matrjona kuuli nuo sanat ja vielä kerran katsahti vieraaseen, lauhtui hänen sydämensä heti. Hän astui ovelta uunin luo ja otti esiin illallisen. Hän asetti kulhon pöydälle, kaasi kaljaa siihen ja toi viimeisen leipäkimpaleen. Hän ojensi veitsen ja pari lusikkaa.
— No, syökäähän!
Semjon työnsi vieraan lähemmäksi pöytää, leikkasi leipää, murensi sitä kulhoon, ja he alkoivat syödä. Matrjona istuutui pöydän kulmaan, nojasi käteensä ja katseli vierasta.
Ja hän tunsi säällä vierasta kohtaan, sillä vieras tuntui heti hänestä rakkaalta. Vieraan kasvot muuttuivat äkkiä iloisiksi, kärsivä ilme katosi, hän nosti katseensa ja hymyili Matrjonalle.
Kun he olivat syöneet, korjasi Matrjona ruuan pöydästä ja alkoi kysellä vieraalta:
— Mistä kaukaa olet kotoisin?
— En ole täältäpäin.
— Miten jouduit maantielle?
— Sitä en saa sanoa.
— Kuka on sinut noin ryöstänyt?
— Jumala on minua rangaissut.
— Makasitko tosiaankin aivan alastomana maantiellä?
— Aivan alastomana, ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Mutta kun Semjon näki minut, tuli hänen sääli minua; hän antoi minulle kauhtanansa ja otti minut mukaansa. Täällä olet sinä antanut minulle ruokaa ja ollut hyvä minulle. Jumala senvuoksi teitä palkitkoon!
Matrjona nousi paikaltaan, otti ikkunalaudalta miehensä vanhan paidan, jota juuri oli paikannut, ja ojensi sen vieraalle; hän löysi myöskin alushousut ja antoi ne hänelle.
— Tässä saat, ota! Eihän sinulla näy olevan paitaakaan. Pue nämä yllesi ja rupea pitkällesi mihin vain tahdot, penkille tahi uunille.
Vieras riisui kauhtanan ja veti paidan ja alushousut ylleen ja rupesi penkille pitkälleen. Matrjona sammutti tulen, otti kauhtanan ja meni levolle miehensä viereen.
Matrjona peitti itseään kauhtanan liepeellä, mutta ei voinut nukkua: pakostakin ajatteli hän vain vierasta. Ajatellessaan, että vieras on syönyt heidän viimeisen leipäpalansa ja ettei huomiseksi ole enää mitään, että hän on lahjoittanut vieraalle paidan ja housut, tulee hän alakuloiseksi; kun hän ajattelee vieraan hymyä, sykähtää hänen sydämensä ilosta.
Matrjona oli kauan valveilla. Huomatessaan, ettei Semjonkaan nukkunut, vaan veti kauhtanaa puoleensa, huudahti hän:
— Semjon!
— Hä?
— Me olemme syöneet leivät loppuun, enkä minä ole leiponut uutta. En tiedä ollenkaan, miten huomisesta selvitään. Ehkäpä Malanja-kummi antaa meille.
— Mitäs tässä huolehtimaan, ainahan sitä jotenkin.
Vaimo makasi hetkisen hiljaa, sitten hän taas virkkoi:
— Taitaa olla hyvä mies se vieras; kummallista vain, ettei hän kerro mitään itsestään.
— Hän ei luultavasti saa mitään sanoa.
— Semjon!
— Hä?
— Me annamme muille, mutta minkätähden ei kukaan anna meille?
Siihen Semjon ei voinut mitään vastata. Hän virkkoi vain: »Lopetetaan jo», — ja kääntyi ja nukahti.