II
Žilin ei saanut koko yönä unta silmiinsä. Yöt olivat lyhyet. Valojuova tunkeutui seinänraosta vajaan — aamu siis valkeni. Žilin nousi ylös ja paremmin nähdäkseen kaiversi rakoa suuremmaksi.
Raosta näkyi tie, joka kulki vuoren juurta pitkin; oikealla oli tatarilaismaja, ja sen vieressä kasvoi kaksi puuta. Musta koira loikoi tiellä, ja vuohi vuonineen tepasteli pihalla hännäntynkäänsä heilutellen. Vuoren rinnettä nousi nuori tatarilaisvaimo. Kirjava paita oli vyötäisiltä sidottu, hänellä oli jalassa housut ja saappaat. Pää oli kauhtanan peitossa, ja pään päällä hän kantoi vettä metallisessa vesiruukussa. Lanteet notkahtelivat hänen käydessään — ja hän talutti kädestä paitasillaan tepsuttelevaa keropäistä poikavekaraa. Vaimo astui vesiastioineen tupaan, josta tuli ulos eilinen punapartainen tatari, yllään silkkinen pusero; miehen vyöstä riippui hopeainen väkipuukko, jalassa hänellä oli paljaat matalat kengät ja päässä korkea, musta, taaksepäin kallistuva lammasnahkalakki. Hän venytteli jäseniään ja siveli punaista partaansa siinä seisoessaan. Hetkisen kuluttua hän virkkoi jotakin rengilleen ja poistui.
Sitten ajoi ohitse pari poikasta hevosia juottamaan. Hevosten sieraimet olivat kuolaiset. Tuvasta juoksi paitasillaan vielä muutamia keropäitä poikasia, nämä kokoontuivat vajan eteen ja yrittivät tunkea kuivaa risua seinänraosta sisään. Žilin karjaisi heille, jolloin naskalit kirkuen juoksivat tiehensä, paljaat sääret vilkkuen.
Mutta Žilinin oli kova jano, kieli oli ihan tarttua kiinni kitalakeen. »Tulisivat edes katsomaan», toivoi hän. Samassa hän kuuli ovea avattavan. Punapartainen tatari astui vajaan päin, seurassaan toinen lyhyempi, mustaverinen mies, jolla oli kirkkaat, tummat silmät ja parta lyhyeksi ajeltu. Suu tällä seuralaisella oli iloisessa hymyssä ja kasvoilla väikkyi hilpeä hyvätuulisuus. Tämä tummaverinen oli vielä uljaammassa asussa: puseropaita oli sinistä silkkiä ja reunuksilla koristettu. Vyöllä riippui suuri hopeainen väkipuukko ja jalassa oli punaiset, hopeasuiset sahviaanikengät. Näiden ohuiden kenkien päällä oli vielä toiset paksummat kengät. Päässä oli korkea valkea lammasnahkalakki.
Punapartainen tatari astui sisään, puhui jotakin aivan kuin äkäpäissään ja seisahtui nojaamaan oven kamanaa vasten; tikariansa heilutellen hän mulkoili vihaisesti kulmiensa alta kuin mikäkin susi.
Mutta musta mies, vilkas ja notkea kuin vietereillä liikkuva, astui suoraan Žilinin eteen, kävi kyykkysilleen ja virnistellen alkoi taputella häntä olalle. Hän seikkasi nopeasti omaa kieltään, mulkoili silmillään ja hoki yhtämittaa: »Karašoo urus! Karašoo urus!»
Žilin ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan ja hän virkkoi vain:
»Antakaa vettä, antakaa juotavaa!»
Mutta tuo mustaverinen vain nauroi ja höpötti: »Karašoo urus!»
Žilin koetti nyt sekä huulillaan että käsillään selittää, että hänen oli jano.
Vihdoinkin ymmärsi mustaverinen mies, nauraa hohotti ja huusi tupaan jollekin:— Dina!
Pihan poikki juoksi iältään kolmentoista tienoissa oleva tyttönen — hintelä, kasvoiltaan tummaa miestä muistuttava, arvatenkin hänen tyttärensä. Tytönkin silmät olivat mustat ja säkenöivät ja piirteet sievät. Hänellä oli yllään leveähihainen paidantapainen väljä sininen mekko. Pääntietä, helmoja ja hihansuita koristi nauha. Leveät housut ja kengät oli jalassa ja näiden kenkien päällä toiset, korkeakantaiset päällyskengät. Kaulassa riippui venäläisistä puoliruplasista tehty helminauha. Päähinettä ei hänellä ollut; musta tukka oli palmikolla ja siihen oli kiinnitetty joukko helyjä ja hopeainen ruplan raha.
Isä käski häntä jonnekin, ja tyttönen juoksi pois, palaten heti takaisin peltiruukku mukanaan. Hän ojensi juoma-astian vieraalle ja laskeutui kyykkysilleen, niin että olkapäät painuivat polvia alemmaksi. Siinä silmät selällään hän töllisteli Žiliniä tämän ahmiessa vettä, — aivan kuin olisi nähnyt edessään ihmeellisen petoeläimen.
Žilin ojensi tyhjän ruukun takaisin tytölle, joka lennähti menemään kuin villi vuorikauris. Isäkin naurahti, kutsui häntä takaisin ja lähetti uudelleen jonnekin. Tyttö otti ruukun, juoksi pois ja palasi heti kohta takaisin tuoden pyöreällä lautatarjottimella kappaleen hiivaleipää; hän istui jälleen kyykkysillään eikä hellittänyt katsettaan Žilinistä.
Tatarit poistuivat ja sulkivat oven jälleen.
Hetkisen kuluttua tuli nogaijilaisrenki Žilinin luo ja sanoi:— Hei, isäntä, hei!
Ei hänkään osannut venäjää. Žilin ymmärsi kuitenkin, että hänen oli lähdettävä johonkin.
Žilin lähti kulkea kompuroimaan jalkapuissa; oli vaikea liikkua, puut kiersivät jalkaa sivulle. Edellä kulki nogaijilainen. Saavuttiin tatarilaiskylään, jossa näkyi kymmenkunta taloa ja pieni muhamettilaiskappeli. Erään majan edessä seisoi kolme satuloitua hevosta, joita poikaset pitelivät suitsista kiinni. Tästä talosta lennähti esiin mustaverinen tatari ja viittasi Žiliniä luokseen. Hän solkkasi yhä nauraen outoa kieltään ja kääntyi takaisin tupaan. Žilin astui perästä. Pirtti oli siisti, valkeat saviseinät hohtivat. Etuseinälle oli asetettu kirjavia höyhenpatjoja, joiden kummallakin puolella riippui kallisarvoisia ryijyjä, niihin oli kiinnitetty pyssyjä, pistooleja ja tšerkessiläismiekkoja — kaikki hopeaisia. Toisella seinällä oli permannon tasalla pieni uuni. Savilattia oli puhdas ja sileä kuin riihen permanto, ja etunurkka oli huovan ja sen päälle pantujen mattojen peitossa; matoilla oli vielä pehmeitä höyhentyynyjä. Koko seurue, musta- ja punapartainen tatari sekä kolme muuta, istui matoilla paljaat matalat kengät jalassa. Selkänojana oli kullakin höyhentyyny ja heillä oli edessään pyöreällä puulautasella hirssiohukaisia ja voisulaa sekä tuopissa tatarilais-olutta, buzaa. He söivät ohukaisia paljain sormin niin että rasva tippui näpeistä.
Musta mies hypähti seisoalleen ja käski asettaa Žilinin istumaan syrjempään semmoiselle kohdalle lattiaa, missä ei ollut mattoa; sitten hän siirtyi takaisin matolle ja kestitsi vieraitaan ohukaisilla ja oluella. Renki vei Žilinin istumaan savipermannolle ja heitti sitten päällimmäiset kengät jaloistaan ovensuuhun ja istuutui huopapeitteelle lähelle isäntiä. Hän istui siinä ja vesissä suin katseli näiden syöntiä.
Tatarien syödessä ohukaisia astui sisään tatarilasvaimo, yllään samantapainen mekko kuin tytölläkin. Housut oli hänelläkin jalassa ja pää liinaan käärittynä. Hän vei pois ruuan tähteet ja ojensi sitten pesuastian ja ohutkaulaisen vesiruukun miehille. Pestyään kätensä tatarit panivat ne ristiin, heittäytyivät polvilleen, ja kaikkiin ilmansuuntiin hoilottaen lukivat rukouksensa. Tämän jälkeen he alkoivat keskustella omalla kielellään. Sitten yksi vieraista kääntyi Žilinin puoleen ja puhui venäjäksi:
— Sinut otti vangiksi Kazi-Muhamed, — hän selitti osoittaen punapartaista tataria. — Hän sinut on antanut Abdul-Muratille, — hän osoitti nyt mustaa miestä. — Abdul-Murat on nyt isäntäsi.
Žilin ei virka tähän sanaakaan. Abdul-Murat alkaa nyt puhua polittaa ja nauraa hohottaen, hän viittoo Žilinille ja hokee: »Soldat urus! Karašoo urus!»
Tulkki selitti: »Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi ja lunnaita pyytämään. Heti kun rahat lähettävät, päästää hän sinut vapaaksi.»
Žilin mietti hetkisen ja virkkoi:
— No, paljonko hän sitten vaatii lunnaita?
Tatarit vaihtoivat jonkin sanan, ja tulkki vastasi:
— Kolmetuhatta ruplaa.
— Ei, sanoi siihen Žilin, — sitä en voi hankkia.
Abdul hypähti jälleen pystyyn, huitoi käsiään ja puhui jotakin Žilinille — aivan kuin tämän olisi täytynyt ymmärtää. Tulkki selitti venäjäksi: — Paljonko sitten lupaat? Žilin mietti hetkisen ja vastasi:— Viisisataa. Tatarit alkoivat puhua vilkkaasti, kaikki yhtaikaa. Abdul kirkui punaparralle, niin että sylki pärskyi suusta.
Mutta tämä vain rypisteli kulmiaan ja naksutteli kieltään.
Vihdoin sai tulkki suunvuoron:
— Ei isäntä tyydy viiteensataan. Hän maksoi sinusta itsekin kaksisataa;
Kazi-Muhamed oli sen verran velkaa. Vähintään kolmetuhatta tahtoo.
Ellet kirjoita, sullovat sinut kuoppaan ja pehmittävät luusi piiskalla.
— Älkää luulko säikäyttävänne — tuumi Žilin itsekseen, — pelko pilaisi asian kokonaan.
Hänkin hypähti pystyyn ja virkkoi:
— Sano tuolle turjakkeelle, että jos peloittelemaan rupeaa, en anna kopeekkaakaan enkä kirjoita sanaakaan. En ole ennenkään pelännyt teitä heittiöitä enkä pelkää nytkään!
Tulkki käänsi hänen sanansa heille, ja he alkoivat jälleen läplättää.
Kauan siinä pälpätettiin; sitten nousi mustaverinen mies ylös ja astui
Žilinin eteen.
— Urus džigit, džigit urus, virkkoi hän.
Džigit merkitsee heidän kielessään uljasta, rohkeata. Itsekin hän oikein naurahti ja sanoi sitten jotakin tulkille, joka jälleen virkkoi Žilinille.
— Anna tuhat ruplaa!
Žilin ei hellittänyt: — Viisisataa, enempää ei. Jos tapatte, niin ette sitäkään saa.
Tatarit juttelivat keskenään hetkisen ja lähettivät rengin jonnekin; he vilkuilivat milloin Žiliniin milloin ovelle. Pian palasikin renki ja häntä seurasi lihavahko, rääsyinen mies, avojaloin hänkin ja jalkapuissa.
Žiliniltä pääsi huudahdus, — mies oli Kostylin. Hänkin siis oli joutunut vangiksi. Heidät pantiin istumaan vierekkäin ja he alkoivat haastella keskenään. Tatarit katselivat heitä äänettöminä. Žilin kertoi, miten hänen oli käynyt, ja Kostylin selitti taas, että hänen hevosensa lyyhistyi maahan, pyssy teki tenän ja tämä Abdul otti hänet kiinni.
Abdul hypähti äkkiä seisoalleen ja sanoi jotakin osoittaen Kostylinia. Heille ilmoitettiin, että heillä oli nyt molemmilla sama isäntä ja että se pääsee ensiksi vapaaksi, joka antaa ensin rahat.
— Kuulehan, — puhui hän Žilinille, — sinä pidät elämää, mutta sinun toverisi on lauhkea kuin lammas; hän kirjoitti jo kotiinsakin, viisituhatta lähettävät hänestä. Häntä aletaan ruokkiakin hyvin eikä tehdä mitään pahaa.
Žilin vastasi:
— Tehköön toverini niinkuin tahtoo, hän saattaa olla rikas, mutta minä en ole. Siinä pysyn, mitä olen sanonut. Tappakaa, jos tahdotte — paljoa ette siitä kostu, mutta viittäsataa enempää en kotoani pyydä.
Tatarit olivat hetken vaiti. Äkkiä pyörähti Abdul jaloilleen, toi lippaan, josta otti kynän, paperipalan ja mustetta. Ojentaen ne Žilinille ja lyöden häntä olalle hän viittasi: — Kirjoita! Hän suostui nyt viiteensataan.
— Maltahan, — virkkoi Žilin tulkille — sano hänelle, että meille on annettava hyvää ruokaa, kunnolliset vaatteet ja jalkineet. Ja vielä, että antaa meidän olla yhdessä, — niin on hauskempi — ja että päästää jalkapuut.
Hän katsahti isäntään ja nauroi. Tämäkin myhäili kuunnellessaan ja virkkoi:
— Vaatteiksi saat parasta mitä on: oikein tšerkessiläistamineet ja saappaat, vaikka naimaan lähtisit! Saatte syödä kuin ruhtinaat. Jos tahtovat yhdessä asua, asukoot vajassa molemmat. Mutta jalkapuita ei päästetä, — karkaavat vielä. Vain yöksi otetaan pois. — Hän hypähti aivan heidän eteensä ja taputteli olalle sanoen:— Jos sinu hyvä, — minu hyvä!
Žilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti tahallaan sellaisen osoitteen, ettei se voinut tulla perille. Itsekseen tuumaili: »Minä karkaan!»
Molemmat vietiin samaan vajaan. Sinne tuotiin myös kupo maissiolkia, vesiruukku, leipää, kahdet vanhat tšerkessiläisvaatteet ja rikkinäiset sotamiehen saappaat. Ne oli ilmeisesti kiskottu tatarien tappamien sotamiesten jaloista. Yöksi irrotettiin jalkapuut, ja heidät teljettiin vajaan.