III
Kokonaisen kuukauden Žilin eli näin tovereineen. Isäntä yhä vain naureskeli: »Jos sinu, Ivan, hyvä, — minu, Abdulin, hyvä». Mutta ruoka oli kehnoa, — ainoastaan hapattamatonta hirssileipää joskus hiukan kakkaraksi paistettua, toisinaan taas aivan pelkkää taikinaa.
Kostylin kirjoitti uudelleen kotiinsa, odotteli rahakirjettä ja ikävöi. Päiväkaudet hän istui vajassa ja laski päiviä, milloin kirjeen pitäisi saapua, tahi nukkui. Mutta Žilin tiesi, ettei hänen kirjeensä tullut perille, eikä toista enää kirjoittanut.
»Mistä äitimuori semmoiset rahat ottaisi minun lunnaikseni», hän mietti. »Tähän asti on enimmäkseen elänyt minun lähettämistäni rahoista. Ja jos saisikin miten kokoon viisisataa, niin sitten olisi puilla paljailla. Ehkäpä hyvässä lykyssä suoriudun tästä omin neuvoin.»
Kaikki paikat hän tutki ja tarkasteli, miettien miten pääsisi karkaamaan.
Hän käveli vihellellen kartanolla, välistä istuutui jotakin näpertelemään; teki savinukkeja ja punoi koreja vitsaksista. Žilin oli ihmeen kätevä, oikea mestari kaikkeen tällaiseen.
Muovailipa hän kerran savesta nuken, jolla oli oikein nenä, kädet ja jalat, vieläpä tatarilainen mekkokin yllä, ja pisti sen seisomaan katolle.
Tatarilaistyttöjä kulki ohi, he menivät kaivolle. Talon tytär Dina huomasi nuken ja kutsui toverinsakin sitä katsomaan. Kaikki laskivat astiansa maahan, katsoivat ja nauroivat. Žilin otti nuken ja tarjosi sitä heille, mutta he vain nauroivat, eivätkä uskaltaneet siihen koskea. Hän pani sen takaisin katolle ja meni vajaan nähdäkseen, mitä seuraisi.
Dina juoksi nuken luo, vilkaisi ympärilleen, sieppasi lelun ja livisti tiehensä.
Aamulla päivän sarastaessa Žilin näki Dinan tulevan portaille nukke kädessään. Nukke oli nyt koristettu punaisilla tilkuilla ja hän tuuditteli sitä kuin lasta ainakin, hyräillen sille kehtolaulua.
Kohta tuli äitikin ulos, alkoi torua häntä, tempasi nuken hänen kädestään, löi sen kappaleiksi ja lähetti Dinan jotakin toimittamaan.
Žilin teki vielä toisenkin nuken, entistä paremman, ja lahjoitti sen Dinalle. Tyttö toi kerran ruukun Žilinille, laski astian maahan ja istuutui katselemaan häntä. Hän osoitti nauraen astiaa.
»Mikähän sitä niin huvittaa?» ajattelee Žilin. Hän otti astian ja rupesi juomaan luullen astiassa olevan vettä. Mutta siinä olikin maitoa. Hän joi maidon ja virkkoi: Hyvää oli!» Tästäpä tyttö vasta riemastui!
— Hyvä, Ivan, hyvä! — sanoi hän hypähtäen seisoalleen, taputti käsiään ja juoksi pois.
Siitä lähtien hän toi joka päivä salaa Žilinille maitoa. Ja kun tatarit tekivät vuohenmaidosta juustoja, joita kuivatettiin katolla, kiidätti hän niitäkin varkain Žilinille. Kerran isäntä tappoi pässin, ja tyttö toi hihassaan viipaleen lampaan paistia vangille heittäen sen ovesta ja juosten heti tiehensä.
Sattui kerran kauhea ukonilma; vettä satoi tunnin ajan kuin saavista kaataen. Purot pursuivat sameina. Mistä ennen pääsi kahlaamalla, siinä oli nyt vettä kolmen arssinan syvyydeltä ja virta käänteli kiviä. Kaikkialla virtasi puroja, ja vuorilla kävi veden pauhu. Sadekuuron mentyä ohi virtasi ojia kylän joka haaralla. Žilin pyysi isännältä veitsen, teki telan sivulaudat ja niiden väliin veisti rattaan. Rattaan kummallekin puolelle hän kiinnitti nuken.
Tyttöset toivat hänelle tilkkuja, ja hän vaatetti niillä nuket; toisesta teki tytön, toisen puki pojaksi. Sitten hän kiinnitti vehkeet telaan ja asetti puroon. Ratas alkoi pyöriä ja nuket hypähdellä.
Koko kylä oli kohta siinä koolla: poikia, tyttöjä, vanhoja eukkoja ja ikämiehiäkin. Kaikki solkkasivat vierasta kieltään.
— Ai urus, ai Ivan!
Abdulilla sattui olemaan rikkinäinen kello. Hän kutsui Žilinin luokseen, näytteli hänelle kelloa ja melskasi jotakin.
Žilin sanoi heti:
— Annahan tänne, niin korjataan.
Hän otti kellon, väänteli veitsellä rattaat auki, pani ne jälleen paikoilleen ja antoi kellon takaisin. Kello käydä naksutti.
Isäntä ihastui tästä; toi vanhan, rikkinäisen alusmekkonsa ja lahjoitti sen Žilinille. Mitäs muuta kuin ota — kelpasihan se yöllä peitteeksi.
Tästä lähtien Žilinin kätevyydestä kulki maine, että hän oli oikea mestari. Alkoi tulla väkeä hänen luokseen kaukaisista kylistä; ken toi pyssyn tai pistoolinlukon, ken kellorähjän korjattavaksi. Toipa isäntä hänelle työkalujakin, hohtimet, poran ja viilan.
Kerran eräs tatari sairastui, ja heti tultiin Žiliniä pyytämään: »Tulehan parantamaan!» Žilinillä ei ollut aavistustakaan miten oli lääkittävä, mutta hän meni kuitenkin katsomaan potilasta tuumien: »Tottapahan siitä omia aikojaan paranee.» Hän meni vajaan, otti vettä, sekoitti siihen hiekkaa ja lausui puoliääneen jotakin tatarien kuullen, antaen sitten juoman sairaalle. — Onneksi hänen maineelleen potilas parani.
Žilin alkoi jo vähän ymmärtää heidän kieltäänkin. Toiset, jotka jo olivat tutummiksi käyneet, kutsuivat häntä tuttavallisesti nimeltä: »Ivan». Muut taas pälyilivät häneen kuin villipetoon.
Punapartainen tatari ei sietänyt Žiliniä. Heti kun hän vain sattui tämän näkemään, synkistyivät miehen kasvot ja hän kääntyi poispäin tai alkoi ärhennellä. Olipa täällä vielä eräs ukkokin, hän ei tosin asunut itse kylässä, vaan tuli aina jostakin vuoren juurelta. Žilin näki hänet vain silloin, kun hän kulki talon ohi moskeijaan Allahia kumartamaan. Tämä oli lyhyt mies, lakin ympäri oli kierretty valkea liina, suipoksi leikattu parta ja viikset olivat valkeat kuin untuva. Kasvot olivat ryppyjä täynnä ja tiilenpunaiset. Nenä oli käyrä kuin haukan nokka, harmaat silmät kiiluivat ilkeästi ja hampaattomasta suusta törrötti vain kaksi torahammasta. Turbaani päässään hän mennä köpitteli sauvaansa nojaten ja tähyili ympärilleen kuin susi. Huomatessaan Žilinin hän murahti ja kääntyi pois.
Kerran Žilin lähti vuoren juurelle katselemaan ukon asuntoa. Hän kulki polkua pitkin jonkin matkaa ja näki kiviaidan ympäröimän puutarhapahasen; aidan takana kasvoi kirsikka- ja persikkapuita ja vähän etempänä oli pieni, tasakattoinen hökkeli. Hän astui lähemmäksi, näki oljista punottuja mehiläispönttöjä vierekkäin; mehiläiset lentelivät suristen niiden ympärillä. Ukko oli polvillaan maassa, hääräillen mehiläispesän ääressä. Žilin nousi siitä hiukan ylemmäs katsomaan ja sattui kolistamaan jalkapuitaan. Ukko vilkaisi taakseen, älähti, vetäisi vyöltä pistoolin ja laukaisi Žiliniä kohden. Tämä ehti töintuskin painautua kiven taakse suojaan.
Ukko tuli kantelemaan isännälle. Tämä kutsui Žilinin luokseen ja naurussa suin kysyi:
— Mitä sinulla oli tekemistä ukon luona?
— Kävinpähän vain katsomassa, miten ukko siellä elelee. En minä hänelle mitään pahaa tehnyt.
Isäntä kertoi ukolle Žilinin vastauksen.
Mutta äijä oli vain kiukuissaan, murisi jotakin torahampaat törröllä ja pui nyrkkiä Žilinille.
Kaikkea Žilin ei ymmärtänyt, sen hän kuitenkin tajusi, että ukko käski isäntää tappamaan venäläiset eikä pitämään heitä talossaan. Lopulta ukko lähti kotiinsa.
Žilin alkoi kysellä isännältä lähemmin ukosta, mikä hän oikein oli.
Isäntä selitti:
— Siinä vasta mies oli! Ei olekaan hänen veroistaan džigittiä näillä mailla, monta venäläistä on ottanut hengiltä ja rikas oli aikoinaan. Kolme eukkoa on ukolla ollut ja kahdeksan poikaa. Kylässä asuivat kaikki yhdessä. Saapuivat sitten venäläiset, hävittivät kylän ja tappoivat seitsemän poikaa. Yksi poika vain jäi henkiin ja antautui venäläisille. Ukko matkusti perästä ja heittäytyi itsekin venäläisten armoille. Eleli heidän parissaan kolmisen kuukautta, löysi sieltä poikansa, surmasi hänet omin käsin ja sitten pakeni. Sen päivän jälkeen ei ole enää sotaa käynyt, vaan Mekkaan matkusti Allahia rukoilemaan. Siksi nyt turbaania kantaa. Mekassa käynyttä sanotaan Hadziksi, ja sellaisilla on turbaani päässä. Ukko ei suosi teikäläisiä. Käskee tappamaan sinut, mutta minun ei käy sitä tekeminen, kun olen maksanut sinusta rahat. Pidän sinusta, Ivan, en hennoisi tappaa, en edes luotani laskea, ellen olisi antanut sanaani. — Isäntä nauraa virnisteli virkkaessaan venäjäksi: »Sinu, Ivan, hyvä, minu, Abdul, hyvä.»