IV
Žilin eleli näin jälleen kuukauden päivät. Hän käveli päivisin ympäri aulia (kylää) tai askarteli jotakin. Mutta kun yö saapui ja aulissa kaikki äänet vaikenivat, hän vajassaan tonki maata kaivellen. Kivet tekivät kaivaessa vastusta, mutta hän kuopi kivet irti viilan tyngällä ja sai lopulta kaivetuksi seinän alle aukon, josta sopivana hetkenä voi ryömiä ulos. »Kunpa vain tuntisin, seudut ja tietäisin, mihin päin lähteä», hän mietiskeli. »Tataritpa eivät virka mitään.»
Žilin päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun isäntä lähti matkalle. Hän meni iltapäivällä aulin taa vuorelle seutua tarkastelemaan. Mutta isäntä oli, lähtiessään käskenyt poikansa vartioida Žiliniä eikä päästää häntä näkyvistä. Poika juoksi nyt ihan Žilinin kintereillä kirkuen:
— Älä mene! Isä kielsi laskemasta. Taikka minä huudan ihmisiä!
Žilin rupesi poikaa taivuttelemaan.
— Enhän minä kauas mene, virkkoi hän, — nousen vain tuonne vuorelle; haen lääkeruohoja, niitä tarvitaan. Tule mukaan. Enhän minä jalkapuissa pakoon pääse. Huomenna sitten teen sinulle jousen ja nuolia.
Poika taipui ja he lähtivät. Vuori näytti olevan lähellä, mutta jalkapuissa oli työlästä kompuroida. Kiipeäminen oli kova urakka. Viimein oltiin vuorella, Žilin istahti ja alkoi tarkastella seutua. Eteläpuolella, vajan takana notkossa, oli parvi hevosia, ja alempana syvänteessä näkyi toinen tatarilaiskylä. Sen takana kohosi toinen vuori, vielä jyrkempi, ja sen takana taas vuori. Vuorten välissä siinsi metsä ja sitten oli taas vuoria, yhä korkeampia, ja kaikkein korkeimmat olivat lumipeitteisiä, valkeita kuin sokeri. Yksi niistä kohosi muita korkeammalle; sillä näytti olevan aivan kuin hattu päässä. Katsoipa itään tai länteen, aina vain näkyi samanlaisia vuorenhuippuja; siellä täällä pilkotti rotkoista tatarilaiskyliä, joista nousi savu. »Tämä kaikki on nyt sitä heidän puoltaan», mietti Žilin. Sitten hän alkoi silmäillä venäläiselle puolelle: alhaalla virtasi joki — ja sen rannalla näkyi tatarilaiskylä puutarhoineen. Joella oli naisia pyykkiä huuhtomassa, he näyttivät pieniltä kuin nuket. Kylän takana alempana oli vuori ja sen takana vielä toisia metsän peittämiä vuoria. Mutta kahden vuoren välitse siinsi etäällä tasanko, ja siellä hyvin kaukana näkyi aivan kuin savu nousevan. Žilin koetti muistella ja palauttaa mieleensä mistäpäin aurinko nousi ja mihin se laski silloin kun hän oli linnoituksessa. Hän katseli yhä ja hänestä tuntui varmalta, että heidän linnoituksensa oli juuri tässä laaksossa. Tuonne, noiden kahden vuoren väliin oli siis koetettava paeta.
Aurinko alkoi jo mennä mailleen. Punertava hohde levisi vuorten lumihuipuille, ja lumettomat vuoret tummenivat. Notkoista kohosi sumua, mutta tasanko, jossa linnoituksen täytyi olla, leimusi pelkkänä tulimerenä laskevan auringon valossa. Žilin terästi katseensa, jotakin häämötti etäällä alangolta, sieltä nousi todellakin savua rakennuksesta. Hän uskoi nyt varmasti, että sen täytyi tulla juuri heidän linnoituksestaan.
Jo alkoi olla myöhä. Tatarilainen mulla huusi iltahuutonsa. Karjaa ajettiin kotiin, — lehmät ammuivat. Poika kirkui yhtenään: »Lähdetään jo», mutta Žilin ei olisi vielä tahtonut lähteä.
He palasivat kotiin. »Hyvä on», ajattelee Žilin, »nyt tunnen tien, ei muuta kuin karkuun!» Jo samana yönä hän tahtoi karata. Yöt olivat pimeät — oli uudenkuun aika. Pahaksi onneksi saapuivat tatarit yöksi kotiin. Näin retkiltään palatessaan he tavallisesti ajavat laumaa edellään ja pitävät iloa. Mutta nyt he eivät olleet saaneet mitään käsiinsä, ainoastaan erään tatarin ruumis roikkui satulassa; — vainaja oli punaparran veli. He olivat kokoontuneet kuljettamaan vainajaa hautaan ja olivat äkeissään. Žilinkin tuli katsomaan. Kuollut käärittiin palttinaan, kannettiin kylän taakse plataanipuiden alle ja laskettiin nurmelle. Mullakin saapui siihen, ja kaikki sitoivat liinan lakkiinsa ja kävivät istumaan kyykkyyn vierekkäin kuolleen ääreen.
Etumaisena oli mulla, hänen takanaan kolme turbaanipäistä ukkoa ja näiden takana vielä muita tatareja. Kaikki istuivat äänettöminä, päät painuneina rinnalle. He olivat kauan ääneti.
Vihdoin mulla kohotti katseensa ja lausui:
— Allah! — Hän sanoi vain tämän ainoan sanan, ja kaikki painoivat jälleen päänsä ja olivat kauan vaiti istuen liikkumatta.
Mulla kohotti taas päänsä:
— Allah! — ja kaikki toistivat:— Allah! — vaieten jälleen. Kuollut makasi nurmella liikkumattomana, ja toverit kyyköttivät ympärillä. Kukaan ei hievahdakaan. Tuulenhenki ainoastaan hiukan leyhytteli plataanin lehtiä. Sitten mulla luki rukouksen; kaikki nousivat ylös, nostivat kuolleen ja kantoivat käsillään haudan reunalle. Hauta ei ollut tavallinen, se oli kaivettu kellarin tapaisesti törmään. Miehet tarttuivat kuollutta sääriin ja kainaloihin, laskivat hiljalleen hautaan istuvaan asentoon ja asettivat kädet vatsalle.
Nogaijilainen toi sylyksen vihreitä kaisloja. Näillä täytettiin hauta, se luotiin kiireesti umpeen, kumpu tasoitettiin ja pään puolelle pystytettiin kivi. Sitten maa tallattiin, ja kaikki istuutuivat taas vierekkäin haudan ääreen ja olivat kauan ääneti.
— Allah! Allah! Allah! — Saattajat huokasivat ja nousivat.
Punapartainen tatari jakeli ukoille rahaa, hypähti ylös ja sivallettuaan kolme kertaa piiskalla otsaansa lähti kotiinsa.
Seuraavana aamuna Žilin näki punaparran taluttavan tammaa kylän taakse ja kolmen muun tatarin kulkevan hänen perässään. Tultuaan kylän taakse punaparta heitti takin yltään, kääri paidanhihansa ylös — käsivarret olivat vankat — veti tikarinsa vyöltään ja hioi sitä kovasimeen. — Tatarit tempoivat tamman päätä taaksepäin, punaparta astui luokse ja viilsi eläimeltä kurkun poikki, kaatoi tamman pitkälleen ja alkoi nylkeä elukkaa tunkemalla nyrkkinsä nahan alle. Tuli akkoja ja tyttöjä suolia ja sisälmyksiä puhdistamaan. Miehet paloittelivat sitten hevosen kappaleiksi ja laahasivat tupaan. Ja koko kylän väki saapui punaparran taloon vainajan muistoa viettämään.
Kolme päivää syötiin sitten tamman lihaa, juotiin tatarilaisolutta ja vietettiin vainajan muistoa. Kaikki tatarit olivat kotosalla. Neljäntenä päivänä Žilin näki päivällisen tienoissa miesten hommaavan lähtöä jonnekin. Talutettiin hevosia pihalle, varustauduttiin. Kymmenkunta miestä lähti matkalle, punaparta heidän mukanaan. Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Yöt olivat vielä pimeät, uusi kuu oli vastikään syntynyt.
— Nyt, tuumi Žilin, on tullut karkaamisen hetki. — Hän puhui asiasta
Kostylinillekin. Mutta tätä yritys peloitti.
— Mihin me tästä karkaamme? Kun emme tunne edes tietäkään.
— Minä kyllä tunnen tien.
— Mutta yössä ei ehditä perillekään.
— Ollaan metsässä yötä, jollei ehditä. On minulla jokunen kakkarakin säästettynä. Sitäkö tässä rupeaa istumaan? Kuka tietää lähettävätkö rahojakaan. Ja tatarit ovat nyt kiukuissaan, kun venäläiset ovat tappaneet heidän miehensä.
Kostylin tuumaili kotvan aikaa.
— No, olkoon menneeksi.
Žilin ryömi aukon suulle ja kaivoi sitä suuremmaksi, jotta Kostylinkin mahtuisi. He istuivat sitten odottamaan, kunnes kylässä äänet vaikenivat.
Kun ei koko aulista enää kuulunut ihmisääntä, Žilin ryömi vajasta seinän alitse. Hän kuiskasi Kostylinille: »Ryömi!» Kostylinkin pääsi reijästä, mutta jalallaan tuli potkaisseeksi kiveä ja kolistelleeksi. Isännällä oli talon vahtina kirjava koira, hyvin äkäinen, Uljašin niminen. Tätä Žilin oli jo etukäteen vartavasten syötellyt. Koira kuuli nyt kolinan, ärähti haukkumaan ja ryntäsi vajan luo perässään vielä muitakin koiria. Žilin vihelsi hiljalleen ja heitti piirakan palan koiran eteen. Uljašin tunsikin jo hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.
Isäntä kuuli tupaan haukunnan ja huusi sieltä koiralle: — Uskii! Uskii!
Uljašin!
Mutta Žilin syyhytteli koiran niskaa. Koira oli ääneti, hankasi itseään hänen polviansa vasten ja heilutteli häntäänsä.
Nurkan takana he sitten istuivat odotellen. Kaikki oli taas hiljaista; kuului ainoastaan lampaan yninää karsinasta ja alhaalla kivien lomitse virtaavan veden kuohu. Oli pimeä, tähdet kiiluivat korkealla taivaalla; vuoren takaa alkoi uusi kuu punertavana kohota, sakarat ylöspäin. Notkoissa leijaili maidonvalkeana sumu.
Žilin nousi ja virkkoi toverilleen: »No, veliseni, nyt!»
He lähtivät astumaan, mutta juuri kun he olivat päässeet liikkeelle, kuulivat he katolta papin huutavan: »Allah! Besmillah! Il rahman!» Väki siis meni moskeijaan. Miehet istuutuivat taas, painautuen seinän viereen. He istuivat kauan ja odottivat, kunnes kaikki moskeijaan menijät olivat kulkeneet ohi. Taas oli hiljaista.
— No, Herra meitä auttakoon! — He tekivät ristinmerkin ja läksivät. He kulkivat pihan poikki jyrkkää rinnettä alas joelle, kahlasivat sen poikki ja kulkivat notkoa pitkin eteenpäin. Alhaalla laaksoissa leijaili sakea sumu, ylhäällä pään päällä tuikkivat tähdet. Niiden mukaan Žilin ohjasi suunnan. Sumu oli viileää, ja oli kevyt kävellä, saappaat vain olivat epämukavat, länttään astutut. Žilin heitti ne jalastaan menemään ja kulki paljain jaloin. Hän hyppelehti kiveltä kivelle ja katsahti tähtiin. Kostylinin oli vaikea seurata.
— Älä mene niin kovasti, pyysi hän. Kirotut ruojut kalvavat jalkani verille.
— Heitä menemään, niin on kevyempi kulkea.
Kostylin käveli avojaloin, — mutta entistä huonommin kävi kulku. Hän löi jalkansa kiviin, ja jäi yhä jälemmäs. Žilin virkkoi:
— Vähät naarmuista, ne paranevat; mutta jos saavat kiinni, niin leikki on lopussa, tappavat.
Kostylin ei virkkanut mitään, kulki vain ähkien. He kulkivat kauas notkoa pitkin. Yhtäkkiä kuuluu oikealta koirien haukuntaa. Žilin pysähtyi, katseli ympärilleen, kiipesi vuorelle, kopeloiden käsillään.
— Ohhoh, harhaan olemme menneet, sanoi hän.
— Me olemme kulkeneet liiaksi oikealle. Tuolla on vieras kylä, näin sen vuorelta; on mentävä takaisin vasemmalle, vuoren rinnettä. Tuolla täytyy olla metsä.
Mutta Kostylin sanoi:
— Odotahan toki hiukan, levähdetään; jalkani ovat ihan verillä.
— Voi veikkoseni, kyllä ne paranevat; koeta hyppiä kevyemmin. Tällä lailla.
Ja Žilin juoksi takaisin ja kääntyi vasemmalle vuoren kylkeä pitkin metsään. Kostylin jäi jälkeen ja kulki ähkien. Žilin hoputti häntä vähänväliä eikä pysähtynyt.
He nousivat jälleen vuorelle. Aivan oikein — siinä olikin metsän reuna. He painautuivat metsään ja repivät okaihin siekaleiksi viimeiset vaaterääsynsä. Lopulta he osuivat polulle ja lähtivät kulkemaan sitä pitkin.
— Seis! — Tieltä kuului kavion kapsetta. He seisahtuivat kuuntelemaan. Kuului kuin hevosen askelten töminää. Sitten oli hiljaista. He lähtivät liikkeelle, ja töminä kuului uudelleen. He pysähtyivät, ja sekin taas lakkasi kuulumasta. Žilin heittäytyi pitkälleen maahan ja koetti katsella valoa vasten, — tiellä seisoi jokin. Se näytti ihan hevoselta, ja oli kuin sen selässä olisi joku istunut, mutta se ei näyttänyt oikein ihmiseltä. Kuului hevosen korskumista. — Mitä ihmettä! — Žilin vihelsi hiljalleen, — se ryntäsi metsään ja ryske kävi, kun se tuulispäänä katkoi mennessään oksia.
Kostylin aivan lyyhistyi maahan. Mutta Žilin virkkoi nauraen:
— Se oli hirvi. Kuuletko miten se sarvillaan katkoo oksia. Me pelkäsimme sitä ja se meitä.
He kulkivat yhä eteenpäin. Linnut alkoivat puissa liikehtiä, aamuun ei ollut enää pitkälti. Miehet eivät oikein tienneet, olivatko he oikealla tiellä vai ei. Žilinistä tuntui kuin hänet olisi tuotu tätä samaa tietä kylään ja että toverien luo oli noin kymmenkunta virstaa. Varma ei hän tiestä kuitenkaan ollut, kun yö oli vielä pimeä. He tulivat vihdoin aholle. Kostylin istuutui ja puhui:
— Tee niinkuin tahdot, mutta minä en jaksa enää astua, jalkani eivät nouse.
Žilin alkoi häntä innostaa. — Ei tule mitään, vastasi Kostylin. — En jaksa.
Žilin kiukustui, sylkäisi ja alkoi sättiä:
— Lähdenpähän sitten yksin. Hyvästi!
Kostylin hypähti pystyyn, alkaen kiiruhtaa jäljestä. He olivat kulkeneet noin neljä virstaa. Sumu metsässä tiheni tihenemistään, ei mitään voinut erottaa ympärillä, tuskin tähtiäkään enää näkyi.
Yht'äkkiä kuului taas hevosen kavioiden töminää. Kengät kilahtelivat kiviä vasten. Žilin heittäytyi vatsalleen ja kuunteli korva maassa.
— Tosiaankin, joku ratsastaa tänne meihin päin.
He juoksivat tieltä pensaikkoon odottamaan. Žilin ryömi tielle päin katsoakseen, — tatari ajoi ratsain lehmää edellään, mutisten jotakin nenäänsä itsekseen. Nyt hän oli ohi. Žilin palasi Kostylinin luo.
— No, ei hätää, — nouse, lähdetään!
Kostylin yritti nousta, mutta kaatui jälleen.
— En voi, — jumal'auta, en jaksa; voimani, ovat lopussa.
Pullea, tukeva mies oli helposti hiestynyt. Kylmässä sumussa jalat kolhiutuneina verille hän nääntyi tyyten. Žilin koetti auttaa häntä pystyyn, mutta Kostylinilta pääsi tuskanhuuto:
— Älä, koskee!
Žilinkin oli jähmettyä.
— Hittoako sinä huudat? Tatari tuossa lähellä vielä kuulee. — Samalla hän ajatteli: »Onpa mies tosiaan uupunut; mitä oikein olisi tehtävä? Ei käy ystävää jättäminenkään.» Hän virkkoi Kostylinille:
— No, nousehan, käy selkääni, — minä kannan, koska sinä et voi kävellä.
Hän nosti Kostylinin selkäänsä, piteli reisistä kiinni ja lähti tietä pitkin laahustamaan.
— Älä kurista kurkkuani. Herran tähden; pitele olkapäistä!
Žilinin oli raskasta kulkea, hänenkin jalkansa olivat verillä ja hän oli ihan uupumaisillaan. Hän kumartui, kohotteli Kostylinin paremmin selkäänsä ja kantaa retuutti häntä pitkin tietä.
Tatari näkyi kuulleen Kostylinin huudon. Žilin kuuli jonkun ratsastavan perässään ja huutavan jotakin tatarin kielellä. Hän heittäytyi pensaikkoon tien viereen. Tatari tempasi pyssynsä ja laukaisi. Ei toki onneksi sattunut. Tatari vihelsi omalla tavallaan ja ratsasti pois tietä pitkin.
— Nyt kävi hullusti, veikkoseni, virkkoi Žilin. — Se koira kerää heti tatarit ajamaan meitä takaa. Ellemme ehdi vielä kolmisen virstaa, niin olemme hukassa. Hän ajatteli itsekseen: »Piruko minua riivasi ottamaan tuon pölkyn niskaani? Yksin olisin jo kauan sitten ollut turvassa.»
Kostylin kehoitti häntä:
— Lähde yksin, mitä sinä jäät minun takiani kuolemaan?
— En, en lähde yksin, en jätä toveriani!
Žilin otti taas Kostylinin selkäänsä. Virstan verran he kulkivat näin edelleen. Metsää jatkui yhä, ei laitaa näkynyt. Sumu alkoi jo hälvetä leijaillen kevyinä hattaroina ilmassa, eikä tähtiäkään enää näkynyt. Žilin alkoi tuskastua.
He joutuivat tien vieressä olevalle lähteelle, joka oli kivillä reunustettu. He pysähtyivät sen ääreen ja Žilin laski Kostylinin maahan.
— Annahan, kun hiukan juon ja huoahdan. Maistetaan kakkaraa. Varmaankin ollaan jo lähellä.
Kun hän kumartui juomaan, kuulivat he jälleen takanansa kavioiden kapsetta. He painautuivat tieltä oikealle pensaikkoon ja heittäytyivät jyrkänteen alle pitkälleen.
Kuului tatarien puhetta. Nämä olivat pysähtyneet samaan kohtaan, mistä Žilin ja Kostylin olivat poikenneet tieltä. He keskustelivat hetkisen ja sitten usuttivat koiria. Toverukset kuuntelivat, pensaissa rapisi ja samassa juoksi vieras koira suoraapäätä heitä kohti. Se pysähtyi äkkiä ja alkoi haukkua.
Tataritkin tunkeutuivat pensaikkoon — vieraita näkyivät olevan. Pakolaiset otettiin kiinni, pantiin köysiin, kiskottiin satulaan ja toimitettiin matkaan.
Kun he olivat ratsastaneet kolmisen virstaa, tuli Abdul isäntä vastaan kahden muun tatarin seuraamana. Tulijat puhuivat jonkin sanan, siirsivät karkurit omien hevosten selkään ja lähtivät viemään takaisin kylään.
Abdulin suu ei vetäytynyt nauruun eikä hän virkkanut heille sanaakaan koko matkalla.
Päivän koittaessa tultiin perille auliin, ja karkurit jätettiin pihalle istumaan. Heidän ympärilleen kokoontui heti lapsilauma, joka kirkuen heitti heitä kivillä ja huitoi raipoilla.
Tatarit kokoontuivat piiriin pihalle; heidän joukossaan oli vuorenjuurella asuva ukkokin. He alkoivat puhella. Žilin kuuli, että puhe koski heitä ja että pohdittiin mitä vangeille oli tehtävä. Toiset neuvoivat lähettämään heidät kauemmaksi vuorille, ukko taas kehoitti tappamaan. Mutta Abdul ei suostunut:— Minä olen maksanut heistä rahat ja tahdon saada lunnaat! Ukko vain vakuutteli: — Eivät maksa kopeekkaakaan, tuhoa vain tekevät. Synti on ruokkia venäläistä. Parasta on tappaa — sillä pääset!
He hajaantuivat. Isäntä astui Žilinin luo ja alkoi puhella hänelle:
— Ellei teidän lunnaitanne parin viikon päästä lähetetä, pehmitän nahkanne piiskalla. Mutta jos vielä kerran karkaamaan rupeat, tapan sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja tee se kunnollisesti.
Vangeille tuotiin paperia, ja he kirjoittivat. Heidät kytkettiin jalkapuuhun ja laahattiin moskeijan taakse, missä heidät heitettiin viiden arssinan syvyiseen kuoppaan.