VI
Heidän elämänsä oli nyt niin tukalaa kuin suinkin. Jalkapuista ei päästetty eikä heitä laskettu ollenkaan raittiiseen ilmaan jaloittelemaan. Heille heitettiin kuoppaan kuin koirille melkein paistamatonta taikinaa ja tuotiin ruukussa vettä. Kuopassa oli raskas, kostea, löyhkäävä ilma; Kostylin tuli ihan sairaaksi, rupesi pöhöttymään koko mies, ja ruumista alkoi kovasti särkeä; hän milloin voihki, milloin taas yritti nukkua. Žilininkin mieli oli ihan lamassa; asiat olivat nyt huonolla kannalla. Eikä hän keksinyt keinoa, millä olisi täältä selvin nyt. Hän ryhtyi kuopimaan reikää, mutta ei tiennyt minne mullan heittäisi. Isäntä huomasi sen ja uhkasi tappaa.
Kyyröttäessään kerran kuopassaan hän muisteli taas entistä vapaanaoloaan ja ikävöi. Samassa putosi piirakas suoraan hänen polvilleen, pian senjälkeen tipahti toinen ja kirsikoita vielä lisäksi. Hän katsahti ylös ja huomasi siellä Dinan. Tämä katseli häntä hetkisen, nauroi ja juoksi sitten tiehensä. Žilinin päähän juolahti heti:
— Jospa tuo Dina auttaisi!
Hän puhdisti kuopan nurkan, kaivoi esiin savea ja alkoi muovailla nukkeja.
Hän valmisti ihmisiä, hevosia, koiria ja ajatteli itsekseen: — Kun Dina taas tulee, heitän nämä hänelle.
Dinaa ei kuulunut koko seuraavana päivänä. Sen sijaan Žilin kuuli kavioiden kapsetta; ratsastajat ajoivat ohitse, ja tatarit kokoontuivat moskeijan luokse. Siinä he kiistelivät, huusivat ja puhuivat jotakin venäläisistä. Žilin erotti ukon äänen. Hän ei saanut sanoista tarkoin selvää, mutta sen verran hän arvasi, että venäläisiä oli tullut lähitienoille ja että tatarit pelkäsivät heidän saapuvan kylään ja olivat nyt ymmällä mihin panisivat vangit ja mitä näille oli tehtävä.
He keskustelivat Žilin kuuli kopinaa ja näki Dinan hetkisen ja poistuivat. Äkkiä ylhäältä. Hän katsahti ylös kyykistyvän kuopan reunalle; tytön polvet olivat korvia korkeammalla. Tyttö kurottautui, kaulahelmet riippuivat, heiluivat kuopan yläpuolella, ja silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän vetäisi hihastaan kaksi juustopiirakkaa ja heitti Žilinille. Žilin otti ne ja virkkoi:
— Miksi et ole pitkään aikaan käynytkään? Minä olen tehnyt sinulle leikkikalujakin. Ota! — Hän alkoi viskellä niitä yksitellen tytölle.
Mutta tyttö pudisti vain päätään eikä katsonutkaan niitä.
— En minä tahdo! — virkkoi hän. Hän oli ääneti ja istui.
Sittenhän jatkoi:— Ivan, he tahtovat sinut tappaa! — Hän osoitti kädellään kaulaansa.
— Kuka tahtoo tappaa?
— Isä. Ukot yllyttävät. Mutta minun on sinua sääli.
Žilin vastasi:
— No, jos käy sääliksi, niin tuohan sitten minulle pitkä seiväs.
Tyttö pudisti vain päätään: — En voi!
Žilin rukoili häntä kädet ristissä:
— Hyvä, kiltti Dina, tuo seiväs!
— En voi, vastasi tyttö. Näkevät, kaikki ovat kotona. — Samalla hän juoksi pois.
Ilta tuli, ja Žilin istui miettien: — Mitenhän tässä käy? Yhtämittaa hän katseli aukon suulle. Taivaalla tuikkivat tähdet, mutta kuu ei ollut vielä noussut. Mulla huusi iltahuutonsa, sitten pii taas kaikki hiljaista. Žilin oli vaipumaisillaan uneen ajatellen: tyttö pelkää.
Äkkiä rupesi hänen päälleen tipahtelemaan savikokkareita; hän katsahti ylöspäin: pitkä seiväs töksähteli kuopan reunaan, töksähti, alkoi laskeutua ja painui kuoppaan. Žilin ihastui kovasti, tempasi seipään käteensä ja laski sen jälleen maahan. Kylläpä olikin aika seiväs! Hän oli nähnyt sen ennen talonkatolla.
Hän katsoi jälleen ylöspäin, — tähdet tuikkivat korkealla taivaalla; mutta Dinan silmät loistivat pimeässä kuopan reunalla kuin kissan silmät. Hän kurotti päänsä yli kuopan reunan ja kuiskasi: — Ivan, Ivan! Kädellään hän viittaili lakkaamatta suutaan kohti antaen siten merkin olla hiljaa.
— Mitä? kysyi Žilin.
— Kaikki muut ovat menneet, kaksi on vain jäänyt kotiin.
Žilin virkkoi Kostylinille:
— No, lähdetäänpäs, yritetään viimeisen kerran; minä kyllä nostan sinut.
Kostylin ei ottanut puhetta kuuleviin korviinsa.
— Ei, ei minusta ole lähtijäksi. Mihinkä minä tästä, kun en kykene edes kääntymäänkään.
— No, hyvästi sitten, erotaan ikiystävinä! Hän suuteli Kostyliniä.
Žilin tarttui seipääseen, pyysi Dinaa pitämään sitä pystyssä ja alkoi kiivetä ylös. Mutta jalkapuut tekivät haittaa, ja hän luiskahti pari kertaa takaisin. Kostylinkin kohottautui auttamaan, ja kun Dinakin nauraen kiskoi häntä kaikin voimin paidan pieluksesta, pääsi hän viimein ylös.
Žilin ojensi seipään Dinalle sanoen:
— Vie paikoilleen, Dina; jos huomataan sen olevan poissa, saat selkääsi.
Dina vei seipään pois, ja Žilin lähti kulkemaan vuoren juurelle päin. Kompuroituaan jyrkänteen alle hän haki terävän kiven ja koetti ruhjoa jalkapuiden lukkoa. Mutta se oli vahva, iskut eivät siihen pystyneet, eikä siihen tahtonut oikein päästä käsiksikään. Äkkiä hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hyppelehtien. — Kaiketi taas Dina! hän ajatteli. Tyttönen juoksikin hänen luokseen ja otti häneltä kiven virkkaen:
— Annahan kun minä!
Dina laskeutui polvilleen ja alkoi kivellä nakutella lukkoa. Mutta kädet olivat hennot kuin varvut, eikä niissä ollut voimaa ollenkaan. Hän heitti kiven kädestään ja puhkesi itkuun. Žilin kävi taas vuorostaan käsiksi lukkoon, ja Dina kyykistyi hänen viereensä pitäen häntä kiinni hartioista. Žilin kohotti katseensa ja näki vasemmalta vuoren takaa tulevan kirkkaan kajastuksen taivaanrannalla. Kuu oli nousemaisillaan. — Rotkon poikki metsään on päästävä, ennenkuin kuu ehtii kokonaan nousta, hän ajatteli ja nousi seisoalleen viskaten kiven kädestään. — Täytyy lähteä vaikka kahleissa.
— Hyvästi, Dina kulta. En unohda sinua koskaan. — Dina kavahtaa häneen kiinni ja kopeloi käsillään löytääkseen paikan, mihin pistäisi hänelle piirakoita. Žilin otti ne tytöltä.
— Kiitos, kaikkea sinä keksitkin. Kuka sinulle tästälähtien leikkikaluja tekee, puheli hän silittäen tytön hiuksia.
Dina purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Hän juoksi sitten vuorelle ja hyppelehti kuin vuorikauris kiveltä kivelle. Pimeässä kuului vain palmikon heiluvien helyjen ja rahojen helinä.
Žilin teki ristinmerkin, piti lukosta kiinni, jottei se kalisisi, ja läksi kulkemaan tietä pitkin. Hän laahasi jalkojaan eteenpäin ja katseli alinomaa nousevan kuun kajastusta taivaanrannalla. Tien hän tunsi hyvästi. Vain noin kahdeksan virstaa oli matkaa suoraa tietä. Kunpa joutuisi metsään, ennenkuin kuu nousta. Hän kahlasi erään puron poikki, — kajastus taivaalla jo vaaleni vuoren takana. Kulkiessaan notkon poikki Žilin yhä silmäili taivaanrantaa: kuuta ei vielä näkynyt. Mutta kajastus kirkastui kirkastumistaan, ja rotkon toinen puoli kävi yhä valoisammaksi. Metsän varjo siirtyi vuoren juurelle läheten häntä koko ajan. Varjon turvissa Žilin samosi eteenpäin. Hän kiiruhti kulkuaan, mutta kuu näytti vielä nopeammin kohoavan; oikeallakin puolella se jo valaisi puiden latvoja. Žilin lähestyi metsää, ja kuukin jo kohosi vuorten takaa. Oli kirkasta ja valoisaa kuin päivällä. Puitten lehdetkin saattoi selvästi nähdä. Vuorilla oli äänetöntä ja valoisaa ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kuului ainoastaan puron lirinää alhaalta.
Žilin pääsi metsän suojaan kohtaamatta mitään tiellä. Hän valitsi metsässä pimeimmän paikan ja istuutui lepäämään.
Syötyään kakkaran ja levähdettyään hän haki kiven ja rupesi jälleen kalkuttelemaan jalkapuita rikki. Kädet ihan menivät verille, mutta lukko ei särkynyt. Hän nousi taas ja lähti astumaan polkua pitkin. Virstan verran kuljettuaan hän tunsi voimainsa olevan ihan lopussa; jalkoja ihan särki. Kun kymmenenkin askelta sai astutuksi, täytyi hänen aina taas pysähtyä. — Ei auta, ajatteli hän, — täytyy kompuroida niin kauan kuin voimat riittävät. Jos käyn istumaan, en kykene enää nousemaan. Linnoitukseen asti en jaksa kulkea. Mutta kun päivä alkaa sarastaa, käyn metsään makaamaan ja yön tullen jatkan taas matkaani.
Koko yön hän kulki. Vain kaksi ratsastavaa tataria sattui tulemaan vastaan, mutta Žilin piilottautui puun taakse kuultuaan jo kaukaa äänet.
Kuutamo alkoi jo vaaleta ja kaste nousta maahan; auringonnousu oli lähellä. Žilin ei vielä ehtinyt metsän laitaan. — No, astunpahan vielä kolmisenkymmentä askelta, sitten painaudun metsään istumaan. — Kuljettuaan tämän verran hän huomasikin metsän loppuvan. Hän tuli aukealle metsästä; oli ihan valoisaa. Aro ja linnoitus olivat hänen edessään alhaalla aivan kuin kämmenellä. Vasemmalla aivan lähellä vuorenjuurta näkyi tulia; ne olivat juuri sammumaisillaan, niistä levisi savu ja niiden ääressä näkyi ihmisiä.
Žilin katseli tarkemmin, näki pyssyjen vilahtelevan, kasakoita, sotamiehiä.
Hänen mielensä kävi iloiseksi, ja hän ponnisti viimeiset voimansa lähtiessään kulkemaan vuorenkylkeä alas. — Herra varjelkoon, tuolla aukealla joutumasta ratsastavan tatarin näkyviin; en pääsisi pakoon, vaikka jo olenkin lähellä!
Tuskin hän ehti tätä ajatella, kun huomasi vasemmalla kummulla, muutaman kivenheiton päässä kolmen tatarin seisovan. Nämä huomasivat hänet ja lähtivät kiitämään häntä kohti. Häneltä oli sydän ihan pakahtua. Hän viittoili käsillään ja huusi minkä suinkin ääntä sai tovereilleen:
— Hyvät miehet! Pelastakaa! Toverit!
Ja kasakat kuulivat, he keikahtivat hevostensa selkään ja ratsastivat häntä kohti ja tatareja vastaan.
Kasakat olivat etäällä, tatarit aivan lähellä. Žilin ponnisti viimeiset voimansa, piteli jalkapuistaan kiinni ja juoksi kasakoita kohti. Nääntyneenä hän teki ristinmerkin ja huusi:
— Hyvät miehet! Ystävät! Ystävät!
Kasakoita oli noin viisitoista.
Tatarit pelästyivät ja pysähtyivät, ennenkuin olivat hänet tavoittaneet. Žilin riensi suinpäin kasakkain luo.
Kasakat ympäröivät hänet joka puolelta kysellen:— Kuka? Mitä miehiä? Ja mistä? Mutta väsymyksestä ja mielenliikutuksesta menehtyneenä Žilin vain itki ja toisti yhtenään:
— Ystävät! Ystävät!
Sotamiehetkin saapuivat paikalle ja ympäröivät hänet. Kuka antoi leipää, kuka puuroa, kuka viinaa, joku peitteli päällysnutullaan, joku alkoi särkeä jalkapuita.
Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiesten kesken syntyi suuri riemu, toverit kokoontuivat kaikki Žilinin luo.
Žilin kertoi heille tarkoin, miten hänelle oli käynyt, ja virkkoi lopuksi:
— Semmoinen oli minun naimamatkani. Eipä näyttänyt olevan Luojan tahto.
Ja hän jäi edelleen palvelemaan Kaukasiaan.
Kostylinista vaaditut viisituhatta saatiin suoritetuksi vasta kuukauden kuluttua. Mies-parka oli silloin melkein kuoleman kielissä.