IV
Hän painoi salpaa — ovi ei ollut lukossa. Hän avasi sen ja tuli eteiseen. Tuvankin ovi oli auki. Vasemmalla oli uuni, suoraan edessä oli nurkka pyhäinkuvineen ja pöytä; pöydän takana oli penkki. Penkillä istui eukko huivitta päin, yllään vain paita, pää pöytää vasten. Hänen vieressään seisoi laiha poika — kalpea kuin vaha, ruumis pöhöttyneenä; hän itki, nyki eukkoa hihasta ja näytti ärjyen pyytävän häneltä jotakin. Jelisei tuli lähemmäksi. Ilma oli tuvassa ummehtunut ja raskas. Hän näki lavitsalla uunin takana naisen makaavan. Hän makasi selällään, silmät ummessa, rinta koristen, toinen sääri koukistuen ja ojentuen. Hän vääntelehti kouristuksissa, ja paha haju tuntui lähtevän hänestä; hän ei itse päässyt liikkeelle, eikä kukaan voinut siivota hänen vuodettaan. Eukko kohotti päätään ja huomasi tulijan.
— Mitä tahdot? Me emme voi antaa sinulle mitään, meillä ei ole mitään itsellämme.
Hän puhui vähävenäjää, mutta Jelisei ymmärsi häntä kuitenkin. Hän meni lähemmäksi vanhusta ja virkkoi:
— Tahtoisin vain pyytää vettä, Jumalan palvelijatar.
— Kukaan ei voi täällä antaa sinulle vettä. Meillä ei ole mitään annettavaa. Mene muualle!
Jelisei kysyi:
— Eikö täällä ole ketään tervettä, joka voisi siistiä sairaan naisen vuoteen?
— Ei ketään. Mies on ulkona pihalla kuolemassa, ja me täällä.
Kun poika näki vieraan, lakkasi hän itkemästä. Mutta kun hän kuuli vanhuksen puhuvan, alkoi hän jälleen nykiä tätä hihasta ja pyysi:
— Leipää, isoäiti, leipää!
Jelisei olisi kysynyt vanhukselta muutakin, mutta samassa tuli mies pihalta tupaan hoiperrellen kuin juopunut. Hän haparoi kädellään seinää ja aikoi istuutua penkille, mutta istuikin viereen ja kaatui lattialle. Hän ei yrittänytkään nousta, vaan alkoi puhua; hän puhui katkonaisesti ja veti henkeään joka sanan jälkeen.
— Taudin kourissa ollaan ja nälkäkin on. Lapsi tuossa kuolee nälkään.
Mies osoitti poikaa heikosti nyökäyttämällä päätään ja itki.
Jelisei ravisteli selkäreppuaan, päästi käsivartensa hihnoista, viskasi repun lattialle, nosti sen sitten penkille ja alkoi avata. Hän otti esille leivän ja veitsen, leikkasi palasen ja ojensi miehelle. Mies ei ottanut, vaan viittasi poikaan ja tyttöseen, joka seisoi uunin takana, että heille annettaisiin. Jelisei antoi leipäpalan pojalle. Nähdessään leivän tarttui poika siihen molemmilla pikku käsillään, painoi suunsa ja nenänsä leipään ja alkoi ahnaasti syödä. Tyttönen tuli esiin uunin takaa ja tuijotti hellittämättä leipään. Jelisei antoi myös hänelle palasen. Hän leikkasi vielä viipaleen ja antoi eukolle. Vanhuskin alkoi pureskella.
— Kunpa vielä saisi tilkkasen vettä! virkkoi vanhus. — Meillä on kaikilla suu aivan kuivana. Eilen, vai liekö ollut tänään — en muista — menin noutamaan vettä. Sain ämpärin vedetyksi ylös kaivosta, mutta en jaksanut kantaa kotiin. Kaasin kaikki maahan ja kaaduin itsekin viereen. Suurella vaivalla sain itseni laahatuksi kotiin. Ämpäri on vieläkin siellä, jollei kukaan ole sitä vienyt.
Jelisei kysyi, missä kaivo on, ja vanhus selitti hänelle. Jelisei lähti kaivolle, löysi ämpärin, toi vettä ja antoi mökin asukkaille juoda. Lapset söivät vielä vähän leipää ja joivat vettä; eukkokin söi, mutta mies ei tahtonut syödä. Hän sanoi ruuan tuntuvan vastenmieliseltä.
Sairas makasi vielä tiedottomana heittelehtien sinne tänne. Jelisei meni kylään, löysi kauppapuodin ja osti hirssiryynejä, suolaa, jauhoja ja voita; sitten hän haki kirveen, hakkasi puita ja sytytti tulen. Tyttönen auttoi häntä. Jelisei keitti puuroa ja lientä ja antoi mökin väelle syödä.