KARHUNPYYNTI
Olimme karhuja pyytämässä. Ystäväni sai ammutuksi karhun, mutta luoti sattui pehmeään ruumiinosaan. Haavasta tippui jonkin verran verta lumelle, mutta karhu pääsi pakoon.
Keräännyimme yhteen metsässä ja neuvottelimme, mitä olisi tehtävä: oliko meidän nyt heti lähdettävä tuota karhua etsimään vai oliko odotettava kolme päivää, kunnes se taas rauhoittuisi ja kävisi makuulle.
Kysyimme karhunmetsästykseen tottuneilta talonpojilta, olikohan karhu nyt ollenkaan saarrettavissa. Vanha karhunpyydystäjä sanoi: — Ei ole, sen täytyy nyt saada rauhoittua; viiden päivän kuluttua voidaan se saartaa; mutta jos sitä nyt ajetaan takaa, tehdään se vain araksi eikä se käy makuulle.
Mutta nuori karhunpyytäjä väitti vastaan ja vakuutti, että karhun saisi kyllä nyt saarroksiin: — Tässä lumessa ei karhu pääse kovinkaan kauas, se kun on lihava. Se käy pitkälleen hyvin pian. Ja ellei se käy makuulle, niin tavoitan sen kyllä suksilla.
Ystävänikään ei tahtonut lähteä nyt karhun ajoon, vaan neuvoi odottamaan.
— Mitäs me tässä väittelemme, virkoin minä. — Tehköön kukin niinkuin tahtoo, minä lähden Demjanin kanssa seuraamaan jälkiä. Jos tavoitamme, niin hyvä, jollei, niin mitäs tuosta, tänään ei voi muuhunkaan ryhtyä, eikä nyt ole myöhäkään.
Ja niin me teimmekin.
Toverimme lähtivät reellä kylään; minä ja Demjan otimme leipää evääksi ja jäimme metsään.
Muiden lähdettyä Demjan ja minä tarkastimme kiväärimme, sidoimme turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä. Sää oli kaunis: oli tyyni pakkanen. Suksilla oli kuitenkin hyvin vaikea päästä eteenpäin: lumi oli möyheää ja sitä oli paksulta. Metsässä ei lumi vielä ollut yhtään painunut, sitäpaitsi oli satanut lunta juuri edellisenä päivänä, ja sukset upposivat lumeen neljännes kyynärää ja enemmänkin.
Karhun jäljet saattoi nähdä jo kaukaa. Näkyi selvästi, missä karhu oli astunut ja missä se oli vajonnut lumeen vatsaa myöten ja möyhinyt sitä. Aluksi seurasimme jälkiä sankassa metsässä; kun sitten jäljet häipyivät matalaan näreikköön, pysähtyi Demjan sanoen: — Nyt täytyy meidän jättää jäljet. Se tulee luultavasti tänne makuulle. Se on jo istahdellut, sen huomaa lumesta. — Jätetään jäljet ja tehdään kierros. Mutta meidän on oltava hyvin hiljaa, ei saa huutaa ei yskiä; muuten me säikäytämme sen.
Teimme kierroksen vasemmalle. Kun olimme astuneet suunnilleen viisisataa askelta näimme karhun jäljet taas edessämme. — Seurasimme niitä jälleen, ja ne veivät meidät maantielle. Jäimme maantielle seisomaan ja tarkastimme, mihin suuntaan karhu oli jatkanut matkaansa. Näimme siellä täällä maantiellä karhun koko kämmenen ja varpaiden jäljet, paikoittain taas talonpoikaisvirsun jälkiä. Karhu oli nähtävästi kulkenut kylälle päin.
Kuljimme maantietä pitkin. Silloin Demjan virkkoi: — Nyt ei meidän tarvitse ensinkään tarkastella tietä, näemmehän me lumesta, missä karhu on poikennut syrjään tiestä. Jossakin se poikkeaa, eihän karhu kylään mene. Näin me olimme kulkeneet virstan verran tietä pitkin, kun näimme ihmeeksemme karhun jäljet, mutta ne eivät vieneet maantieltä metsään, vaan metsästä maantielle: varpaat olivat tielle päin. Sanoin, että ne ovat toisen karhun jälkiä. Demjan katsoi niitä tarkkaan, mietti hetken ja virkkoi: —Ei, se on ihan sama karhu, mutta se tahtoo puijata meidät. Se on lähtenyt maantieltä takaperin. — Seurasimme jälkiä; hän oli oikeassa. Karhu oli astunut takaperin tieltä noin kymmenen askelta, kääntynyt erään kuusen takana ja sitten kulkenut suoraan eteenpäin. Demjan pysähtyi ja virkkoi: — Nyt me saamme luultavasti sen kierretyksi. Se ei voi käydä makuulle minnekään muualle kuin tälle suolle. Lähdetään yrittämään!
Läksimme kiertämään tiheän näreikön läpi. Olin jo hyvin väsynyt ja hiihtäminen kävi hyvin vaikeaksi. Milloin takerruin katajapensaaseen, milloin joutui kuusenoksa jalkojen väliin, suksi luiskahti joskus jalan alta ja joskus töksähdin lumen peitossa olevaan kantoon tahi pölkkyyn. Olin nääntyä. Riisuin turkin yltäni; olin hiestä märkä. Demjan liukui kuin veneellä soutaen. Sukset luistivat hänen allaan kuin itsestään. Hän ei takertunut mihinkään; suksi ei milloinkaan luiskahtanut jalan alta. Hän otti vielä minun turkkini olalleen ja hoputti minua joutumaan.
Teimme suunnilleen kolmen virstan kierroksen ja tulimme suon toiselle puolelle. Aloin jäädä jälkeen — sukset luiskahtivat aina alta tai menivät ristiin. Demjan pysähtyi äkkiä eteeni ja viittasi kädellään: — Kuuletko miten harakka räkättää ryteikössä; se vainuaa karhun. Siellä se on.
Poikkesimme syrjään, kuljimme vielä virstan verran ja jouduimme taaskin vanhoille jäljille. Olimme täten tehneet kierroksen karhun ympäri, ja se oli jäänyt tekemämme piirin sisäpuolelle. Pysähdyimme. Otin lakin päästäni ja otin kaikki vaatteet auki: oli niin kuuma kuin saunassa, ja olin märkä kuin hiiri. Demjankin oli vallan punainen ja pyyhkäisi hihallaan hikeä kasvoiltaan. — Herra, virkkoi hän, — olemme tehneet tehtävämme, nyt on levättävä.
Mutta metsän takaa punersi jo iltarusko. Istuuduimme suksille lepäämään. Otimme repusta leipää ja suolaa; söin ensin vähäisen lunta ja kävin sitten leipään käsiksi. Se maistui minusta paremmalta kuin milloinkaan ennen. Istuimme näin hetken. Alkoi tulla hämärä. Kysyin Demjanilta, onko kylään pitkä matka. — On noin kaksitoista virstaa. Joudumme sinne yöksi, mutta nyt täytyy levätä. Ota, herra, turkki yllesi, muuten vilustut.
Demjan taittoi muutamia kuusenoksia, tallasi lumen kovaksi ja teki vuoteen; rupesimme pitkällemme vierekkäin ja panimme kädet ristiin pään alle. Enkä ollenkaan tiedä, miten sitten äkkiä nukahdin. Heräsin noin parin tunnin kuluttua. Kuulin jotakin rasahtavan.
Olin nukkunut sikeästi ja kokonaan unohtanut, missä olin. Katselin ympärilleni — mitä ihmettä, missä minä olenkaan? Näen ympärilläni valkean palatsin valkoisin pilarein, ja kaikki välkkyy ja kimmeltää. Katson ylöspäin — ylläni minä näen valkeita kaaria ja juovia ja kaarien välistä teräksisen katoksen monin kirjavin valoin. Katsoin ympärilleni ja muistin, että olimme metsässä. Olin pitänyt lumitaakan painamia oksia palatsina; valot olivat oksien lomitse tuikkivat tähtöset.
Yöllä tuli kaikki huurteeseen: oksat muuttuivat huurteisiksi, turkkini tuli huurteiseksi, Demjankin oli huurteesta vallan valkoisena, ja ylhäällä sateli huurretta. Herätin Demjanin. Nousimme suksillemme ja läksimme hiihtämään. Metsässä oli aivan hiljaista, kuulimme vain suksien liukumisen lumella ja jonkun puun silloin tällöin pakkasessa paukahtavan, niin että koko metsä kajahti. Yhden ainoan kerran rasahti aivan lähellä; jokin eläin juoksi ohitsemme. Ajattelin kohta, että se on karhu. Hiihdimme paikalle, mistä rasahdus oli kuulunut, ja näimme jäniksen jäljet. Nuoria haapoja oli ylt'ympäriltä jyrsitty. Täällä olivat jänikset käyneet syömässä.
Tulimme jälleen maantielle, sidoimme sukset kiinni ruumiiseemme ja astuimme tietä pitkin. Pääsimme helposti eteenpäin. Sukset kolisivat takanamme kovaksi ajetulla tiellä, lumi narisi saappaiden alla, hyinen huurre takertui hahtuvina kasvoihin. Tähdet näyttivät rientävän meitä vastaan puitten oksia pitkin, ne syttyivät ja sammuivat jälleen, koko taivas oli täynnä eloa.
Ystäväni nukkui. Herätin hänet. Kerroimme hänelle, miten olimme saartaneet karhun ja käskimme isännän hankkia seuraavaksi aamuksi talonpoikia ajamaan sitä takaa. Söimme illallista ja menimme nukkumaan.
Olin niin väsynyt, että olisin voinut nukkua päivälliseen saakka, mutta ystäväni herätti minut. Hypähdin pystyyn ja näin ystäväni jo valmiiksi pukeutuneena puuhaamassa kiväärinsä ääressä.
— Missä Demjan on?
Hän oli jo kauan ollut metsässä. Hän oli käynyt tarkastamassa saarrosta, oli pistäytynyt kotona ja lähtenyt jälleen talonpoikien kanssa. Peseydyin, pukeuduin ja latasin kiväärini; istuuduimme rekeen ja läksimme matkaan.
Pakkanen oli vieläkin kova, ilma ihan tyyni, ja aurinko pysyi näkymättömänä; taivaalla souti pilvenhattara, ja huurretta sateli.
Ajoimme noin kolmen virstan verran maantietä ja lähestyimme metsää. Katsomme sinne päin — näemme sinisen savukiemuran nousevan ilmaan, ja ympärillä seisoo talonpoikia ja talonpoikaisnaisia nuijineen.
Astuimme reestä ja lähestyimme heitä. Talonpojat istuivat siinä perunoita paistamassa naisten kanssa leikkiä laskien.
Demjankin oli heidän joukossaan. He nousivat seisomaan, ja Demjan vei heidät pois, asettaen heidät pitkin sitä piiriä, jonka edellisenä päivänä olimme tehneet. Miehet ja naiset, yhteensä kolmekymmentä henkeä, asettuivat suoraan riviin, — he olivat vyötäisiään myöten lumessa ja katosivat metsään; ystäväni ja minä seurasimme sitten heidän jäljessään.
Tie oli tosin jo tallattu, mutta kulkeminen ei ollut helppoa; sen sijaan ei voinut minnekään kaatua, — uomassa käveli kuin kahden muurin välissä.
Näin kuljimme suunnilleen puoli virstaa eteenpäin; silloin näimme Demjanin hiihtävän kiireesti vastakkaiselta taholta vastaamme ja viittoilevan meitä luokseen.
Me menimme hänen luokseen, ja hän osoitti meille paikat, mihin meidän oli asetuttava. Menin paikalleni ja katsoin ympärilleni.
Vasemmalla on korkeaa näreikköä; näen kauas näreikön läpi ja huomaan puitten takana erään talonpojan tumman hahmon. Minua vastapäätä on tiheää, nuorta kuusikkoa, suunnilleen miehen korkuista. Lumiset oksat ovat riipuksissa. Metsikön läpi kulkee lumettunut polku, joka päättyy aivan minun eteeni. Oikealla on taas tiheää kuusikkoa ja sen takana aho. Ja minä voin nähdä, miten Demjan asettaa ystäväni tälle niitylle.
Tutkin kumpaakin kivääriäni, viritän hanat ja harkitsen sitten mihin olisi paras asettua seisomaan. Kolmen askeleen päässä minusta taaksepäin kasvaa kookas kuusi. Aion siirtyä kuusen juurelle ja asettaa toisen kiväärin kuusta vasten. Menin kuusen luo, vajosin lumeen polviin saakka, tallasin kovaksi puolentoista sylen pituisen alan ja jäin siihen seisomaan. Toisen kiväärin otin käteeni ja toisen asetin, hanat vedettyinä, kuusta vasten. Vedin tikarini tupesta ja pistin sen jälleen sisään koetellakseni, olisiko se helposti saatavissa, jos tarve vaatisi.
Tuskin olin päässyt mukavasti asettumaan paikalleni, kun kuulin Demjanin huutavan metsässä: »Se lähti, se lähti! Se tulee!» Ja talonpojat alkoivat kohta huutaa: »Se tulee! Huu-huu-uu!» huusivat miehet. »Ai! Hih, hii!» huusivat naiset kimeästi.
Karhu oli saarroksissa. Demjan ajoi sitä eteenpäin. Kaikkialla ympärilläni huusivat talonpojat, vain ystäväni ja minä seisoimme vaiti ja liikkumattomina odottaen karhua. Seison paikallani, katson eteenpäin, ja sydämeni sykkii. Nojaan kivääriini ja vapisen. Nyt se heti hypähtää näkyviin, ajattelen itsekseni, minä tähtään ja ammun, ja se kaatuu. Äkkiä kuulen, miten jotakin tupsahtaa vasemmalla lumeen, mutta kaukana minusta. Katselen korkeaa näreikköä: noin viidenkymmenen askeleen päässä on puitten takana jotakin suurta ja mustaa. Tähtään ja odotan. Ajattelen itsekseni, eiköhän se tule lähemmäksi? Näen sen korvien vavahtavan, se kääntyy ja menee takaisin päin. Nyt voin nähdä sen sivulta kokonaan. Jopa on kookas karhu! Tähtään aivan liian hätäisesti, ja pam! Kuulen, miten kuulani sattuu puunrunkoon. Näen savun lävitse, miten karhu syöksyy takaa-ajajien ketjua kohti ja katoaa metsään. Nyt, ajattelen minä, olen pilannut asiani, nyt se ei enää tule luokseni; joko tulee toverini sen ampumaan tahi sitten se hyökkää talonpoikia kohti, missään tapauksessa se ei tule minua kohti. — Seison siinä, olen uudelleen ladannut kiväärini ja kuuntelen. Talonpojat huutavat joka puolelta, mutta oikealla, lähellä ystävääni, huutaa eräs nainen erikoisen äänekkäästi: »Tuossa se on! Tuossa se on! Tuossa se on! Tänne!-Tänne! Ai-ai-ai!»
Hän näkee varmaan karhun aivan edessään. En odota sitä enää, vaan katson oikealle ystävääni päin. Näen Demjanin juoksevan sauva kädessä, ilman suksia, polkua pitkin ystäväni luo, kyyristyvän hänen viereensä ja osoittavan jotakin kepillään, ikäänkuin tähtäisi. Näen ystäväni tähtäävän siihen suuntaan, minne Demjan viittaa. Pam! Nyt hän sai sattumaan, ajattelen itsekseni. Mutta näen, ettei ystäväni juoksekaan karhun luo. Joko hän on ampunut ihan harhaan tahi vain vähän haavoittanut. Karhu menee varmaan takaisin, minun luokseni se ei tule ainakaan. Mutta mitä tämä on? Kuulen äkkiä miten jokin porhaltaa minua kohti, aivan lähellä tupruaa lumi, kuulen puhkumista, katson eteenpäin: se ryykäisee polkua, joka tulee kuusikon läpi suoraan minua kohti, ja se näyttää olevan suunniltaan pelosta. Nyt se on minusta vain viiden askeleen päässä, näen sen kokonaan — mustan rinnan ja jättiläiskokoisen punertavanvivahteisen pään. Se rynnistää suoraan minua kohti ja viskaa lunta joka puolelle. Huomaan sen silmistä, ettei se näe minua ja että se puskee eteenpäin umpimähkään vain pelkonsa ajamana. Mutta se syöksyy suoraan kuusta kohti, jonka juurella seison. Tähtään, laukaisen, mutta se on tullut vielä lähemmäksi. Huomaan ampuneeni ohitse, se ei sitä kuitenkaan huomaa, vaan ryntää suoraan minua kohti näkemättä minua vieläkään. Lasken kiväärini hiukan alemmaksi, se jo melkein koskettaa karhun päätä — pam. Huomaan laukauksen kyllä osuneen, mutta en ole saanut sitä hengiltä.
Se nosti päätään, veti korvat sisään päin, kiristeli hampaitaan ja törmäsi suoraan minuun päin. Tartuin toiseen kivääriini, mutta olin sen tuskin saanut käteeni, kun karhu jo oli heittänyt minut lumeen ja hypännyt ylitseni. Hyvä on, ajattelen itsekseni, että se viskasi minut kumoon. Koetan nousta, mutta tunnen, että jokin painaa minua; en voi nousta. Se oli juossut niin kovaa vauhtia, ettei voinut heti pysähtyä, vaan loikkasi ylitseni; mutta sitten se kääntyi ja vyörytti koko ruhollaan minut allensa. Tunnen olevani jonkin raskaan painon alla, tunnen jotakin lämmintä kasvoillani, tunnen sen ottavan kasvoni kokonaan kitaansa, nenäni on jo sen suussa, tunnen sen kuuman hengityksen ja veren tuoksua. Se painaa käpälillään hartioitani niin lujasti, etten voi liikahtaa. Koetan vain vetää pääni rintaani vasten sen kidasta, käännän nenäni ja silmäni pois. Mutta se aikoo juuri tarttua silmiin ja nenään. Tunnen sen tarttuneen ylähampaillaan otsaani juuri hiusmarron alapuolelta ja alahampaillaan silmien alta, tunnen sen puristavan hampaitaan yhteen ja painavan. On kuin päätäni leikattaisiin puukoilla; koetan sitä torjua, yritän päästä vapaaksi, mutta se jyrsii minua kuin koira ja haukkoo vähän väliä. Sain kerran pääni vapaaksi, mutta se tarttui siihen jälleen. Nyt olen mennyttä miestä, ajattelin. Äkkiä tunnen helpotusta. Katson ympärilleni: sitä ei enää näy, se on hypähtänyt pystyyn ja juossut tiehensä.
Kun ystäväni ja Demjan huomasivat karhun viskanneen minut lumeen, riensivät he luokseni. Ystäväni tahtoi tulla mahdollisimman nopeasti avukseni, mutta teki erehdyksen: sen sijaan että olisi juossut tallattua polkua pitkin alkoi hän juosta suoraan lumikinoksen poikki ja vajosi siihen. Hänen yrittäessään nousta, jyrsi karhu minua koko ajan. Mutta Demjan, jolla ei ollut kivääriä, vaan ainoastaan keppi, juoksi polkua pitkin huutaen: »Se on tappanut herran! Se on tappanut herran!» Hän juoksi, huutaen karhulle: — Sinä hullu, mitä teet! Mitä teet! Anna olla! Anna olla!
Karhu totteli, jätti minut makaamaan ja juoksi tiehensä. Kun nousin, oli lumessa niin paljon verta kuin olisi lammas siinä teurastettu, liha riippui riekaleina kasvoiltani, mutta pelkästä jännityksestä en tuntenut ollenkaan kipua.
Ystäväni tuli luokseni, ja talonpojatkin kerääntyivät ympärilleni. He tutkivat haavojani ja pesivät niitä lumella. Mutta minä en ollenkaan muistanut haavojani, vaan kysyin:— Missä karhu on? Minne se on joutunut? Äkkiä kuulemme: Tuossa se on, tuossa se on! Näemme karhun taas pyyhältävän meitä kohti. Tartumme taas kivääreihin, mutta ennenkuin kukaan on vielä ehtinyt ampua on se jo tiessään. Karhu oli vimmastunut ja aikonut tulla uudelleen minua jyrsimään, mutta nähdessään ihmisjoukon oli se pelästynyt. Huomasimme jäljistä että sen päästä vuoti verta, aloimme ajaa sitä takaa, mutta päätäni pakotti ja me talsimme kaupunkiin lääkäriin.
Lääkäri ompeli silkillä haavani umpeen, ja ne rupesivat paranemaan.
Kuukauden kuluttua läksimme taas liikkeelle samaa karhua tavoittamaan; minun ei kuitenkaan onnistunut sitä tappaa. Karhu ei tullut saarroksesta esille, vaan kulki hirvittävällä äänellä möristen sen sisäpuolella. Demjan teki siitä lopun. Minun laukaukseni oli sattunut sen alaleukaan ja vienyt siltä hampaan.
Tämä karhu oli hyvin suuri ja sillä oli kaunis, musta turkki. Annoin parkita sen, ja sen talja on huoneeni lattialla. Haavat otsassani ovat parantuneet, arvet tuskin näkyvätkään.