VIII
BULJKAN JA MILTONIN LOPPU.
Buljkan ja Miltonin päivät päättyivät samoihin aikoihin. Vanha kasakka ei osannut oikein käyttää Miltonia. Sen sijaan että olisi ottanut sen mukaansa vain linnustusretkille, käytti hän sitä metsäsikoja metsästämään. Samana syksynä kaksivuotias metsäkarju viilsi siltä vatsan auki torahampaillaan. Kukaan ei osannut ommella haavaa umpeen, ja Milton heitti henkensä. Buljkakaan ei elänyt kauan sen jälkeen, kun oli pelastunut vankien käsistä. Mainitun elämyksensä jälkeen se kävi alakuloiseksi ja sai pahan tavan nuolla kaikkea, mitä eteen sattui; se nuoleskeli muun muassa käsiäni, mutta aivan toisin kuin se oli ennen nuollut tahtoessaan osoittaa minulle rakkauttaan. Se nuoli nyt kauan ja painoi samalla lujasti kielellään, myöhemmin se myös alkoi haukkoa hampaillaan. Se tunsi nähtävästi tarvetta saada purra kättäni, mutta ei tahtonut sitä tehdä. En antanut sille enää kättäni. Se rupesi nyt nuoleskelemaan saappaitani ja pöydänjalkaa, myöhemmin myöskin puraisemaan. Tätä kesti pari päivää, mutta kolmantena se katosi, sitä ei sen koommin näkynyt eikä kuulunut.
Kukaan ei ollut voinut sitä varastaa, eikä se myöskään voinut ilman muuta livistää tiehensä, tämä tapahtui kuuden viikon kuluttua siitä, kun susi oli sitä purrut. Susi oli siis tosiaankin ollut vesikauhuinen. Buljka oli saanut vesikauhun ja juossut tiehensä. Sillä oli se, mitä metsästäjät sanovat »hiljaiseksi raivoksi». Vesikauhua sairastava eläin saa kouristuksia kurkkuun. Vesikauhuiset eläimet tahtovat juoda, mutta eivät voi sitä tehdä, sillä kouristukset käyvät juodessa vielä pahemmiksi. Ne ärtyvät raivoisiksi janosta ja tuskasta ja alkavat purra. Buljkassa nämä kouristukset varmaankin alkoivat, kun se ensin nuoleskeli kättäni ja pöydänjalkaa ja sitten alkoi purra.
Ratsastin kaikkialla ympäristössä kysellen Buljkaa, mutta en voinut saada tietää, minne se oli joutunut ja miten se oli päättänyt päivänsä. Jos se olisi juossut ja purrut niinkuin muut vesikauhuiset koirat, niin olisin varmasti kuullut siitä jotakin. Mutta se oli varmaankin ryöminyt jonnekin pensaikkoon ja oli siellä heittänyt henkensä. Metsästäjät sanovat, että viisas koira, joka on saanut vesikauhun, juoksee pelloille tai metsään, etsii sieltä erikoisen parantavan yrtin, kieriskelee aamukasteessa ja tulee terveeksi. Buljka ei luultavasti parantunut. Se oli kadonnut eikä palannut milloinkaan.