VIII
Niin kului toinen ja kolmas vuosi; ja Mihail oli jo kuudetta vuotta Semjonin luona. Hänen elämäntapansa olivat pysyneet samanlaisina. Hän ei milloinkaan mennyt kylälle, ei puhunut turhaa sanaa ja oli koko aikana hymyillyt vain pari kertaa: ensimmäisen kerran silloin, kun Matrjona toi hänelle illallisen pöytään, ja toisen kerran nähdessään vieraan herran. Semjon oli apulaiseensa niin tyytyväinen, ettei hän voinut mitään toivoa. Hän ei myöskään kysynyt enää milloinkaan, mistä Mihail oli kotoisin; yhtä hän vain pelkäsi: kunpa ei Mihail vain lähtisi hänen luotaan.
He istuivat kerran kaikki kotosalla. Matrjona keitti padassa ruokaa, lapset hyppelivät penkeillä |a katselivat ulos ikkunoista. Semjon ompeli ikkunan ääressä, Mihail löi toisen ikkunan ääressä nauloja kengän korkoon.
Eräs pojista juoksi Mihailin luo, nojasi hänen olkapäähänsä ja katsoi ulos ikkunasta.
— Mihail-setä, katsopas: kauppiaan rouva tulee varmaan tänne tyttöjensä kanssa. Toinen tytöistä ontuu.
Kun poikanen oli tämän sanonut, laski Mihail työnsä kädestään, kääntyi ikkunaa kohti ja katseli maantielle.
Semjon oli kummissaan. Mihail ei ollut vielä kertaakaan katsellut maantielle, mutta nyt hän katsoi hellittämättä ikkunasta eikä näyttänyt voivan irroittaa katsettaan. Semjon katsoi myös ikkunasta: hänen mökkiään kohti tuli todellakin siististi puettu nainen taluttaen kahta pientä tyttöstä. Tytöillä oli yllään turkistakki ja kirjava villaliina päässä, ja he olivat niin toistensa näköisiä, että heitä tuskin saattoi erottaa toisistaan. Toisella heistä oli vaivainen jalka ja hän ontui. Nainen tuli eteiseen ja löysi haparoiden oven kädensijan. Hän antoi tyttöjen ensin astua sisään ovesta ja tuli sitten itse tupaan.
— Hyvää päivää!
— Hyvää päivää! Mitä olisi asiaa?
Nainen istuutui pöydän ääreen, ja tyttöset painautuivat hänen polviaan vasten: he näyttivät jonkin verran ujostelevan.
— Tahtoisin teettää tytöille kevääksi nahkakengät.
— Mikäpäs siinä! Ei sitä ole meillä vielä koskaan tehty kenkiä näin pienille lapsille, mutta osataanhan ne tehdä. Minkälaiset vain määräätte. Tältä minun apulaiseltani syntyy millainen kenkä tahansa.
Semjon kääntyi katsomaan Mihailia ja näki, että tämä oli laskenut työn kädestään ja katsoi hellittämättä tyttöihin.
Semjon oli tästä kovin kummissaan. Olivathan tytöt tosin hyvin herttaisia: mustasilmäisiä, punaposkisia, pyöreitä ja kauniisti puettuja, mutta Semjon ei voinut sittenkään käsittää, minkätähden Mihail niin heihin tuijotti, aivan kuin olisi heidät tuntenut ennestään.
Semjon oli ihmeissään ja alkoi naisen kanssa neuvotella hinnasta. Kun siitä oli sovittu, laittoi Semjon paperinauhan ottaakseen mittaa. Nainen otti ontuvan tytön syliinsä ja sanoi:
— Sinun täytyy ottaa mitta tämän kummastakin jalasta erikseen. Kipeän jalan mukaan saat ommella yhden kengän ja terveen jalan mukaan kolme. Tytöillä on aivan samanlaiset jalat. He ovat kaksosia.
Semjon otti mitan ja kysyi katsoen ontuvaa tyttöä:
— Miten jalka on tullut sellaiseksi, kun tyttö on noin kaunis? Onko se syntymävika?
— Ei, äiti on maatessaan likistänyt sen vaivaiseksi.
Matrjona yhtyi puheeseen. Hänen teki kovasti mieli tietää, kuka tämä nainen oli ja kenen lapset olivat.
— Etkö sinä olekaan heidän äitinsä?
— En, emäntä, en ole heidän äitinsä enkä edes heidän sukulaisensakaan; nämä ovat vieraita lapsia, vaikka minä olen ottanut ne omikseni.
— Vieraita lapsia, ja sinä olet heille aivan kuin oma äiti?
— Kuinka en olisi heille kuin äiti! Minun rintaani ne ovat saaneet molemmat, minä olen ne kasvattanut. Minulla oli kyllä oma lapsi, mutta Jumala otti sen minulta. En rakastanut omaa lastanikaan niinkuin näitä rakastan.
— Kenen lapsia he sitten ovat?