III LUKU.
Kuolemattomuus.
Lähteen lorina säesti keskustelua, jolla he höystivät ateriaansa. Laakson hiljaisuus, ilman viileys, juhlallinen rauhallisuus ja ympäristön kauneus näytti vaikuttavan kunnianarvoiseen egyptiläiseen; hänen äänensä, katseensa ja koko käytöksensä olivat tavattoman lempeät, milloin hän katsahti Ben-Huriin, joka puheli neiden kanssa.
"Kun me saavutimme sinut", hän sanoi atrian lopulla, "näyttivät sinun kasvosi samoin olevan Jerusalemia kohti. Saanko kysyä, oletko sinäkin matkalla sinne?"
"Olen menossa pyhään kaupunkiin."
"Koska minun tarvitsee säästää voimiani, kysyn vielä, onko sinne lyhempää tietä kuin Rabbat-Ammonin kautta?"
"On lyhempi, vaan vaivalloisempi tie Gerasan ja Rabbat-Gileadin kautta.
Sitä minä aion lähteä."
"Minä olen malttamaton", vastasi Baltasar, "sillä viime aikoina ovat lepoani häirinneet unet tai pikemmin yksi lakkaamatta palaava uni. Ääni, ei mitään muuta, kehottaa minua: nouse ylös ja riennä; se, jota niin kauan olet odottanut, on ilmestynyt."
"Tarkoitatko häntä, joka on tuleva juutalaisten kuninkaaksi?" kysyi
Ben-Hur kummastellen.
"Tarkoitan juuri häntä."
"Etkö siis ole saanut mitään tietoja hänestä?"
"En mitään muuta kuin sen äänen sanat unessa."
"Mutta minulla on sanoma, joka luullakseni on yhtä tervetullut sinulle, kuin se oli minullekin."
Hän veti esiin Mallukin kirjeen. Egyptiläisen käsi vapisi kovasti, kun hän otti sen vastaan. Hän luki sen ääneen, ja hänen liikutuksensa yhä eneni. Päästyään kirjeen loppuun hän kiitollisesti käänsi silmänsä taivasta kohti. Mitään kysymyksiä hän ei tehnyt, sillä hän ei epäillyt vähääkään.
"Herra, sinä olet ollut hyvin hyvä minua kohtaan", hän sanoi. "Anna minun, sitä minä anon, vielä kerran nähdä vapahtajani ja osoittaa hänelle kunnioitusta. Sitte on sinun palvelijasi valmis lähtemään täältä rauhassa."
Tämä yksinkertainen, luottavainen rukous vaikutti syvästi Ben-Huriin. Jumala ei ollut koskaan tuntunut olevan häntä niin lähellä, ikään kuin ihan personallisesti heidän seurassansa, ystävänä, joka antaa lahjojaan yksinkertaisimmankin anomuksen jälkeen, kuten isä, joka yhtä rakkaasti kohtelee kaikkia lapsiansa. Että sellainen Jumala lähettäisi kuninkaan sijasta ihmiskunnalle vapahtajan, se ajatus esiytyi nyt hänelle uudessa valossa ja tuntui myöskin niin selvältä, että hän luuli voivansa ymmärtää sekä tämän lähetyksen merkityksen että sellaisen Jumalan luonnon. Niinpä hän ei voinut olla kysymättä:
"No, kun hän esiytyy, miten sinä luulet, Baltasar, tuleeko hän vapahtajana vaiko kuninkaana?"
Baltasar katsahti häneen miettiväisesti, vaan samalla hyväntahtoisesti.
"Kuinka minun on ymmärrettävä kysymyksesi? Henki, joka muinoin oli minun ohjaajani, ei ole ilmestynyt siitä asti, kun olin vieraana jalon sheikki Ilderimin teltassa; toisin sanoen, minä en ole kuullut enkä nähnyt häntä niin huomattavasti kuin silloin. Luulen, että juuri hän nyt puhui minulle unessa, mutta muuten minä en ole saanut mitään ilmestystä."
"Salli minun muistuttaa meidän käsitystemme erilaisuutta", sanoi Ben-Hur kunnioittavasti. "Sinä luulit, että hän oli tuleva kuninkaaksi, vaikk'ei sellaiseksi kuin keisari; sinä sanoit hänen herruutensa olevan hengellisellä alalla eikä kuuluvan tähän maailmaan."
"Ihan oikein", vakuutti egyptiläinen, "ja se juuri on minun mielipiteeni vieläkin. Kuten huomaan, vallitsee meidän uskossamme suuri erilaisuus; sinä odotat maallista kuningasta, minä sielujen kuningasta."
Hän pysähtyi, ikään kuin voimatta lausua ajatustansa kyllin nopeasti tai käsitettävästi.
"Anna minun koettaa, Hurin poika", hän jatkoi, "tarkemmin selittää uskoani. Ehkäpä käsität, miksi minä niin kiihkeästi odotan häntä, kun selitän, että hengellinen herruus, jota hän tulee pitämään, on kaikin puolin ihanampi ja kunniakkaampi kuin paljas keisarillinen komeus. Milloin sielun aate ensinnä ilmestyi ihmisissä, en tiedä, mutta luultavasti se oli jo ensimmäisillä esivanhemmillamme paratiisissa, ja kaikki me tiedämme, ett'ei se koskaan ole ollut meiltä kokonaan kadoksissa. Moni kansakunta on kadottanut sen joksikin ajaksi, vaan eivät kaikki; muutamina aikakausina se himmeni ja hälveni; toisin ajoin epäilykset sen pimittivät, mutta Jumala hyvyydessään lähetti tuon tuostakin erinomaisia miehiä, jotka jälleen elvyttivät sitä uskoa.
"Minkä tähden pitäisi joka ihmisellä olla sielu? Hurin poika, ajattele hetkinen sielun välttämättömyyttä. Paneutua alas ja kuolla toivomatta pitempää elonmuotoa, eihän ole koskaan ollut ihmistä, joka sydämmensä syvyydessä ei olisi toivonut mitään parempaa. Mainioin egyptiläinen kuninkaamme hakkuutti mahtavan suureen kallioon kuvansa; joka päivä meni hän sinne seurueinensa katselemaan työn edistymistä. Viimein oli kuva valmis, suurenmoinen, häviämätön. Se oli sekä muodon että ilmeen puolesta hänen näköisensä. Saatammehan hyvin käsittää, että hän joka hetki ylpeillen sanoi itsekseen: 'Nyt tulkoon kuolema, minä elän edelleenkin!' Ja niin tapahtuikin, sillä kuva on vielä jälellä.
"Mutta oliko tuo mitään elämää, jota hän siten säilytti itselleen? Se oli vain muistutus ihmisten muistille, ja se kunnia on totisesti yhtä haihtuvainen kuin kuun paiste, joka valasee kuvaa; se on kiveen hakattu historia, ei mitään muuta! Vaan mitä tuli tosiaan siitä kuninkaasta? Kuninkaallisessa haudassa on palsamoitu ruumis, joka kerran oli hänen omansa, kuva, jota paljon parempi on tuo kiveen hakattu. Mutta missähän kuningas itse oleskelee? Siitä ajasta, jolloin hän oli elävä ihminen kuten sinä ja minä, on 2000 vuotta kulunut, mutta loppuikohan hän silloin, kun viimeisen kerran veti henkeään?
"Myöntävä vastaus siihen kysymykseen olisi syytös Jumalaa vastaan. Me siis oletamme kuoleman jälkeen olevan todellista elämää, ei ainoastaan muiston maailmassa, vaan todellisesti, eli toisin sanoen: jokainen meistä saa elämään tullessansa sielun, joka on kuolematon. Siinä juuri on se välttämättömyys, josta puhun.
"Mutta jättäkäämme se nyt sikseen ja ajatelkaamme sitä iloista tietoisuutta, jonka sielun ajatus meissä vaikuttaa. Ensinnäkin se riistää kuolemalta kauhunsa, koska se meille esiytyy ainoastaan siirtymisenä korkeampaan, parempaan elämään. Katso minua, katso minun riutunutta ruumistani, ryppyistä muotoani, heikonneita aistimiani, oi miten autuuttava on se ajatus, että kun hauta avautuu ottamaan vastaan minun kulunutta kuortani, joka kyllä kohta tapahtuu, silloin Jumalan asunnon portit, jotka nyt ovat näkymättömät, aukeavat ottamaan vastaan minua ja minun vapautettua kuolematonta sieluani.
"Jospa voisin kuvaella sitä viehätystä, joka tulevaisessa elämässä on. Älä sano, ett'en minä siitä mitään tiedä, sillä sen verran minä tiedän, ja se minulle riittääkin, että kun minulla on sielu, niin minulla on osa Jumalan ominaisuuksista. Sellaisessa olemuksessa ei ole katoavaisuuden tomua, ei mitään arvotonta, se on kevyempi ilmaa, läpinäkyvämpi kuin valo ja verrattoman puhdas.
"Ja nyt, Hurin poika, koska tiedän sen verran, tarvitseeko minun sitte kiistellä itsekseni tai sinun kanssasi mistään vähäpätöisyyksistä, kuten sielun muodosta tai sen olopaikasta tai syökö ja juoko se? Ei, parempi on luottaa Jumalaan. Kaikki, mikä on kaunista tässä maailmassa, johtuu hänen kädestään, hän vaatettaa kukan, antaa ruusulle värinsä, hän houkuttelee esiin kastepisaran, hän luo maailman sopusoinnun; lyhyesti sanoen: hän muodostelee meidät tätä elämää varten ja panee sille sopivat mukavuudet, ja se kaikki on minulla takauksena, niin että minä luottavasti kuin lapsi jätän hänelle sieluni ja sen käyttämisen mihin hän tahtoo kuoleman jälkeen. Minä tiedän että hän rakastaa minua."
Ukko vaikeni ja nosti vapisevalla kädellä pikarin huulilleen. Iras ja Ben-Hur olivat myöskin liikutetut, kumpikin itsekseen. Ben-Hurille valkeni yksi asia. Hän alkoi selvemmin kuin koskaan ennen käsittää, että hengellinen valtakunta saattoi olla ihmiskunnalle arvokkaampi Jumalan lahja kuin suurinkin kuningas.
"Minä nyt voisin kysyä sinulta", Baltasar jatkoi, "tulisiko tätä ruumiillista elämää, joka on niin täynnä huolia ja niin lyhyt, pitää parempana kuin sielun täydellistä ja ijankaikkista elämää. Aseta itse kysymykset seuraavalla tavalla, niin voit itse vastatakin: kumpi on parempi, tuntiko vaiko vuosi täydellistä onnea? Ja sitte askel edelleen: mitä merkitsee seitsemänkymmentä vuotta maan päällä ijankaikkisuuden rinnalla Jumalan tykönä? Sillä tavalla voit oppia käsittämään sen totuuden merkityksen, jota nyt huomautan sinulle ja joka minua surettaa erittäin suuresti: että näet maailma ei melkein ollenkaan ota lukuun sielun elämää. Tosin myönnettäköön, että siellä täällä on filosofeja, jotka sanovat sielua perusvoimaksi, mutta kun filosofit eivät oleta mitään uskomalla, niin he eivät myöskään tunnusta sielua itsenäiseksi olennoksi, ja sen tähden on sen tarkoitus heillä ihan hämäränä.
"Jokaisella elävällä olennolla on tarkoituksensa mukainen kyky. Eikö sinulle tässä kohdassa johdu mieleen, että ihminen on ainoa, joka kykenee tutkimaan tulevia asioita? Minun ajatukseni mukaan Jumala sillä tahtoo osoittaa, että me olemme aiotut toiseen parempaan elämään; sillä juuri se on tulevien asioiden ainoa ja totinen salaisuus. Mutta paha kyllä, eivätkö kansat ole perin turmeltuneet? He elävät ainoastaan päiväksensä, ikään kuin nykyisyys olisikin kaikki; he lohduttavat itseään sillä, että kuoleman jälkeen on kaikki lopussa. Ja vaikkapa he eivät sitä juuri lausukaan suoraan, niin he ainakaan eivät pidä yhtään lukua tulevaisuudesta. Jos heille sitte äkisti tulee kuolema, niin he eivät pääse iloiseen ijankaikkisuuteen, sillä he ovat siihen sopimattomat. Se on toisin sanoen: ihmisen ulkonainen autuus on ijankaikkinen elämä Jumalan yhteydessä. Ah, Hurin poika! voi että minun täytyy sanoa se! tuo makaava kameli voisi yhtä hyvin olla uskollinen sellaisessa yhteydessä, kuin pyhimmät papit, jotka tänään palvelevat kuuluisimman temppelin pääalttarilla! Niin kiintyneet ovat ihmiset tähän maalliseen elämään! Niin kokonaan he ovat unhottaneet tulevaisuuden!
"Ja nyt ajattele, mitä merkitsee vapahdetuksi tuleminen.
"Minä puolestani en vaihtaisi tulevaisen elämän yhtä hetkeä tuhanteenkaan tämän maallisen elämän vuoteen."
Egyptiläinen näytti unhottavan kaikki, mitä hänen ympärillään oli, ja vaipuvan syviin ajatuksiin, mutta hetkisen kuluttua hän jatkoi:
"Minä pyydän sinulta anteeksi, poikani, että näin kauan viivyttelin sinua puheellani. Ilo toi minulle sanoja, vaan eivät ne riitä likimainkaan esittämään totuutta koko laajuudessaan. Tutki sitä itse, niin tulet käsittämään, ett'ei se, jota me odotamme, ole tuleva sotilaana miekka kädessä eikä kruunattuna hallitsijana. Nyt on vain yksi kysymys enää vastaamatta: Mistä ja miten me tunnemme hänet, kun hän tulee? Jos sinä pysyt siinä mielipiteessäsi hänen luonteestaan, että hän tulee kuninkaana, jotenkin Herodeen kaltaisena, niin sinun tietysti täytyy etsiä, kunnes löydät purppurapukuisen miehen valtikka kädessä. Mutta se merkki, josta minä tunnen hänet, on, että hän näyttää minulle ja kaikille ihmisille tien ijankaikkiseen elämään, sielun puhtaasen ja kunniarikkaasen elämään."
Kaikki olivat miettiväisinä hetkisen vaiti, kunnes Baltasar lausui:
"Lähtekäämme nyt rientämään edelleen. Mitä nyt olen puhunut, on uudestaan kiihottanut maltitonta ikävääni nähdä häntä, joka aina on ajatuksissani. Olkoon se puolustuksenani teidän edessänne, Hurin poika ja sinä tyttäreni, jos minä teidän mielestänne liiaksi kiiruhdan teitä ja matkalle lähtöä."
Vanhuksen viittauksesta palvelija toi viiniä nahkasäkissä. He joivat, pudistelivat murut liinoilta ja nousivat.
Sill'aikaa kuin orja kantoi teltan ja ruokavarat koriin kamelin selkään ja arabialainen toi esiin hevoset, peseytyivät matkalaisemme lähteen purossa.
Kohta he jo olivat matkalla ja aikoivat tavoittaa karavaanin, jos se tällä välin oli ehtinyt mennä ohitse.