II LUKU.
Odottamaton kohtaus.
Ben-Hur aikoi päivän koitteessa poiketa tieltä etsimään turvallista lepopaikkaa, mutta aamu tulikin hänen vielä ollessaan aavikolla. Hän siis pysähtyi tielle lepuuttamaan, ja opas lupasi kohta viedä hänet laaksoon kivimäkien väliin, jossa oli lähde, muutamia metsäviikunapuita ja laidunta hevosille.
Hänen ratsastaessaan eteen päin ja ajatellessaan ihmeellisiä asioita, joita kohta oli tapahtuva, sekä niistä johtuvia ihmiskunnan ja kansain olojen muutoksia, huomautti ainiaan valpas opas, että muukalaisia ratsasti heidän takanansa. Joka taholla heidän ympärillänsä näkyi vain aavikon hieta-aaltoja eikä mitään kasvullisuuden merkkiä. Vasemmalla hyvin etäällä vain näkyi ääretön vuorenselänne. Sellaisella lakealla ei liikkuva esine voinut kauan pysyä huomaamatta.
"Se on kameli ratsumiehineen", sanoi opas.
"Tuleeko useampia jälestä?" Ben-Hur kysyi.
"Se on yksin — ei, hevosmies seuraa, luultavasti opas."
Ben-Hur saattoi jo kohta erottaa, että kameli oli valkoinen ja tavattoman suuri, niin että se muistutti hänelle sitä ihmeellistä eläintä, jolla Baltasar ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet Dafnen metsikössä. Se ei saattanut olla mikään muu. Teltassa sen selässä istui kaksi henkilöä. Olivatkohan ne Baltasar ja Iras? Jos niin oli, ilmoittautuisiko hän heille? Mutta eivät ne saattaneet olla he — täällä aavikolla ja ilman saattajia! Hänen vielä mietiskellessään sitä asiaa tuli kameli pitkin askelin heiluen yhä lähemmäksi. Hän kuuli hopeakellojen kilinän ja näki kalliit koristukset, jotka olivat Kastalian lähteellä herättäneet ihmisjoukon uteliaisuutta. Hän tunsi myöskin aitiopialaisen, joka kaikkialla seurasi egyptiläistyttöä. Muhkea eläin pysähtyi kohta hänen hevosensa viereen, ja kun hän katsahti ylös päivätelttaa kohti, niin hän tunsi Iras-neiden, joka verhon alitse kummastellen katseli häntä, kosteat, loistavat silmänsä kysyväisinä.
"Totisen Jumalan siunaus olkoon sinulle!" sanoi Baltasar vapisevalla äänellä.
"Sinulle ja omaisillesi olkoon Herran rauha!" vastasi Ben-Hur.
"Silmäni ovat vanhuudesta jo heikot", sanoi Baltasar, "mutta ne ilmoittivat minulle kuitenkin, että sinä olet Hurin poika, jonka minä opin tuntemaan kunnioitettuna vieraana Ilderimin teltassa."
"Ja sinä olet Baltasar, viisas egyptiläinen, jonka puhelut tulevista pyhistä asioista ovat minun tässä oloni suurimpana aiheena. Mikä asia tuo sinut tänne?"
"Joka on siellä, jossa Jumala oleskelee, hän ei koskaan ole yksin", lausui Baltasar vakavasti, "mutta vastatakseni kysymykseesi ilmoitan, että vähän matkaa meidän jälellämme tulee karavaani matkalla Aleksandriaan, ja koska se matkustaa Jerusalemin kautta, katsoin parhaaksi yhtyä sen seuraan pyhään kaupunkiin asti, jonne aion pysähtyä. Mutta tänä aamuna nousimme ylös aikaisin ja uskalsimme lähteä edeltä, tyytymättöminä sen likaisuuteen, sillä kun on roomalaista sotaväkeä saattajina. Mitä ryöväreihin koskee, joita saattaisimme tavata tiellä, emme me pelkää ollenkaan, sillä minulla on sheikki Ilderimin sinettisormus. Petoja vastaan on Jumala riittävä suojelus."
Ben-Hur kumarsi ja vastasi, silittäen kamelin kaulaa:
"Jalon sheikin sinettisormus vakuuttaa sinulle turvallisuutta niin laajalti, kuin aavikkoa on, ja leijonan pitäisi olla hyvinkin nopea, jos mielisi saada kiinni tätä lajinsa kuningasta."
"Niin", vastasi Iras hymyillen, — ja se hymy ei ollutkaan tehoton tätä nuorta miestä kohtaan, jonka silmät olivat monta kertaa tarkastelleet tyttöä jo ukon kanssa puhellessa, "mutta hänkin jaksaisi vielä paremmin, jos hänen paastonsa loppuisi. Kuninkaatkin tuntevat nälkää ja pään pakotusta. Jos tosiaankin olet Ben-Hur, josta isäni puhui ja jonka minäkin mielihyväkseni olen tuntenut, niin varmaankin katsot itseäsi onnelliseksi, jos voit näyttää meille tietä lähteelle, jonka virkistävä vesi voisi sulostuttaa aamiaistamme aavikolla."
Ben-Hur kiireesti vastasi:
"Minun käsitykseni on sama kun sinun, kaunis neiti. Jos vain jaksat kärsiä vielä hetkisen, niin löydämme lähteen, jota sinä niin hartaasti halajat, ja minä takaan, että sen vesi on maistuva yhtä suloiselta ja jäähdyttävältä kuin kuuluisamman Kastalian lähteen. Sinun luvallasi riennämme eteen päin."
"Minä annan sinulle siunauksen janoavan sydämmestä", vastasi Iras, "ja lupaan sijaan kappaleen leipää kastettuna tuoreesen voihin, joka on saatu Damaskon kasterikkaasta seudusta."
"Se on erinomainen suosio! Lähtekäämme matkaan."
Ben-Hur ratsasti oppainensa edeltä; kamelilla matkustus tuottaa näet sen ikävyyden, ett'ei käy pitää yllä pitkää keskustelua.
Hetkisen kuluttua ratsastajat saapuivat matalan puron uomalle, jota pitkin opas, kääntyen oikealle, näytti tietä. Uoma oli kostunut vähän ennen tulleesta sateesta. Viimein he jokseenkin viettävää rinnettä myöten pääsivät avaraan, kauniisen laaksoon, jossa kasvoi ruohoa ja pensaita. Yksinäinen palmu levitti suuria lehtiänsä, tarjoten lepopaikkaa ja ilmaisten, missä lähde oli. Sinne opas ohjasi heidät. Vesi juoksi kallion raosta; huolellinen käsi oli sitä isonnellut ja hebrealaisilla kirjaimilla piirtänyt yläpuolelle "Jehova"-sanan.
He pysähtyivät. Ben-Hur ja opas laskeutuivat maahan. Baltasar ja Iras tulivat myöskin päiväteltan suojasta alas, sitten kun kameli oli laskeutunut polvilleen. Vanhus käänsi kasvonsa itää kohti, pani kunnioittavasti kätensä ristiin ryntäilleen ja rukoili.
"Anna minulle pikari!" sanoi Iras vähän kärsimättömästi.
Orja toi teltan komerosta kristallipikarin ja antoi sen hänelle. Sitte tyttö sanoi Ben-Hurille:
"Minä tahdon palvella sinua lähteellä."
He menivät yhdessä sinne. Ben-Hur tahtoi antaa vettä hänelle, mutta Iras kielsi, laskeutui polvilleen ja täytti pikarin. Eikä hän ennen tyytynyt, kuin sai pikarin ihan reunoja myöten täyteen raikasta vettä, jolloin hän sitä tarjosi Ben-Hurille.
"Ei", sanoi Ben-Hur, työntäen syrjään kaunista kättä, mutta katsoen ainoastaan tytön suuria silmiä, joita pitkät ripset puoleksi kätkivät, "se palvelus kuuluu minulle."
Iras ei suostunut, vaan yhä tarjosi hänelle pikaria.
"Minun kotimaassani on sananlasku: Parempi olla onnellisen juomanlaskijana kuin kuninkaan ministerinä."
"Onnellisenko!" Ben-Hur ihmetteli.
Hänen äänessään ja katseessaan oli sekä hämmästystä että kysymystä.
Iras vastasi äkisti:
"Jumalat lahjoittavat meille menestystä merkiksi, että he ovat meidän puolellamme. Etkö sinä voittanut sirkuksessa?"
Ben-Hurin posket alkoivat punastua.
"Se oli yksi merkki, mutta onpa vielä toinenkin. Miekalla taistellen sinä voitit toisen roomalaisen."
Ben-Hur punastui vielä enemmän, ei niin paljon noiden voittojen muistosta, vaan siitä, että Iras oli huomaavaisesti seurannut hänen toimiansa. Hetkisen kuluttua tuota suloista tunnetta seurasi tarkempi ajatteleminen. Hän tiesi, että kilpailu sirkuksessa oli tuttu yli koko itämaiden, mutta voittajan nimen tiesivät ainoastaan jotkut harvat: Malluk, Ilderim ja Simonides. Olivatkohan he voineet ilmaista tytölle salaisuuden? Ben-Hur oli yht'aikaa sekä hämillään että kiitollinen. Sen huomattuaan Iras sanoi:
"Oi Egyptin jumalat, minä kannan teille kiitokseni sankarin löytymisestä! Olkaa ylistetyt, ett'ei Idernees-paIatsin uhri ollut tämä kuninkaallinen mies. Ja sen tähden, pyhät jumalat, minä juon kiitollisuuden maljan!"
Hän kaatoi hiukan pikarista takaisin lähteesen ja joi. Saatuaan pikarin tyhjennetyksi hän sanoi nauraen:
"Hurin poika, onko sankarien tapa, että nainen heidät helposti voittaa?
Ota nyt pikari ja koeta siitä löytää sovelias sana minulle."
Ben-Hur otti pikarin ja täytti sen.
"Israelin pojalla ei ole mitään jumalia, kantaaksensa heille juomauhria", hän sanoi leikitellen, että saisi salatuksi kummastuksensa, joka oli suurempi kuin koskaan. Tiesikö egyptiläistyttö ehkä enemmänkin hänestä? Tiesikö hän hänen suhteensa Simonideesen? Oliko hänen tiedossaan ehkä myöskin hänen sopimuksensa Ilderimin kanssa? Hän alkoi tuntea epäluuloa. Joku oli saanut ilmi hänen salaisuutensa, ja ne olivat hyvin arveluttavia. Ja sitä paitsi hän oli matkalla Jerusalemiin, juuri vaarallisimpaan paikkaan, jos hänen vihollisensa saisivat tietoa hänen aikeistaan, eikä se paikka ollut vaarallinen yksistään hänelle, vaan myöskin hänen ystävilleen ja koko hänen asialleen. Olikohan tuo tyttö vihollinen? — Onpa hyvä, että ajatus on kirjoituskieltä nopeampi. Heti pikarin täytettyään Ben-Hur nousi ylös ja sanoi, hyvästi teeskennellen huolettomuutta:
"Kaunein kauneista! Jos olisin roomalainen, kreikkalainen tai egyptiläinen, niin minä sanoisin" — hän nosti pikarin ylemmä päätänsä — "minä kiitän teitä, hyvät jumalat, että maailmassa on kärsimyksien ja rikosten keskellä kuitenkin kauneuden lumousta ja rakkauden lohdutusta, ja minä kohotan maljan sen kunniaksi, joka paraiten soveltuu niiden kuvaksi, Niilin kauneimman tyttären, Iras-neidin kunniaksi!"
Tyttö laski kätensä pehmoisesti hänen olkapäälleen.
"Sinä olet rikkonut lakia vastaan. Jumalat, joita mainitsit, ovat vääriä jumaloita. Mikä estäisi minua kertomasta sitä rabbineille?"
"Oo", Ben-Hur nauraen vastasi, "siinä on mitättömän vähä sellaisen henkilön kertoa, joka tietää niin paljon muuta tosi arvokasta."
"Menenpä vielä pitemmälle: kerron pienelle juutalaistytölle, joka hoitaa ruusuja rikkaan kauppiaan kodissa Antiokiassa. Rabbineille minä syytän sinua paatumuksesta, vaan hänelle…"
"No, hänelle mistä?"
"Tarvitseeko minun toistella, mitä sinä juuri äsken lausuit, pikari korotettuna ja jumalat todistajina?"
Ben-Hur oli vaiti, ikään kuin odotellen, että egyptiIäistyttö puhuisi edelleen. Ajatuksissaan hän näki Esterin isänsä sivulla kuuntelevan hänelle kirjeissä saapuneita tietoja ja välistä itsensäkin lukevan. Hän oli Esterin läsnä ollessa kertonut, mitä oli tapahtunut Idernees-palatsissa. Ester ja Iras olivat hyvät ystävykset; toinen oli viekas ja tottunut maailman tapoihin, toinen yksinkertainen ja tunteellinen sekä sen tähden sitä helpompi viehättää. Simonides ei ollut voinut rikkoa sanaansa, ei myöskään Ilderim. Olikohan Ester antanut nämä tiedot egyptiläistytölle? Ben-Hur ei syyttänyt häntä, mutta epäilys oli tullut kylvetyksi sen ajatuksen mukana, ja epäilykset ovat siemeniä, jotka itävät itsekseen ja paraiten silloin, kun niillä on vähin perustetta.
Ennen kuin Ben-Hur ehti vastata tuohon viittaukseen, joka tarkoitti
Esteriä, tuli Baltasar lähteelle. Hän sanoi vakavalla tavallaan:
"Me olemme sinulle kiitollisuuden velassa. Laakso on hyvin kaunis; ruoho, puut ja varjo, kaikki kehottavat meitä pysähtymään ja lepäämään. Lähde välkkyy kuin timantti ja ylistää rakkaudesta rikasta Jumalaa. Me emme voi kylliksi kiittää sinua ilosta, jonka olet tuottanut meille; käy istumaan meidän kanssamme ja syömään meidän ruokiamme."
"Ensin pyydän saada sinua palvella." Niin sanoen Ben-Hur täytti pikarin ja antoi sen Baltasarille, joka otti sen vastaan, katse kiitollisesti kohti korkeutta. Palvelija toi liinoja; pestyään ja kuivattuaan kätensä he kaikki kolme kävivät itämaiseen tapaan istumaan saman teltan alle, joka monta vuotta sitte oli aavikolla suojellut kolmea viisasta tietäjää. Sitte he hyvällä halulla söivät aamiaisekseen ruokavaroja, joita palvelija oli latonut esiin kamelin selästä.