IV LUKU.
Toivon säde.
Määrätyt sata kaleria kokoontuivat Antemonan lahteen Kytera-saaren itärannalle. Tribuni käytti siellä päivän laivastonsa tarkastukseen ja purjehti sitte suurimman Kykladi-saaren Naxon luo, joka kohoaa Kreikan ja Aasian rantain keskiväliltä merestä kuin suuren suuri kallio, jolta hän saattoi huomata kaikki, mitä tapahtui, ja tuossa tuokiossa lähteä ahdistamaan merirosvoja, näkyipä heitä sitte Aigeian- tai Välimeren puolella.
Laivaston soutaessa kohti saaren vuorista rantaa huusi tähystäjä kalerin lähestyvän pohjoisesta päin. Arrius ohjasi sitä kohti. Pian se huomattiin kuormalaivaksi Byzantionista; ja sen päälliköltä tribuni sai ne tiedot, joita hän enimmin tarvitsi.
Merirosvot olivat Euxeinon eli Mustanmeren etäisiltä rannoilta. Tanaiistakin, sen joen suusta, jonka oletettiin tuovan Meotis-järven vettä, oli siinä ollut laivoja. He olivat varustautuneet ihan salaa. Ensimmäiset tiedot heistä oli saatu vasta silloin, kun he ilmestyivät Trakian Bosporolle ja hävittivät siellä olevan laivaston. Siitä aina Hellesponton suuhun asti olivat kaikki laivat joutuneet heidän kynsiinsä. Rosvolaivastossa oli ollut yhteensä 60 hyvin asestettua ja varustettua kaleria. Jotkut vain olivat olleet kaksisoutuja, muut muhkeita kolmisoutuja. Kreikkalainen oli ollut päällikkönä, ja luotsit, joiden sanottiin hyvästi tuntevan kaikki itäiset meret, olivat kreikkalaisia. He olivat saaneet äärettömästi saalista. Kauhistus siis vallitsi kaikkialla, ei ainoastaan merellä, sillä linnoitetut kaupungitkin pitivät öillä vartioita. Liike oli melkein kokonaan lakannut.
Missähän merirosvot nykyään olivat?
Tähän Arriukselle niin tärkeään kysymykseen vastattiin tähän tapaan:
Rynnättyään Lennos-saarelle Hefaistiaan oli vihollinen ohjannut kulkuansa Tessalian saaristoon päin ja viimeisten sanomain mukaan kadonnut näkyvistä Euboian ja Hellaan väliseen salmeen.
Silloin saarelaiset, joita laivastoksi kokoontuneen sadan aluksen tavaton näkö oli houkutellut ylös kukkuloille, äkkiä näkivät lähimmäksi ehtineen osaston kääntävän suuntaa ja laskevan pohjoista kohti. Muut kalerit seurasivat jälestä. Sanoma merirosvojen liikkeellä olosta oli saapunut saareen, ja kun saarelaiset seurasivat valkoisia purjeita, kunnes ne katosivat Renen ja Syron väliin, alkoivat pelkureimmatkin jälleen toivoa. Mitä Rooma anasti väkevällä kädellä, sitä se myöskin osasi suojella. Ottamastaan verosta se korvaukseksi antoi turvallisuutta.
Tribuni oli enemmän kuin tyytyväinen vihollisen liikkeihin; hän oli kaksinkertaisesti kiitollinen onnen jumalattarelle, joka oli toimittanut hänelle pikaiset ja varmat tiedot ja oli houkutellut viholliset sellaisille vesille, joilla saattoi varmimmin toivoa heidän joutuvan häviöön. Hän tiesi, miten paljon vahinkoa yksi ainoa kaleri voi saada aikaan niin avaralla vedellä kuin Välimeri on, ja miten vaikea sitä oli löytää ja ahdistaa. Mutta hän tiesi myöskin, että juuri se lisäisi hänen kunniaansa, jos hän saisi yhdellä iskulla merirosvojen koko laivaston hävitetyksi.
Lukija näkee kartasta, että Euboian saari on ikään kuin etuvarustuksena Aasiaa vastaan pitkin Kreikan rantaa, erotettuna siitä kahdeksantoista peninkulman pituisella, mutta ainoastaan peninkulman levyisellä salmella. Xerxeen laivasto oli muinoin pysähtynyt sen salmen suuhun, ja nyt siihen olivat asettuneet nuo Euxeinon rohkeat rosvot. Kaupungit pitkin kumpaakin rantaa olivat rikkaat ja houkuttelivat ryöstämään. Arrius, tarkkaan punnittuansa asiaa, tuli vakuutetuksi, että merirosvot olivat jossakin Termopylain alapuolella. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta hän päätti sulkea heidät sekä pohjoisesta että etelästä, ja jotta se onnistuisi, ei hän saanut hetkeäkään hukata. Hänen täytyi siis jättää Naxos kaikkine hedelmineen, viineineen ja naisineen. Niinpä hän soudatti viivähtämättä eteen päin, kunnes vähän ennen puolta yötä Oka-vuori alkoi näkyä ja perämies ilmoitti Euboian rannan olevan edessä.
Annetusta merkistä pysähtyivät airot. Kun jälleen lähdettiin liikkeelle, silloin Arrius asettui johtamaan viittäkymmentä kaleria, aikoen niillä yllättää rosvot salmessa. Muut viisikymmentä sitä vastoin kääntyivät saaren ulkopuolitse kiiruhtamaan salmen yläsuuhun ja mennessään tarkastamaan niitä vesiä.
Tosin ei kumpikaan näistä osastoista ollut luvultaan yhtä vahva kuin merirosvolaivasto, mutta niillä oli muita etuja, jotka tasoittivat sen puutteen. Tärkein etu oli hyvä kuri, joka oli mahdoton laittomassa, vaikka muuten urhollisessakin joukossa. Varova tribuni sitä paitsi luotti siihen, että jos jompikumpi osasto jotenkuten joutuisikin tappiolle, toinen tapaisi vihollisen hajallansa ja siinä tilassa sen helposti voittaisi.
Ben-Hur oli tällä välin asettunut soutupaikallensa, josta häntä vaihdettiin joka kuudes tunti. Pysähdys Antemonan lahdessa oli vahvistanut häntä, niin ett'ei hän väsynyt airon tyvessä. Soutajain päällysmiehellä ei siis ollut mitään syytä tyytymättömyyteen häneen nähden.
Yleensä pidetään liian vähän arvossa mielen tyyneyttä, joka johtuu varman tarkoituksen ja tehtävän tiedosta. On sanomattoman kiusallista tuntea itsensä turhaksi, mutta vielä pahempi on tuntea, että sokeasti viedään tietämätöntä kohtaloa kohti. Tottumus oli kuolettanut Ben-Hurin tunteita tässä kohden, vaan ainoastaan osaksi. Hänen soutaessaan tunnit päästänsä, usein yöt ja päivät yhtenänsä, häneltä ei koskaan sammunut tieto, että kuljettiin pitkät matkat, hänen tietämättänsä mihin ja missä milloinkin oltiin. Tribunin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen alkoi hänessä elää uusia toivoja. Vähinkin ääni laivan sisällä tuntui hänestä ennustavan muutosta hänen kohtalossaan; odotuksen tunne, jota hän ei voinut selvittää itselleen, oli päässyt hänessä valtaan. Monesti hän huomasi olevansa melkein vastustamattomasta halusta jo ihan lähtemässä puhuttelemaan päällysmiestä, joka siitä tunkeilemisesta tietysti olisi tavattomasti hämmästynyt.
Hän oli pitkänä palvelusaikanaan oppinut arvaamaan laivan suunnan auringon säteistä, joita niukasti pääsi alas kajutan luukuista. Sitä tapahtui kuitenkin vain sellaisina kirkkaina päivinä, kuin nämä, jotka kohtalon jumalatar lahjoitti tribunille. Tätä hän oli saanut runsaasti kokea Kyterasta lähdettyä. Luullen purjehdittavan kohti vanhaa rakasta Judeaa, Ben-Hur pani merkille kaikki suunnan muutokset. Pahaksi mielekseen hän oli huomannut sen äkillisen käännöksen pohjoista kohti, joka tapahtui Naxon lähellä. Sen syytä hän kuitenkin saattoi ainoastaan arvata, sillä meidän tulee muistaa, ett'ei hänellä kuten muillakaan kumppaneilla ollut mitään tietoa asiain tilasta eikä matkan tarkoituksesta. Hänen paikkansa oli airon tyvessä, ja siinä häntä pidettiin armahtamatta sekä ankkurissa ollessa että matkalla. Ainoastaan kerran koko kolmeen vuoteen hän oli saanut katsahtaa kannen päälle, milloin, sen me kyllä tiedämme. Hän ei lainkaan tiennyt, että suuri laivasto seurasi hänen laivaansa ihan lähellä ja paraimmassa järjestyksessä. Yhtä vähän hän tiesi, mihin oltiin matkalla.
Laskevan auringon lähettäessä viimeiset säteensä kajutan luukusta, kaleri vielä jatkoi pohjoista suuntaansa. Yö tuli, mutta Ben-Hur ei voinut huomata muutosta. Savun tuoksua levisi etukannelta.
"Tribuni on alttarin ääressä", hän ajatteli. "Arvattavasti on taistelu tulossa."
Hän jännitti tarkkaavaisuuttaan.
Hän oli ollut monessakin taistelussa, saamatta kuitenkaan silmin katsella yhtäkään. Paikaltansa hän oli kuullut taistelun riehuvan yllänsä ja ympärillään, kunnes kaikki sen eri äänet olivat hänelle yhtä tutut kuin laulu laulajallensa. Samoin hän oli saanut selon enimmistä taisteluun valmistuksista ja tiesi, että niihin kreikkalaisilla ja roomalaisilla aina kuului uhraaminen jumalille. Uhritoimet olivat samat kuin matkalle lähtiessä.
Taistelu viehätti häntä ja hänen kovan onnen kumppanejansa vallan toisella tavalla kuin meri- ja sotamiehiä, ei tulossa olevan vaaran, vaan sen tähden, että heille, jos jäivät tappion sattuessa eloon, voi tapahtua aseman muutos, niin että he ehkä pääsivät vapaiksi tai ainakin saattoivat saada paremman herran.
Hyvissä ajoin sytytettiin laivalyhdyt ja ripustettiin portaiden viereen. Tribuni tuli alas kannelta. Hänen käskystään sotamiehet pukeutuivat varuksiinsa, sotakoneet tarkastettiin ja suuret kimput keihäitä ja nuolia kannettiin esiin permannolle. Samoin kannettiin esille astioita, joissa oli helposti syttyvää öljyä, ja monet korilliset villapalloja, löyhästi kokoon käärittyjä kuten lampun sydämmet. Viimein Ben-Hur, huomatessaan tribunin nousevan lavallensa ja pukevan ylleen varukset, kypärän ja kilven, ei enää voinut olla epätietoinen varustusten tarkoituksesta, ja nyt hän valmistautui kärsimään orjuusaikansa pahinta häväistystä.
Joka soutupaikan vieressä oli vitjat ja niissä raskaat jalkaraudat. Hortator alkoi mies mieheltä panna niitä soutajille, joilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella. Kahlehtimisella tahdottiin estää paon mahdollisuus, jos jouduttaisiin taistelussa tappiolle.
Synkkä äänettömyys vallitsi kajutassa, keskeytyen ainoastaan airojen kihnuttamisesta nahkahihnoissaan. Jokaisesta tuntui katkeralta tuo häväistys, Ben-Hurista katkerimmalta. Hän olisi mihin hintaan hyvänsä tahtonut päästä siitä vapaaksi. Kahleiden kalinasta hän kuuli, miten pitkälle hortator jo oli ehtinyt. Hänenkin oma vuoronsa oli tuleva, mutta ehkäpä tribuni oli puhuva hänen puolestansa.
Lukija katsonee tätä ajatusta turhamaisuuden tai itsekkäisyyden tunteeksi, mutta kyllä se sinä silmänräpäyksenä kyti Ben-Hurin mielessä. Hän uskoi, että hänen suhteensa sallittaisiin tehdä poikkeus; silloinpa hän arvaisi tribunin mielialan. Jos tribuni lähestyvän taistelun puuhassakin muisti häntä, niin se osoitti, minkä arvoisena hän häntä piti. Silloin hän silminnähtävästi olisi ollut kaikessa hiljaisuudessa asetettu kumppanejansa ylemmäksi ja hänellä olisi ollut syytä toivoa.
Ben-Hur odotti levottomana. Aika tuntui hänestä ijankaikkisuudelta. Joka aironvedolla hän katsoi tribuniin, joka yksinkertaisten varustustensa jälkeen oli laskeutunut vuoteelle ja valmistautui lepäämään. Numero 60 nuhteli itseään ankarasti, hymyili katkerasti itseksensä ja päätti olla sinne enää katsomatta.
Hortator lähestyi. Nyt hän jo oli numero yhden luona. Kahleiden kalina kuului hirveältä. Viimein tuli numero 60:n vuoro! Toivottoman tyynenä Ben-Hur pysäytti aironsa ja ojensi jalkansa päällysmiehelle. Silloin tribuni nousi ja viittasi hortatorille.
Juutalaisen tunteet muuttuivat yht'äkkiä. Mahtavan miehen katse kääntyi Hortatorista häneen. Ben-Hur laski aironsa, ja koko se puoli laivasta, jossa hän seisoi, näytti hänestä kirkastuneen. Hän ei kuullut mitä puhuttiin. Hänestä oli kylliksi huomata, että kahle riippui käyttämättä paikallansa ja että päällysmies poistui hänen luotansa ja kävi istumaan tahtipöydän viereen. Niin sointuvilta eivät vasaran lyönnit vielä koskaan olleet tuntuneet hänestä. Rinnallaan ponnistaen lyijystä raskasta airontyveä hän souti kaikin voimin, niin että varsi oli vähällä katketa.
Päällysmies meni tribunin luo ja osoitti hymyillen kahlehtimatonta soutajaa.
"Mikä voima!" hän sanoi.
"Ja mikä sielu!" vastasi tribuni. "Totta tosiaan! Hän on parempi kahleitta. Älä niitä enää hänelle pane milloinkaan."
Sitte hän laskeutui uudestaan vuoteelle.
Laiva kulki tunnin toisensa perästä pitkin meren pintaa, joka tuskin edes värehtikään tuulen henkäyksistä. Miehet, jotka eivät olleet työssä, makasivat, Arrius omalla eri paikallansa, sotamiehet kannella.
Ben-Hurilla oli kaksi, jopa kolmekin vaihtovuoroa, mutta hän ei saanut unta. Kolme vuotta yhtäläistä yön pimeyttä, ja nyt viimeinkin yksi valonsäde! Tuul'ajolla, hukassa, ja viimeinkin maan vilahdus! Sellaisina hetkinä uni pakenee silmiä. Toivo viihtyy tulevaisuudessa; nykyinen ja kulunut aika vain palvelevat sitä yllyttäjinä, tarjoten kiehtovia näkökuvia. Tribunin suosiosta lentoon päästen se kantoi häntä rajattoman kauas. Hän näki olevansa jo pelastettu kurjuudestaan, päässeensä takaisin kotiinsa, pitävänsä äitiään ja sisartansa sylissään. Ne ajatukset tekivät hänet onnellisemmaksi, kuin hän koskaan oli tuntenut olevansa. Että häntä ikäänkuin siivillä vietiin hirvittävää taistelua kohti, se tosiasia ei sinä hetkenä mahtunut hänen ajatuksiinsa. Hänen sydämmessään ei nyt ollut vähintäkään sijaa kostolle, siksi suuri oli hänen ilonsa. Messala, Gratus, Rooma ja kaikki niihin liittyvät katkerat muistot tuntuivat hänestä loppuun kärsityiltä tuskilta, maan myrkyllisiltä höyryiltä, joiden yläpuolella hän liiteli, kaukana ja turvattuna loistavain tähtien valtakunnassa.
Synkkä pimeys vielä peitti veden pintaa ennen päivän valkenemista ja kaikki oli Astraeassa hyvässä kunnossa, kun muuan mies, astuen alas etukannelta, riensi Arriuksen luo ja herätti hänet.
Tribuni hypähti ylös, puki yllensä kypärän, miekan ja kilven ja meni sotamiesten päällikön luo.
"Rosvot ovat tuota pikaa edessämme. Ylös ja olkaa valmiit!" hän sanoi ja nousi ylös portaita levollisena ja luottavasti, niin että olisipa kenen hyvänsä tehnyt mieli sanoa: "Mikä onnen suosikki! Apicius on toimittanut hänelle pidot."