V LUKU.
Meritaistelu.
Joka mies, itse laivakin heräsi. Upseerit asettuivat paikoillensa. Merisotamiehet tempasivat aseensa ja marssivat ulos, kaikin puolin legionalaisten kaltaisina. Jousikimput ja koko sylilliset heittokeihäitä siirrettiin kannelle. Keskiportailla pidettiin öljyastioita ja tulipalloja valmiina käytettäväksi. Varalyhdyt sytytettiin ja vesiastiat täytettiin. Lepovuorolla olevat soutumiehet koottiin vartioituina hortatorin ympärille. Ben-Hur oli hyväksi onneksi niiden joukossa. Päänsä päältä hän kuuli viime valmistusten hiljaista tohinaa, mitenkä merimiehet käärivät purjetta, levittivät verkkoja, irroittivat sotakoneet köysistään ja ripustivat härännahkaisia suojuksia ulkopuolelle pitkin sivuja. Tuota pikaa oli taas kaikki jälleen ihan hiljaista kalerissa; rauha vallitsi, täynnä epämääräistä uhkaa ja odotusta, joka sanoiksi puettuna merkitsee: "kaikki valmis!"
Etukannelta annetusta merkistä, jonka alaupseeri ilmoitti hortatorille, pysähtyivät yht'aikaa kaikki airot.
Mitä se merkitsi?
Soutupaikkoihinsa kiinni lukituista orjista ei kukaan edes kysynyt sitä itsekseen. Heillä ei ollut mitään syytä siihen, ei isänmaallisuutta, ei kunnianhimoa eikä velvollisuudentunnetta. Ehkäpä tylsinkin heistä ajatteli, mitä kaikkea saattoi tapahtua, siltä kuitenkaan uskaltamatta toivoa mitään kohtalon parannusta. Voitto saattoi vain vielä lujemmin kiinnittää hänen kahleensa; laivan turmio taas oli hänenkin loppunsa: jos se upposi tai syttyi tuleen, niin siihen kohtaloon hänkin oli joutunut.
Kysellä asemaansa soutajat eivät saaneet. Ja kuka oli vihollinen? Ehkäpä ystäviä, veljiä, maanmiehiä? Kyllähän näkee, miten välttämätöntä roomalaisten oli sellaisissa tilaisuuksissa kahlehtia onnettomat vangit kiinni paikkoihinsa.
Mutta sellaisiin ajatuksiin heillä sitä paitsi ei ollut aikaakaan.
Ben-Hur kuuli jäleltä päin ääntä ikään kuin soutavien kalerien airoista. Astraea heilui kuin ristilaineissa. Hän aavisti laivaston olevan lähellä ja järjestyvän taisteluun. Siitä ajatuksesta alkoi hänen verensä kuohua.
Merkki kuului kannelta. Airot laskeutuivat veteen, ja kaleri läksi tuskin kuuluvasti luistamaan eteen päin. Ei sisältä eikä ulkoa kuulunut ääntä, ja kuitenkin joka mies kajutassa vaistomaisesti etsi tasapaino-asentoa yhteentörmäyksen varalta. Yksin laivakin näytti sitä tuntevan ja henkeänsä pidättäen varustautuvan hyppäykseen kuin tiikeri.
Sellaisissa tilaisuuksissa on mahdoton oikein arvata aikaa. Ben-Hur ei myöskään osannut arvata, kuinka kauan oli soudettu. Viimein kaikui kannelta kovia, pitkiä torventöräyksiä. Hortator paukutti pöytäänsä, niin että se helisi. Soutajat kurottautuivat eteenpäin ja painaen airot syvälle veteen kiskasivat yhtaikaa täysin voimin. Kaleri, vavisten joka liitoksestaan ikään kuin hypähti eteenpäin. Toisia torvenääniä kuului vastaukseksi, kaikki jäleltä, ei yhtään edeltä päin; siltä puolelta kuului vain sekavaa hälinää. Sitte tuntui ankara sysäys. Soutajat hortatorin lavan edessä horjahtivat, jopa muutamat kaatuivatkin. Laiva ponnahti taappäin, pysähtyi ja ryntäsi vielä vastustamattomammin eteenpäin. Kuolemanhätäisten miesten kauhuhuutoja kuului kimakasti ja kovemmin kuin torvien räminä ja yhteentörmäyksen räiske. Sitte Ben-Hur tunsi jalkainsa kohdalla, pohjan alla jotakin rutisten, ryskyen murtuvan kappaleiksi ja vaipuvan syvyyteen. Miehet hänen ympärillään katsoivat kauhuissaan toinen toistansa. Riemuhuuto kajahti etukannelta. Roomalainen oinas oli voittanut! Mutta ketä ne olivat, jotka meri oli niellyt? Mitä kansaa ja mistä maasta?
Ei yhtään pysähdystä! Ei mitään lepoa? Eteen päin syöksyi Astraea, ja kohta jo merimiehiä juoksi alas, kastoi villapallot öljyyn ja heitti ne tippuvina kumppaneille ylös kannelle. Tulta oli levitettävä sodan muiden kauhujen lisäksi.
Yht'äkkiä kalerin keula painui niin, että soutajat vaivoin pysyivät paikoillansa. Taaskin kuului roomalaisten voittoriemua ja vihollisten toivotonta kirkunaa. Roomalaisen kalerin suuri keulakoukku oli tarttunut vihollisen laivaan, nostanut sen ilmaan ja pudottanut painumaan upoksiin.
Huuto kasvoi sekä oikealla että vasemmalla, muuttuen sanomattomaksi pauhuksi. Välistä kuului räiskettä ja heti sen jälkeen hätähuutoja, ilmaisten, että toistenkin laivain ylitse oli purjehdittu ja että niiden miehistö oli joutunut vesipyörteihin.
Taistelu vaati kuitenkin uhreja toiseltakin puolen. Tuon tuostakin kannettiin sotamies täysissä varuksissaan alas etuluukusta ja laskettiin verissään, joskus kuolevanakin alas lattialle.
Välistä tunkeutui savupilviä ynnä höyryä ja palaneen ihmislihan käryä alas kajuttaan, muuttaen laivalyhtyjen himmeän valon kellertäväksi hämäräksi. Tukehtumaisillaan Ben-Hur silloin ymmärsi kulettavan palavan laivan vieritse, jonka soutajat paistuivat kahleissansa.
Astraea oli lakkaamatta ollut liikkeessä. Yht'äkkiä se pysähtyi. Etuairot singahtivat pois soutajain käsistä ja soutajat itse alas paikoiltansa. Kannelta kuului rajua jalan töminää ja kahden laivan hankautumista toisiansa vastaan. Ensi kertaa vasaran pauke sotkeutui kuulumattomiin yleisessä jyräkässä. Miehet vaipuivat kauhuissaan lattialle taikka katselivat ympäri kajuttaa etsien piilopaikkaa. Tämän kauhun aikana putosi taikka ylhäältä sysättiin verinen ruumis päistikkää alas etuluukusta ihan Ben-Hurin jalkain eteen. Hän näki puolialastoman ruumiin, kasvot, joita tiheä hiusjoukko pimitti, ja ruumiin alla härännahasta ja puusta tehdyn kilven. Se oli joku raakalainen valko-ihoisista pohjoisista kansakunnista, jonka kuolema oli temmannut pois hävityksen ja koston käsistä. Mitenkä hän tänne joutui? Olikohan joku rautainen käsi temmannut hänet vihollislaivan kannelta? Ei, viholliset olivat nousseet Astraeaan! Roomalaiset taistelivat oman laivan kannella. Nuorta juutalaista vavistutti. Arrius oli ehkä pahassa ahdingossa, puolustamassa kenties henkeänsä. Entä jos hän tulee surmatuksi? Abrahamin Jumala sen estäköön! Eivätkö silloin hänen unelmansa ja toiveensa joutuisi häpeään? Äiti ja sisar, koto ja kartano ja pyhä maa, eikö hän sitte saisikaan niitä enää jälleen nähdä? Sodan pauhu yhä kaikui hänen ympärillänsä; hän tarkasteli. Yleinen häiriö vallitsi kajutassa, soutajat olivat kuin jähmettyneet kauhusta. Ainoastaan hortator istui levollisena tahtipöytänsä vieressä odottamassa päällikön käskyjä, näyttäen punaisessa hämyssä moitteetonta tottelevaisuuden kuria, joka oli valloittanut maailman.
Se esimerkki vaikutti hyvää Ben-Huriin. Hän rohkasihe sen verran, että kykeni ajattelemaan. Kunnia ja velvollisuus kytkivät tuon roomalaisen pöytänsä viereen, mutta mitäpä syytä hänellä oli viipyä siellä. Maksoihan vaivan päästä vapaaksi soutupenkistä. Jos hän kuolisi orjana, ei hänen elämästään olisi kenellekään mitään hyötyä. Hänelle oli eloon jääminen velvollisuus, vaikkapa ei mikään kunnia. Hänen henkensä oli hänen kansansa oma. Se kansa ei ollut vielä koskaan astunut niin elävänä hänen silmäinsä eteen; hän näki sen ojennetuin käsivarsin rukoilevan apua. Hän tahtoi rientää sinne. Hän liikahti jo — vaan pysähtyi. Voi, häntähän pidätti roomalainen tuomio. Niin kauan, kuin se oli voimassa, oli pako hyödytön. Koko avarasta maailmasta ei voinut löytyä maalta eikä mereltä paikkaa, jossa hän voisi olla turvassa keisarin kädeltä. Mutta jos hän vaikkapa lain muotojen mukaisesti saavuttaisi vapauden, niin muualla hän ei voisi oleksia kuin Judeassa, täyttämässä pojan velvollisuuksia; missään muussa maassa ei elämä olisi elämisen arvoista. Hyvä Jumala, eikö hän jo ollut kyllin kauan odottanut, toivonut ja rukoillut vapahdusta! Ja eikö tämä odotus ollut näihin asti turha! Mutta viimein oli hän nähnyt tribunin lupauksessa toivoa sen toteutumisesta. Mitäpä muuta se mahtava mies oli tarkoittanut? Ja jos viimeinkin ilmestynyt hyväntekijä nyt tuli surmatuksi! Kuolleet eivät palaa täyttämään elinaikanansa antamiaan lupauksia. Ei, Arrius ei saanut kuolla. Ainakin oli parempi kaatua hänen sivullansa kuin jäädä hänestä eloon kaleriorjana.
Vielä kerran Ben-Hur katsahti ympärilleen. Taistelu kajutan katolla raivosi yhä edelleen, ja vihollislaivat jyskyttivät Astraean kylkiä vasten. Orjat kiskoivat kahleitansa, koettaen päästä irti, ja ulvoivat raivokkaasti, kun se ei onnistunut; vartiat olivat rientäneet ylös kannelle; kuri oli lakannut. Hortator vain pysyi paikallansa, tyynenä ja järkähtämättä kuten ainakin, ilman muuta asetta kuin vasaransa. Mutta sen ääni ei mitään mahtanut hirveässä sodan pauhinassa. Ben-Hur katsahti vielä viimeisen kerran häneen ja syöksyi sitte ylös, ei pakoon, vaan etsimään tribunia.
Hiukan matkaa oli hänestä rappuihin. Sen hän harppasi yhdellä hyppäyksellä ja oli jo puoli välissä portailla, kyllin korkealla, että näki vilahduksen tulipunaista taivasta, vihollislaivoja pitkin Astraean sivuja, merta, joka oli täynnä laivoja ja niiden jäännöksiä, taistelun, joka riehui Astraean peräkannella, ja suuren hyökkääjäparven harvojen puolustajain ympärillä. Äkisti hän horjahti ja kaatui alas takaperin. Kansi hänen allansa tuntui nousevan ilmaan ja hajoavan kappaleiksi; sitten silmänräpäyksessä rungon koko takapuoli halkesi kahtia. Aallot syöksyivät kohisten ja kuohuen sisään, ikään kuin olisivat vain odottaneetkin sitä hetkeä. Ben-Hurin ympärillä oli vain vettä ja pilkko pimeätä.
Vaikka nuorella juutalaisella paitsi voimansa oli myöskin tuota epämääräistä hätävoimaa, jota luonto pitää varalla juuri sellaisen hengenhädän tapauksia varten, ei hän kuitenkaan voinut sitä käyttää, sillä pimeä ja kohiseva pyörre riistivät häneltä tahdonvoiman.
Sisään tulviva vesi syöksi hänet kuin puulastun takaisin kajuttaan, johon hän olisi hukkunut, ell'ei vajoovan laivan vastustusvoima olisi työntänyt häntä ylös päin. Syvällä veden alla työnsi onsi runko hänet ulos, ja hän alkoi nousta pinnalle irtainten esineiden kansa. Ylös sukeltaessaan hän sai kiinni jostakin eikä päästänyt sitä irti. Aika, jonka hän viipyi veden alla, tuntui hänestä ijankaikkisen pitkältä. Viimein hän kuitenkin pääsi ylös. Hän veti ahneesti sisäänsä raitista ilmaa, tarttui paremmin lankkuun kiinni ja katseli ympärilleen, pyyhkiellen vettä silmistään ja tukastaan.
Kuolema oli veden alla ollut häntä lähellä; hän huomasi sen uhkaavan veden päälläkin — uhkaavan monimuotoisena.
Savu liiteli merellä läpikuultavana sumuna, siellä täällä tuikahtaen loistaviksi tuliryhmiksi, jotka Ben-Hur arvasi palaviksi laivoiksi. Taistelua kesti yhä edelleen, mutta hän ei tiennyt, kutka voittivat. Silloin tällöin kulki ohitse laiva, pimittäen hetkiseksi tulen hohdon. Etäämpää kuului yhteen törmäävien laivain jymy. Vaara oli kuitenkin lähempänä. Astraean vaipuessa oli siinä, paitsi sen omaa väkeä, myöskin kahden vihollislaivan väestöt. Moni heistä nousi jälleen ylös, ja taistelu jatkui samalla laudalla tai puunkappaleella, sitten kun se ehkä jo oli alkanut syvällä veden alla. Syleillen toisiaan hengen edestä, siellä täällä käyttäen myöskin miekkaa ja keihästä, roiskuttelivat he vettä, joka toisella puolen oli mustaa kuin noki, toisella punertavaa tulen kajastuksesta. Häneen heidän taistelunsa ei koskenut vähintäkään; he olivat kaikki hänen vihollisiansa ja olisivat kylläkin surmanneet hänet, saadakseen vain lankun, jolla hän uiskenteli. Niinpä hän kiireimmiten pyrki sieltä etemmäksi.
Nyt kuului nopeaa soutamista, ja hän näki kalerin tulevan ihan kohti. Korkea keula näytti hänestä kahta vertaa korkeammalta, ja punertava loisto, joka välähteli sen kullatuista veistoksista, teki sen ikään kuin eläväksi, käärmeen muotoiseksi. Vesi kohoili kuohuksi sen keulan alta.
Ben-Hur uiden työnsi suurta hankalata lautaa edellänsä. Sekunnit olivat kalliit; puolestakin sellaisesta ajan rahdusta saattoi elämä tai kuolema riippua. Siinä pulassaan hän huomasi käden pituuden päässä edessään kullalta välkkyvän kypärän nousevan ylös. Kohta näkyi kaksi kättäkin, sormet suorina. Kädet olivat suuret ja voimakkaat; jos ne kerran saivat kiinni jostakin, niin ne eivät suinkaan vähällä päästäneet irti saalistansa. Ben-Hur väistyi peloissaan syrjään. Kypärä ja sen sisällä oleva pää nousivat ylemmäksi; molemmat kädet alkoivat rajusti pieksää vettä; pää retkahti takaperin, joten kasvot tulivat näkyviin. Ammottava suu, suuret, tuijottavat silmät ja hukkuvan miehen veretön kalpeus olivat hirveät katsella. Mutta Ben-Hur kuitenkin huudahti ilosta, ja kun kasvot jälleen painuivat veden alle, tarttui hän kypärän leukavitjoihin ja veti miehen lankulle.
Hän oli tribuni Arrius.
Pitkän aikaa kiehui ja roiskui vesi ihan vieritse kulkevan laivan airojen mylleröittämänä Ben-Hurin ympärillä ja pakoitti häntä ponnistamaan kaikki voimansa, pysyäkseen laudalla ja samalla estääkseen roomalaisen päätä joutumasta veden alle. Kaleri pääsi juuri ohitse, niin ett'ei ollut enää pelkoa sen airoista. Se kulki uivien ihmisten, paljasten ja kypäräisten päiden päällitse. Kumea jysäys ja kova huuto saattoivat pelastajan kääntämään katseensa pois pelastetusta. Hurja tyytyväisyys täytti hetkiseksi hänen sydämmensä. Astraean puolesta oli kostettu.
Taistelu raivosi yhä edelleen, mutta vastustus muuttui nyt paoksi. Kuka oli voittaja? Ben-Hur käsitti, miten suuresti hänen vapautensa ja tribunin henki riippuivat siitä. Hän työnsi lautaa Arriuksen alle, kunnes se kannatti häntä, ja koetti sitte kaikin tavoin pysyttää häntä siinä asennossa. Päivä läheni hitaasti. Hän odotti aamunkoittoa toivovalla mielellä, mutta välistä pelolla. Olivatko roomalaiset voittaneet vaiko merirosvot? Jos merirosvot, silloin hänen pelastettunsa oli hukassa.
Aamu valkeni viimein täyteen loistoonsa, ja meri oli kirkkaana kuin peili. Lännestä päin näkyi maata, mutta niin etäältä, että oli turha koettaakaan päästä sinne. Siellä täällä uiskenteli haaksirikkoisia kuten hän itsekin. Merenpinta oli monesta paikasta mustana hiiltyneistä tai savuavista laivan jäännöksistä. Etäällä oli kaleri, rikki revitty purje riippuvana katkenneesta mastosta. Soutajat olivat siitä kadonneet. Vielä paljoa etäämpänä hän näki liikkuvia pisteitä, joita arveli pakeneviksi tai takaa ajaviksi laivoiksi, tai ehkäpä ne olivat vain valkoisia merilintuja.
Siten kului vielä tuntikausi. Hänen hätänsä kasvoi. Joll'ei pikaista apua saapunut, oli Arrius kuoleva. Välistä hän jo nytkin näytti ihan kuolleelta, niin hiljaa hän makasi. Hän riisui häneltä kypärän ja sitte hyvin suurella vaivalla rintahaarniskan. Sydän sykki säännöttömästi. Ben-Hur sai siitä hyvästä merkistä rohkeutta, niin että paremmin jaksoi kestää ponnistuksia. Hän ei voinut muuta tehdä kuin odottaa ja rukoilla, kansansa tavan mukaan.