IV LUKU.
Rakkauden koetus.
Jo oli pimeä, kun Ben-Hur erosi paimenesta ja läksi astumaan kapeata katua pitkin etelään päin. Jotkut vastaan tulijat tervehtivät häntä. Kartanot molemmilla puolin olivat matalat, synkät ja ikävän näköiset. Yön autius ja kalvava epätietoisuus tekivät hänet surumieliseksi. Sillä tavalla hän saapui Betesdan lammikolle, jonka vedestä pilvet kauniisti kumottivat. Katsahtaessaan ylös hän huomasi Antonia-linnan, jonka musta, uhkaava muoto selvästi näkyi taivasta vasten. Hän seisahtui ikään kuin varottavan vartiomiehen eteen. Niin korkeana ja lujana, niin syvällä perustuksella seisoi se rakennus siinä hänen edessänsä, että hänen täytyi tunnustaa se valloittamattomaksi. Jos hänen äitinsä ja sisarensa olivat haudattuina tuon kivipaljouden sisällä, voi, mitä hän sitte voi tehdä heidän hyväksensä! Väkivallalla ei mitään! Heittokoneet ja muurinmurtimet olisivat vain viattomia leikkikaluja kovan kallion edessä. "Ja viekkauskin", hän ajatteli, "joutuu helposti häpeään. Jumala, kaikkein avuttomain viimeinen turva, hänkin usein viivyttää liian kauan apuansa!"
Epäilystä ja synkkiä aavistuksia sydämmessään hän poikkesi kadulle, joka vie tornin ohitse, ja astui hitaasti länttä kohti.
Hän tiesi, että ylhäällä Betsetassa oli majatalo; siinä hän aikoi asua kaupungissa oleskellessaan; mutta tänä hetkenä hän ei voinut vastustaa sydämmensä halua käydä katsomassa isänkotiansa. Sydämmensä veti häntä siihen hänelle niin kalliisen paikkaan.
Ei koskaan ollut ikivanha tavallinen tervehdys, jonka muutamat vastaantulijat lausuivat hänelle, tuntunut hänestä niin miellyttävältä. Kuu nousi juuri levittämään hopeatansa tähän asti näkymättömille lännen puolisille esineille, niin että Sionin torni selvästi kuin haamu kuvastui taivaankantta vasten.
Viimein hän tuli isänkodin luo.
Jokainen, jolla on nuoruudessaan ollut onnellinen koti, jonka hän sitte on kadottanut, ymmärtää Ben-Hurin tunteet tänä hetkenä.
Hän pysähtyi kartanon pohjoispäässä olevalle portille. Vielä näkyivät sinetit, jotka olivat painetut siihen. Samoin oli jälellä pergamenttilehti kirjoituksineen: tämä on keisarin omaisuutta, vaikka tuulen ja ilman vaikutuksesta kuluneena. Eron hirveästä päivästä asti ei ollut kukaan siitä astunut. Kolkuttaisikohan hän sitä niin kuin ennen muinoin? Hän tiesi, ett'ei siitä ollut apua, mutta ei kuitenkaan voinut vastustaa haluansa. Ehkäpä Amrah kuulisi ja katsahtaisi ulos sen puolisesta ikkunasta. Hän otti maasta kiven, nousi leveitä portaita ylös ja lyödä kolautti kolmasti puuporttiin. Kumea kaiku vastasi. Hän kolkutti vielä kerran kovemmasti. Hiljaisuus tuntui hänestä tuskalliselta. Siirtyen kadulle hän tarkasteli ikkunoita. Ei ketään näkynyt. Katon suoja-aidasta voi hän erottaa pienimmätkin piirteet taivasta vasten. Siellä ylhäällä ei kukaan voinut liikkua hänen huomaamattansa, mutta mitään ei näkynyt.
Hän siirtyi kartanon länsipuolelle, jossa oli neljä ikkunaa. Hän katseli niitä kauan hyvin tarkkaan, mutta ei sielläkään päin näkynyt mitään, joka olisi osoittanut eläviä olentoja oleskelevan sisällä. Tuon tuostakin laajeni hänen sydämmensä voimattomista toiveista, niin että hän vapisi noiden mielikuvituksensa tuotteiden edessä. Kaikki oli kuollutta ja hiljaista; Amrah ei antanut mitään merkkiä.
Hiljakseen hän sitte hiipi eteläpuolelle. Sielläkin oli portti sinetillä sulettu ja kirjoituksella vahvistettu. Raivoissaan luki hän kirjoituksen ja kiskaisten irti laudan, johon se oli kiinnitetty, heitti sen ulos kadulle. Sitte hän viskautui istumaan rappusille ja rukoili, että uuden kuninkaan tulo tapahtuisi pian. Mikäli hänen verensä jäähtyi, hän huomaamatta joutui väsymyksen valtaan, kun oli pitkän matkan kävellyt kesäkuumassa, vaipui pitkälleen ja viimein nukkui.
Samaan aikaan astui kaksi naista Antonia-linnasta päin Hurin palatsia kohti. He astuivat arasti ja pelkäävästi ja pysähtyivät usein kuuntelemaan. Saavuttuaan pahoin pidellyn palatsikartanon kulmaan sanoi toinen hiljaisella äänellä:
"Tässä se on, Tirza!"
Tirza katsahdettuaan kartanoa tarttui hiljaa itkien äitinsä käteen.
"Lähtekäämme pois, lapseni, sillä…" Äiti vaikeni, ja hänen ruumistansa vähän värisytti; voimakkaalla ponnistuksella saaden mielensä hillityksi hän jatkoi: "sillä heti, kun aurinko nousee, ajetaan meidät ulos kaupungin portista, emmekä me koskaan enää saa palata."
Tirza ikään kuin muuttui kivipatsaaksi.
"Voi", hän sanoi nyyhkyttäen, "minä en sitä muistanutkaan, minä luulin menevämme kotiin, mutta me olemme spitaliset, meillä ei ole mitään kotia. Me olemme kuolleita."
Äiti pysähtyi tukemaan häntä ja sanoi lohduttaen: "Nyt meillä ei vielä ole mitään pelkäämistä. Lähtekäämme pois."
Tosiaan he olisivat ainoastaan nostamalla tyhjät kätensä voineet säikyttää koko legionan pakoon.
Pysytellen lähellä muuria he astuivat edelleen, kunnes saapuivat portille. He pysähtyivät vielä kerran, näkivät laudan kirjoituksineen ja lukivat kuten vähää ennen Ben-Hur: "Tämä on keisarin omaisuutta." Äiti väänteli suruissaan käsiänsä ja nyyhkytti sanomattoman tuskaisesti.
"Mikä sinua vaivaa, äiti? Sinä ihan pelotat minua!"
"Oi Tirza, ken on köyhä, hän on kuollut! Siispä hän on kuollut, Tirza."
"Kuka, äiti?"
"Veljesi. He riistivät häneltä kaikki, kaikki, yksin tämän talonkin."
"Köyhä!" sanoi Tirza haaveksivan näköisenä.
"Hän ei koskaan enää kykene meitä auttamaan."
"Ja mitä sitte, äiti?"
"Huomenna, lapseni, täytyy meidän asettua tien viereen kerjäämään, kuten spitalisilla on tapana. Täytyy kerjätä taikka…"
Tirza nojasi päätään hänen rinnallensa ja sanoi kuiskaten: "Kuolkaamme!"
"Ei!" vastasi äiti vakavasti, "Herra on määrännyt elämämme ajan, ja me olemme hänen omansa. Me tahdomme odottaa hänen kutsumustansa tässäkin kohdassa. Tule, lähtekäämme jo!"
Niin sanoen hän otti Tirzaa kädestä ja riensi kartanon länsipuolelle yhä vain läheltä muuria. Kun ei ketään näkynyt sielläkään, he astuivat seuraavaankin kulmaan ja eteläpuolelle, mutta aristelivat kirkasta kuutamoa, joka siellä vallitsi. Äiti kuitenkin rohkasihe ja taluttaen Tirzaa kädestä astui valoon. Nyt saattoi nähdä täydellisesti, mitä hirveää hävitystä tauti oli tehnyt heissä. Heidän huulensa, poskensa, silmänsä, joiden ympärillä oli mustat renkaat, ja halkeilleet kätensä osoittivat sen kyllin selvästi. Pelottavin oli kuitenkin tukka, joka pitkinä, inhottavasta visvasta kankeina suortuvina riippui joka taholla ja oli kuten kulmakarvatkin kummallisen valkoinen kuin aaveilla. Äitiä ja tytärtä ei ollut mahdollista erottaa näöstä; molemmat näyttivät ihmeellisen vanhoilta.
"Hiljaa!" sanoi äiti, "tuolla makaa joku rappusilla, joku mies."
He astuivat kadun toiselle puolelle ja sitte varjossa portin kohdalle asti.
"Hän on nukuksissa, Tirza."
Mies makasi hiljaa.
"Jää sinä tänne, minä koetan porttia."
Kuulumattomin askelin, ett'ei mies heräisi, astui äiti portille ja uskalsi koskea toiseen portin puoliskoon; hän ei saanut selkoa, antoiko se perää, sillä juuri silloin makaaja huokasi ja liikahti levottomasti. Päähän kierretty huivi putosi sivulle, jättäen paljaiksi kauniit kasvot, joita kuu kokonaan valasi. Äiti katsahti niihin ja hypähti takaperin. Hän kumartui ja katseli, vähän ensin vitkasteltuaan, häntä tarkemmin, nousi sitte ja käsiään väännellen käänsi silmänsä äänettömään rukoukseen kohti taivasta. Siten hän seisoi hetkisen ja riensi sitte takaisin Tirzan luo.
"Niin totta kuin Herra elää, se mies on minun poikani, sinun veljesi!" hän arasti kuiskasi.
"Veljenikö? Judah?"
Äiti otti häntä kiihkeästi kädestä.
"Tule!" hän sanoi, yhä puhuen kuiskaamalla, "katselkaamme häntä yhdessä vielä kerta, yksi ainoa kerta, ja sitte tule sinä palvelijasi avuksi, Herra!"
He astuivat käsi kädessä kuin aaveet kuulumattomin askelin kadun poikki. Kun heidän varjonsa sattuivat makaajaan, he pysähtyivät. Judahin toinen käsi oli suorana, kämmen ylös päin. Tirza laskeutui polvilleen ja yritti suutelemaan häntä, mutta äiti pidätti.
"Herran lähden, älä koske! Saastainen! saastainen!" hän kuiskasi.
Tirza hypähti pois, ikään kuin olisi Judah ollut spitalinen eikä hän itse.
Ben-Hur makasi miehekkään kauneuden kukoistuksessa. Aavikon aurinko ja tuulet olivat ahvetuttaneet hänen poskensa ja otsansa, mutta hienojen viiksien alta näkyivät punakat huulet ja niiden takaa valkoiset hampaat. Pieni parta ympäröi pyöreätä leukaa ja osaksi peitti kaunismuotoista kaulaa. Miten kauniilta hän näytti äidin silmistä! Miten äidin tekikään mieli sulkea hänet syliinsä, nostaa ylös hänen päänsä ja suudella häntä niin, kuin oli ollut tapana silloin, kun Judah vietti onnellisia lapsuuden päiviä! Miten saada voimaa vastustaa sitä halua? Äidinrakkaudesta, oi lukija, juuri äidinrakkaudesta, joka siinä on toisenlainen kuin mikä muu rakkaus hyvänsä, että se voi olla hellä sitä kohtaan, jota rakastaa, mutta äärettömän hirmuvaltainen rakastajaa itseään kohtaan, ja että siinä on itseuhrauksen koko voima. Ei mikään koko maailmassa olisi voinut saada häntä tautisilla huulillaan koskettamaan poikansa poskea. Mutta koskea hänen kuitenkin piti saada nyt tänä hetkenä, jolloin hän oli löytänyt hänet jälleen ja jolloin hänen täytyi ainiaaksi luopua hänestä! Hän kumartui alas, hiipi hänen jalkoihinsa ja kosketti huulillaan hänen sandaalinsa pohjaa, vaikka se oli keltainen kadun tomusta; hän suuteli sitä monesti koko halustaan.
Ben-Hur liikahteli unissaan ja siirsi kättänsä. Äiti ja sisar peräytyivät, mutta kuulivat hänen mutisevan:
"Äiti! Amrah! Missä on…"
Hän nukkui jälleen raskaasti. Tirza katseli kaihoten häntä. Äiti kätki kasvonsa tomuun, koettaen pidättää huokausta, joka kuitenkin pääsi ilmi niin syvältä ja voimakkaasti, että se näytti tulevan pakahtuvasta sydämmestä. Hän melkein toivoi, että poika heräisi.
Judah oli unissaan kysynyt häntä ja ajatellut häntä. Hän ei siis ollut unhotettu. Eikö siinä ollut kylliksi?
Viimein äiti viittasi Tirzaa luoksensa. He katsahtivat vielä kerran makaajaan, ikään kuin haihtumattomasti painaakseen muistiinsa hänen kuvansa, ja astuivat sitte käsi kädessä kadun toiselle puolelle. Sinne he laskeutuivat polvilleen muurin varjoon ja katselivat häntä, odotellen hänen heräämistänsä tai jotakin ilmestystä, eivät he itsekään tienneet, mitä. Ei kukaan ole meille vielä antanut kärsivällisen rakkauden mittaa, sellaisen kuin heidän.
Judahin vielä maatessa ilmestyi kolmaskin vaimo palatsin nurkan takaa. Varjossa olijat näkivät hänet selvästi kuun valossa. Se oli pieni, kokoon kutistunut olento, iho musta ja tukka harmaa, yllä palvelijan puku. Hän kantoi korissa kaaliksia.
Nähtyään miehen portailla hän ensin pysähtyi ja sitte ikään kuin tehden päätöksen lähestyi hiljaa häntä. Kiertäen häntä hän pisti kätensä sisään aukosta, joka oli tehty toiseen portin puoliskoon. Vasemmasta puoliskosta irtautui äänettä leveä lankku; vaimo työnsi siitä korin sisään ja aikoi itse mennä perästä, mutta uteliaisuudesta kuitenkin katsahti makaavaan mieheen, jonka kasvot olivat paljaina. Katsojat kadun toisella puolella kuulivat vähäisen huudahduksen ja näkivät, kuinka vaimo hieroi silmiään, ikään kuin siten vahvistaakseen näkövoimaansa. Sitte hän kumartui vielä alemmaksi, väänteli käsiään, katsoi hurjasti ympärilleen ja sitte taas makaajaan, tarttui käteen ja suuteli sitä hellästi, juuri niin, kuin toiset olisivat niin sydämmestään tahtoneet tehdä, mutta eivät uskaltaneet.
Heräten siitä kosketuksesta Ben-Hur veti pois kätensä ja näki vanhuksen.
"Amrah, oi Amrah!" hän huudahti. "Sinäkö se tosiaan olet!"
Uskollinen palvelija ei vastannut sanoilla, vaan syleili häntä ilosta itkien.
Lempeästi irroittaen vaimon kädet ja kääntäen hänen mustat, ilokyynelistä kosteat kasvonsa ylös päin, suuteli Ben-Hur häntä melkeinpä yhtä iloisesti kuin vanhus äsken. Sitten varjossa seisojat kuulivat hänen sanovan:
"Äiti! Tirza! Oi Amrah, kerro jotakin heistä. Puhu, puhu pian!"
Amrah vastasi vain kyynelillä.
"Sinä olet nähnyt heitä, Amrah, ja tiedät, missä he ovat. Sano, oi sano!"
Tirza astui askeleen eteen päin, mutta äiti, arvaten hänen aikeensa, otti kiinni ja kuiskasi: "Herran tähden, muista toki! Saastainen! saastainen!"
Hänen rakkautensa oli hirmuvaltainen. Vaikka molemmat olisivat siihen paikkaan menehtyneet, niin pojan ei ainakaan pitänyt tuleman siksi, kuin he olivat. Tirza käsitti hänen ajatuksensa.
Amrah, niin ahdistettuna, itki vain vielä katkerammin.
"Aiotko sinä mennä sisään?" kysyi Ben-Hur, osoittaen irtonaista lautaa. "Tule, minä seuraan sinua." Hän nousi ylös. "Roomalaiset — Herran kirous kohdatkoon heitä! — roomalaiset valehtelevat. Tämä talo on minun omaisuuttani. Nouse ylös, Amrah, ja menkäämme sisään!"
He katosivat. Molemmat varjossa olevat vaimot jäivät ikävöiden katselemaan porttia, josta he ehkä eivät enää koskaan saisi astua ulos eikä sisälle. He olivat täyttäneet velvollisuutensa, ja heidän rakkautensa oli kestänyt kovimman koetuksen.
Seuraavana aamuna ohikävijät huomasivat heidät ja kivillä heitellen ajoivat heidät ulos kaupungista:
"Pois! Te olette kuolleita, menkää hautoihin!"
Ja he riensivät pois.