V LUKU.
Amrahin uskollisuus.
Pyhiinvaeltaja, meidän aikoinamme pyrkiessään siihen kuuluisaan paikkaan, jonka muhkea nimi on "kuninkaalliset puutarhat", kulkee Kidronin ojan uoman taikka myöskin Gihonin ja Hinnomin laaksojen kautta aina vanhalle En-Rogel-lähteelle asti. Hän juo raikasta juoksevaa vettä ja pysähtyy, sillä näkemisen arvoiset paikat sillä taholla loppuvat siihen. Hän katsahtaa mahtavan suuria kallionlohkareita, jotka on sovitettu kaivon kehykseksi, tiedustaa sen syvyyttä, hymyilee vedennostolaitoksen yksinkertaisuutta ja ehkä sääliväisesti antaa rovon repaleiselle vartialle. Kääntyessään hän sitte kummastuksekseen näkee silmäinsä edessä Morian ja Sionin vuoret, jotka tullen pohjoisesta ulottuvat edellinen Ofeliin ja viimeksi mainittu Davidin muinaiseen kaupunkiin asti. Oikealla puolella näkyy Kiusausvuori ja vasemmalla Pahan neuvon vuori, molemmat merkilliset kirjanoppineille ja muinaistutkijoille. Laakso on täpö täynnä lukemattomia hautoja, se paikka kun on vuosisatoja ollut Jerusalemin israelilais-asujanten viimeisenä lepopaikkana. Kallionseinämät ovat täynnä hautapaikkoja, luonnon ja ihmiskäden tekemiä luolia. Kristuksen aikoina ne olivat spitalisten olopaikkana, jossa nämä kaupungista karkotettuina eleskelivät, muodostaen eri yhteiskuntansa.
Toisena aamuna edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen meni Amrah En-Rogel-lähteelle ja istahti kivelle sen viereen. Ken hänet sattui näkemään, olisi sanonut häntä varakkaan perheen palvelijaksi. Hänellä oli vesiruukku ja kori, jonka sisällys oli peitetty lumivalkoisella liinalla. Hän laski ne molemmat viereensä maahan, päästi huiviansa sen verran, että se valui niskaan, pani kätensä ristiin syliinsä ja katseli haaveksien eteensä, jossa päin vuoret alenivat Savenvalajan peltoa eli Hakeldomaa kohti. Aikainen oli vielä aamu, ja Amrah oli ensimmäisenä lähteellä sinä aamuna. Kohta kuitenkin saapui siihen mieskin, kädessä köysi ja nahkainen ämpäri. Hän viitaten tervehti mustaa naista, selvitti köyden, sitoi toisen pään astiaansa ja odotteli, että hänen apuansa käytettäisiin. Kuka vain tahtoi, sai itsekin nostaa vettä tarpeeksensa, mutta hän mielellään täytti yhdestä gerasta suurimmankin astian, minkä vahvin vaimo jaksoi kantaa.
Amrah istui liikahtamatta. Hetkisen kuluttua mies kysyi, tahtoiko hän saada ruukkunsa täyteen. Vaimon vastattua "en vielä", mies ei hänestä pitänyt lukua. Päivän vaietessa Öljymäen puolelta kokoutui veden noutajia niin runsaasti kaivolle, että miehellä oli kylliksi tekemistä. Amrah istui koko ajan paikoillaan, katsellen vuorenluoliin päin.
Aurinko nousi jo ylemmäksi, mutta yhä hän siinä istui odotellen ja tähystellen. Koettakaamme saada selkoa hänen aikeistaan.
Hän tavallisesti kävi torilla illan hämärryttyä ja yön tullessa. Hän hiiviskeli Tyropaeonin puodeissa tai Kalatorilla ostellen minkä mitäkin, palasi asuntoonsa ja sulkeutui tyhjään palatsiin. Semmoiselta retkeltä palatessaan hän oli äskettäin tavannut Ben-Hurin.
Helppo on arvata, minkä ilon isännän paluu isäinsä kotiin tuotti vanhalle palvelijalle. Tirzasta ja äidistä Amrah ei kuitenkaan tiennyt kertoa hänelle vähintäkään. Ben-Hur koetti saada vanhusta muuttamaan johonkin toiseen asuntoon, joka ei olisi niin yksinäinen, mutta turhaan. Amrah olisi päin vastoin tahtonut Ben-Hurin muuttamaan vanhaan kammariinsa, joka vielä oli samassa kunnossa kuin hänen joutuessaan vangiksi, mutta ilmitulon vaara oli vielä liian suuri, ja Ben-Hur tahtoi, ettei kukaan saisi tietää hänen täällä oloansa. Kuitenkin hän lupasi käydä häntä tervehtimässä niin usein kuin mahdollista öiseen aikaan, ja siihen täytyi palvelijan tyytyä.
Seuraavana iltana Amrah läksi aikaisemmin kuin tavallisesti torille. Astuskellessaan ja etsiessään, mistä saisi parasta hunajaa Ben-Huria varten, hän kuuli sattumalta miehen kertovan uutista. Mikä se uutinen oli, sen lukija kyllä arvaa, kun vain kuulee, että kertoja oli niitä työmiehiä, jotka olivat olleet murtamassa auki Hurin lesken ja hänen tyttärensä kopin ovea. Hän kertoi tarkkaan kaikki tyyni, mainitsi vankien nimet ja mitä äiti oli ilmoittanut itsestään.
Millä tunteilla Amrah kuunteli sitä kertomusta, voi ainoastaan se ymmärtää, joka on käsittänyt, miten suuresti palvelija-vanhus rakasti isäntäväkeänsä. Amrah kiireimmiten osti tarpeensa ja läksi kotimatkalle ikään kuin unissaan. Mikä ilosanoma hänellä nyt oli kertoa isännällensä! Hän oli jälleen löytänyt hänen äitinsä!
Kotiin päästyään Amrah sekä itki että nauroi. Mutta sitte hän yht'äkkiä ikään kuin kivettyi; nuorukainen ihan varmaan kuolisi, jos saisi kuulla, että äiti ja sisar olivat spitaliset. Hän arvelematta menisi tuonne Pahan neuvon vuorelle ja tutkistelisi kaikki spitalisten hautaluolat, löytääkseen heitä, ja hän itsekin tulisi saastaiseksi, saman kaltaiseksi kuin hekin. Amrah oli neuvottomuudesta tuskissaan; mitä hänen piti tehdä?
Mutta eikö rakkaus ollut jo ennen häntä tehnyt monta viisaaksi!
Hän tiesi, että spitaliset aamusilla läksivät asunnoistaan vuorien rinteeltä noutamaan En-Rogel-kaivosta vettä päiväksensä. He toivat ruukkunsa ja poistuivat vähän matkan päähän odottamaan, kunnes ne täytettiin. Hänen emäntänsä ja Tirzan täytyi tehdä samoin, sillä laki oli ankara eikä sallinut mitään poikkeusta; rikkaan spitalisen elämä ei ollut missään kohden parempi kuin köyhän.
Tarkkaan punnittuansa asiaa Amrah päätti salata Ben-Hurilta hänen äitinsä ja sisarensa surullisen kohtalon kokonaan ja yksin lähteä kaivolle odottamaan heitä. Nälkä ja jano oli pakottava nämä onnettomat tulemaan kaivolle, ja hän tiesi varmaan ihan ensi silmäyksellä tuntevansa heidät, ja vaikkapa ei tuntisikaan, niin he kyllä tuntisivat hänet.
Ben-Hurin tullessa vanhuksella oli paljo kertomista hänelle. Seuraavana päivänä piti Mallukin saapuman, ja sitte oli ryhdyttävä etsimään. Ben-Hur tuskin malttoi odottaa huomista päivää. Saadakseen edes hiukan virkistystä hän tahtoi lähteä katselemaan temppelikaupungin pyhiä paikkoja. Tosin salaisuus kovin rasitti uskollisen palvelijan sielua, mutta hänen onnistui hillitä mieltänsä ja olla vaiti.
Nuorukaisen lähdettyä hän alkoi laittaa voimakasta ruokaa ja toimi siinä puuhassa niin ahkerasti kuin mahdollista. Kun sammuvista tähdistä näkyi aamu jo lähestyvän, hän täytti korinsa, otti vesiruukun ja läksi kaivolle Kalaportista, joka tavallisesti ensinnä avattiin. Että hän saapui hyvään aikaan perille, olemme me jo nähneet.
Kohta auringon nousun jälkeen, kun kaivolla oli enimmän väkeä ja vedennostajalla kylliksi tekemistä viidellä kuudella astialla yht'aikaa, koska jokainen koetti joutua kotiinsa ennen kuin aamun viileys haihtui päivän kuumuuden tieltä, silloin myöskin vuorenluolain asujamet tulivat näkyviin. He astuivat ryhmittäin lähelle kaivoa: naisilla ruukut olalla, vanhat ja hyvin heikot miehet sauvain nojassa, muutamat paareillakin kannettavina, sillä olipa tässäkin kurjain joukossa armeliaita sydämmiä, jotka auttelivat onnettomampia kumppanejaan.
Amrah puolestansa tarkasteli suurimmalla huomiolla näitä ryhmiä. Hän tuskin liikahti paikastaan. Monta kertaa hän jo luuli löytäneensä etsittävänsä. Hän ei ollenkaan epäillyt, että he olivat vuorella, ja hän oli myöskin vakuutettu, että heidän täytyi tulla alas. Hän uskoi heidän tulevan sitte kun kaikki muut ehtivät saada tarpeensa.
Ihan vuoren juuressa oli avoin hautaluola, joka jo monta kertaa oli vetänyt puoleensa Amrahin huomiota. Lähellä aukkoa oli suuri kivi. Aurinko paistoi päivän kuumimpina hetkinä juuri luolaan, niin että siinä näytti ihan mahdottomalta kenenkään elävän olennon asua, paitsi ehkä niiden villikoirien, jotka sinne pakenivat puhdistusretkiltänsä Gehennan laaksosta, joka oli täynnä kaikenlaisia jätteitä. Mutta hyvinpä vanhus kummastui, kun näki kaksi naista toisen toistansa tukien astuvan ulos siitä luolasta. Molemmilla oli valkoinen tukka, ja he näyttivät vanhoilta, mutta heidän vaatteensa eivät olleet repaleiset; he katselivat ympärilleen, ikään kuin olisi seutu heistä ollut ihan outo. Amrah oli myöskin huomaavinaan, että heitä kauhistutti tuon inhottavan joukon näkeminen, johon he itsekin kuuluivat. Ei siinä ollut mitään tavatonta nähtävänä, mutta kuitenkin alkoi hänen sydämmensä sykkiä kovemmin ja hänen katseensa seurasi lakkaamatta niitä naisia.
He molemmat seisoivat hetkisen kiven luona ja sitte kulkivat hitaasti ja pysähdellen kaivolle päin. Monta ääntä kuului varoittaen koettavan karkoittaa heitä, mutta he kuitenkin yhä lähestyivät. Vedennostaja kumartui ottamaan maasta kiviä, pelotellaksensa heitä pois. Muut heitä kiroilivat ja huusivat: "saastainen! saastainen!"
"Tosiaankin", Amrah ajatteli, "he ovat täällä outoja asukkaita, koska eivät tiedä spitalisten tapoja."
Hän nousi, otti korinsa ja vesiastian ja läksi heitä vastaan. Hälinä kaivolla hiljeni.
"Miten tyhmää", sanoi joku, "antaa tuolla tavalla leipää ja hyvää ruokaa kuolleille!"
"Ja nähdä vaivaa tullessa näin etäälle!" virkkoi toinen. "Minä ainakin antaisin heidän tulla kaupungin portille ottamaan minun almuani."
Amrah, ollen mieleltään jalompi ja seuraten hyvän sydämmensä ääntä, meni noista muistutuksista huolimatta menojansa naisia kohden. Mutta jospa hän olikin erehtynyt! Sydän sykki hänellä kovasti. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä suuremmaksi hänen epäilyksensä kasvoi. Hän pysähtyi neljän tai viiden kyynärän päähän spitalisista.
Oliko tuo ihminen hänen rakas emäntänsä? Se, jonka kättä hän niin usein oli kiitollisesti suudellut! Se, jonka rakastettavaa muotoa hän oli niin uskollisesti säilyttänyt muistissaan kuin aarretta! Ja oliko tuo toinen Tirza, jota hän oli hoidellut hänen lapsuudessaan, jonka lapsellisia suruja hän oli haihdutellut ja jonka kanssa leikkinyt! Voisiko tuo olla iloinen, kaunis, rakastettava Tirza, muinaisen kodin aurinko ja hänen vanhuutensa siunaus! Olivatko nuo hänen emäntänsä ja hänen rakas hoitolapsensa! Uskollinen palvelija oli vähällä menehtyä siihen paikkaan.
"Ne ovat vanhoja naisia", hän sanoi itsekseen, "joita minä en ole koskaan ennen nähnyt. Minä palaan kaivolle."
Hän kääntyi palaamaan.
"Amrah!" huusi toinen spitalisista vaimoista.
Palvelija laski ruukun maahan ja katsahti kummastellen taaksensa.
"Kuka huusi?" hän kysyi.
"Amrah!"
Vanha palvelija kummastui yhä enemmän.
"Ketä te olette?" hän kysyi.
"Joita sinä etsit."
Amrah vaipui polvilleen.
"Oi emäntäni, hyvä emäntäni! Sinun Jumalasi, jonka minäkin olen omistanut, hän olkoon ylistetty!" Hän hiipi polvillaan lähemmäksi.
"Seis, Amrah, älä tule lähemmäksi! Saastainen!"
Se yksi sana riitti kylliksi. Amrah painoi kasvonsa maahan ja itki niin kovasti, että ihmiset kuulivat sen kaivolle asti. Sitte hän äkisti nousi ja kysyi yhä vielä polvillaan: "Hyvä emäntäni, missä Tirza on?"
"Tässä minä olen, Amrah, tässä. Etkö tahdo antaa minulle vettä juodakseni?"
Vanhan palvelijan entinen palvelusinto voitti. Hän nousi ylös, riensi korin luo ja sanoi: "Kas tässä, tässä on leipää ja lihaa!"
Hän aikoi levittää liinaa maahan, vaan silloin kuului emännän varoittava ääni: "Ei sillä tavalla, Amrah, nuo ihmiset ehkä kivittäisivät sinut eivätkä antaisi meille vettä. Jätä kori siihen, ota ruukku, täytä se ja tuo meille. Me otamme ne kanssamme luolaan. Tänään sinä olet tehnyt kaikki, mitä laki sallii. Riennä, hyvä Amrah!"
Ihmiset, jotka olivat nähneet tämän kohtauksen, tekivät tilaa hänelle, jopa auttoivatkin häntä veden ammentamisessa, niin syvää surua näkyi hänen kasvoistansa.
"Ketä he ovat?" kysyi eräs nainen.
Amrah vastasi kierrellen: "He olivat kerran hyviä minulle."
Hän nosti vesiastian olkapäälleen ja riensi takaisin. Unhottaen emäntänsä tilan ja oman vaaransa hän taas yritti lähestyä, mutta hänet pysäytti huuto: "saastainen!" Hän asetti korin ruukun viereen, peräytyi muutaman askeleen ja pysähtyi katsomaan.
"Kiitos, Amrah!" sanoi emäntä ja vei korin ja vesiastian Tirzan luo, "sinä olet hyvin hyvä!"
"Voinko tehdä mitään muuta teidän hyväksenne?" Amrah kysyi.
Äiti oli jo tarttunut vesiastiaan, sillä hän oli melkein nääntyä janosta, mutta kuitenkin vielä ennen juomistansa vastasi vakavalla äänellä:
"Niin, minä tiedän, että Judah on palannut kotiin, minä näin hänet toissa yönä makaamassa talomme portilla, ja minä näin, että sinä herätit hänet."
Amrah väänteli käsiänsä.
"Oi hyvä emäntä, sinä näit hänet, etkä tullut."
"Silloinhan minä olisin surmannut hänet. En, minä en koskaan uskalla sulkea häntä syliini enkä suudella häntä. Oi Amrah, minä tiedän, että sinä rakastat häntä!"
"Kyllä minä ilolla antaisin henkeni hänen edestänsä!" vastasi Amrah, laskeutuen polvilleen ja itkeä nyyhkyttäen.
"Osoita sitte todeksi, mitä sanoit, Amrah."
"Minä olen valmis."
"Sinä et saa kertoa, missä me olemme, etkä sitä, että olet nähnyt meidät ja puhellut meidän kanssamme. Muuta ei mitään, Amrah."
"Mutta hän etsii teitä, hän on tullut kaukaa teitä etsimään."
"Hän ei saa tavata meitä eikä tulla siksi, kuin me olemme. Kuule, Amrah, tuo joka päivä kuten tänään se vähä, mitä me tarvitsemme; ei sitä vaivaa kestäkään varsin kauan. Tule joka aamu ja ilta, ja … ja" — hänen äänensä vapisi, tahdonvoima oli häneltä väsyä — "puhu sinä hänestä, mutta meistä sinä et saa virkkaa sanaakaan. Kuuletko, Amrah?"
"Hyvin tulee vaikeaksi kuulla hänen puhuvan teistä ja nähdä, miten hän etsii kaikkialta teitä, ja huomata kaikki hänen rakkautensa eikä uskaltaa sanoa hänelle edes sitäkään, että te olette elossa."
"Etkö voi sanoa hänelle, että me voimme hyvin?"
Amrah kätki koko päänsä käsivarsillaan.
"Ei", jatkoi emäntä, "pidä kaikki salassa. Mene nyt ja palaa iltasella.
Me odotamme sinua. Voi hyvin siihen asti!"
"Minä tuskin jaksan kantaa taakkaa, jonka sinä, hyvä emäntä, nyt panit hartioilleni", sanoi Amrah, painaen kasvonsa maahan.
"Kuinka paljon vaikeampi meidän olisi nähdä häntä sellaisessa tilassa, kuin me itse", jatkoi äiti, antaen korin Tirzalle. "Tule illalla takaisin." Hän otti vesiastian ja läksi tyttärineen palaamaan luolaan.
Amrah pysyi polvillaan, kunnes he katosivat näkyvistä, ja läksi sitte, mieli tuskaisena, kotiinsa.
Illan tullen hän palasi, ja toi sitte joka aamu ja ilta, mitä he välttämättä tarvitsivat, niin ett'ei heidän ainakaan tarvinnut kärsiä mitään puutetta. Vaikka hautaluola olikin autio, se ei kuitenkaan ollut niin yksinäinen eikä lohduton kuin vankilan koppi. Päivänvalo kultasi luolan aukkoa, ja maailma loisti niin kauniina heidän edessänsä. Helpompi on maltillisesti odottaa kuolemaa sinitaivaan ja säteilevän auringon alla kuin vankilan kauhujen ja pimeyden keskellä.