IV LUKU.
Parannettuina.
Neljännellä tunnilla alkoi liike Betanian tiellä vilkastua, ja vihdoin odottajien silmät huomasivat moneen tuhanteen nousevan väkijoukon esiintyvän Öljymäen harjalle ja laskeutuvan tietä alas. Ja, mikä siinä oli kummallista, jok'ainoalla siinä joukossa oli palmun lehvät kädessään. Heidän katsellessaan tätä kummaa nähtävää toi itätuuli heidän korviinsa äänten hälinää vastakkaiseltakin puolelta. Silloin äiti herätti Tirzan.
"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" Tirza kysyi.
"Hän on tulossa", vastasi äiti. "Väkijoukko kaupungista päin tulee häntä vastaanottamaan, idästä päin kuuluu hänen seuralaistensa äänet. Täällä meidän paikoillamme ne tavannevat toisensa."
Sillä välin idästä tuleva väki hitaasti läheni. Kun ensimmäinen ryhmä tulivat näkyviin, niin spitaliset siinä huomasivat ratsun selässä istuvan miehen, keskellä joukkoa, joka tanssien ja laulaen ilmaisi riemastustaan. Ratsumies oli paljain päin ja valkoisessa puvussa. Hän ei katsellut oikeaan eikä vasempaan. Seuralaistensa meluisasta riemusta hän ei näyttänyt juuri välittävän, eikä heidän suosionsa tuntunut voivan haihduttaa hänen syvää alakuloisuuttaan. Se vaikutus, jonka hän noihin spitalisiin teki, oli kuitenkin niin ihmeellinen, että he oitis tunsivat hänet.
"Hän se on, Tirza", äiti sanoi; "tule lapseni!"
Niin sanoessaan hän hiipi esiin keskelle tietä ja valahti polvillensa maahan. Tytär ja palvelija olivat kohta hänen sivullaan. Ja samassa ne tuhannet, jotka kaupungista päin lähenivät, pysähtyivät ja heilutellen vihreitä lehviään huusivat kuorossa —
"Siunattu olkoon Israelin kuningas, joka tulee Herran nimeen!"
Kaikkien tuhansien laulaessa tervehdystään ei spitalisraukkain ääni voinut mihinkään kuulua. He nousivat ja hoiperrellen ja kuivettuneita käsiään ojennellen lähestyttyään ratsastajan ympärillä olevaa ryhmää — joka uhkasi kivillä torjua heidät takaisin — pysähtyivät jumalallisen miehen eteen. Mies kohotti heitä kohti tyynet, sääliväiset ja sanomattoman kauniit silmänsä, kun äiti molempien puolesta puhui:
"Mestari, mestari! Sinä näet meidän hätämme; sinä voit meidät puhdistaa. Armahda sinä meitä — armahda!"
"Uskotko sinä, että minä siihen kykenen?" mestari kysyi.
"Sinä olet se, josta profeetat puhuvat — sinä olet Messias!" vaimo vastasi.
Mestarin katse alkoi säteillä, hän näytti kasvavan heidän silmissään.
"Vaimo", hän sanoi, "suuri on uskosi; käyköön sinulle niin, kuin sinä tahdot."
Hän viivähti vielä hetkisen, muistamatta ympärillään olevaa tungosta. Sitte hän ratsasti edelleen — kohti julmaa kuolemaa, jonka hän niin hyvin ennakolta tiesi. Vaan ikään kuin ravinnoksi hänen rakkautta isoovalle ja janoavalle sielullensa kiitollinen vaimo hänen jälkeensä huudahti:
"Kunnia jumalalle korkeudessa! Siunattu, kolmasti siunattu Poika, jonka hän on antanut meille!"
Heti sen jälkeen ratsastaja häipyi heidän silmistään molempien saattojoukkojen keskeen. Vaan äiti kiersi kätensä Tirzan ympärille ja saatuaan hänet ohjatuksi erilleen joukosta huudahti: "Tyttäreni, katsohan; meillä on hänen lupauksensa; olemme pelastetut!" Ja he yhdessä polvistuivat, katsoen menevien jälkeen, kunnes he katosivat vuoren huipun taakse.
Siinä he ensiksi tunsivat, miten veri heidän sydämmessään ja suonissaan nuoreni ja täytti heidän kuivaneen ruumiinsa sanomattoman suloisella terveyden tunteella. Eikä edes muutoskaan ollut tuskallinen. He tunsivat sielunvoimansa saavan entisen tarmonsa ja mielensä täyttyvän ihastuksesta, jota on mahdoton kuvaella. Heistä tuntui, kuin maistaisivat elämän nestettä, jonka vaikutus ei tapahtunut vähitellen, vaan silmänräpäyksessä.
Tämän muutoksen sairaudesta terveyteen näki vielä toinenkin paitsi Amrah. Kuten tiedämme, Ben-Hur seurasi lakkaamatta natsarealaista hänen vaelluksillaan. Ben-Hur kuuli näiden onnettomain avun huudon, näki heidän tautinsa ja sen tekemät hävitykset, kuuli natsarealaisen vastauksen ja yhä vielä yhtä ihmetellen katseli tätä ihmettä, vaikka oli jo monesti nähnyt samanlaisia parantumistapauksia ennenkin. Hän oli eronnut muusta seurasta ja istahtanut lähelle naisia ja tervehti siitä monia ohi kulkijoista. Naiset näyttivät hänestä ihan vierailta, niin että hänen ihmettelynsä tarkoitti ainoastaan heidän parantumisensa eittämätöntä ihmettä. Lähestyessään kalliota hän ihan sattumalta näki pienen naisolennon, joka seisoi kiven vieressä, käsillään kätkien kasvojansa.
"Niin totta, kuin Herra elää", hän sanoi, "olethan sinä Amrah!" Hän riensi vanhuksen luo äidin ja sisaren ohitse, joita ei tuntenut, ja pysähtyi palvelijan eteen.
"Amrah, Amrah, mitä sinulla on täällä tekemistä!"
Amrah itkien sekä ilosta että pelosta vaipui polvilleen hänen eteensä.
"Herra, herra! Sinun ja minun Jumalani on kuitenkin armollinen Jumala!"
Selittämätön aavistus sanoi Ben-Hurille, että Amrahin siellä olo koski jollakin tavalla noita toisia naisia. Hän kääntyi heihin päin, hänen sydämensä tuntui seisovan hiljaa, ja hän itse tuntui olevan kuin kiinni naulattuna maahan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Nainen, jonka hän oli nähnyt puhuttelevan natsarealaista, seisoi lähellä häntä, kädet ristissä ja katse taivasta kohti. Ja harhanäköäkö se oli? Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään niin äitinsä näköistä; juuri sellainen hän oli ollut sinä päivänä, kun roomalaiset veivät hänet pois. Ja kuka seisoi hänen vieressään, ell'ei Tirza, joka silloin onnettomuuden aamuna oli seisonut veljensä sivulla katselemassa suoja-aidan ylitse. Hän oli luullut heitä kuolleiksi, ja aika oli totuttanut hänet siihen ajatukseen. Hän ei ollut lakannut heitä suremasta, mutta he olivat joutuneet pois hänen aikeistaan ja tulevaisuus-unelmistaan. Tuskin silmiänsä uskoen hän laski kätensä Amrahin päälaelle ja kysyi vapisevalla äänellä:
"Amrah, Amrah, onko se äitini! ja Tirza! Sano, näenkö oikein."
"Huhu heille, herra, puhu heille!" Amrah vastasi.
Ben-Hur ei enempää vitkastellut, vaan juoksi ojennetuin käsin syleilemään heitä: "Äiti! äiti! Tirza! tässä minä olen!"
He kuulivat hänen huutonsa ja juoksivat vastaan. Ja heti he kolme, jotka olivat niin kauan olleet erotettuina, itkivät ilon kyyneliä toistensa sylissä.
Ensimmäisen ihastuksen vähän asetuttua sanoi äiti:
"Onnessamme, lapseni, älkäämme olko kiittämättömät, vaan alkakaamme uutta elämää kiitollisuudella sitä kohtaan, joka lahjoitti sen meille."
He laskeutuivat polvilleen, myöskin Amrah, ja ylen onnellisen lesken rukous kaikui kuin riemuvirsi. Tirza lausui sen sana sanalta jälestä ja samoin myöskin Judah, vaikka ei yhtä levollisella mielellä eikä yhtä rajattomalla uskolla, sillä ylös noustua hän sanoi:
"Natsaretissa, äiti, josta hän on kotoisin, sanotaan häntä kirvesmiehen pojaksi. Kuka hän on?"
Äiti vastasi hellästi katsoen poikaansa: "Messias!"
"Mistä hänen voimansa tulee?"
"Sen voimme päättää siitä, millä tavalla hän sitä käyttää. Onko hän koskaan tehnyt muuta kuin hyvää?"
"Ei."
"Siinä on todistusta kylliksi, että hänen voimansa on Jumalasta."
Ei ole niin helppo yht'äkkiä hylätä toiveita, joita on mielessä elänyt vuosikausia. Vaikka Ben-Hur sanoi itsekseen, ett'ei maailman turhuus tietysti ollut minkään arvoinen Messiaasta, niin kuitenkin hänen loukkautunut kunnianhimonsa oli hyvin itsepäinen eikä tahtonut ollenkaan taipua. Kuten ihmiset vielä tänäkin päivänä, hänkin arvosteli Kristusta saman mitan mukaan kuin itseänsä, mutta eikö olisi äärettömän paljon parempi tuomita itseämme Kristuksen mukaan?
Äidin ajatukset luonnollisesti kääntyivät ensinnä kaikista elämän huoliin.
"Mitä nyt teemme, poikani?" hän kysyi. "Mihin päin lähdemme?"
Ben-Hur huomasi nyt, kun hänelle tällä tavalla muistutettiin huolenpito-velvollisuuttansa omaisiaan kohtaan, miten kokonaan kaikki taudin merkit olivat heistä haihtuneet. Kuten Naamanilla noustessaan vedestä, oli heidänkin lihansa nyt jälleen yhtä terve ja raitis kuin pikku lapsella. Ben-Hur riisui manttelinsa ja kääri Tirzan siihen.
"Ota tämä", hän sanoi hymyillen. "Jos vieraan silmät ovat tähän asti aristelleet sinua, niin ei niiden ainakaan pidä nyt enää loukkaaman sinua."
Manttelin riisuttua jäi miekka näkyviin Ben-Hurin sivulla.
"Onko nyt sota?" kysyi äiti huolissaan.
"Ei."
"Miksi olet sitte aseissa?"
"Saattaa tulla tarpeen puolustaa natsarealaista."
"Onko hänellä vihollisia? Ketä sitte?"
"Paha kyllä, ei ainoastaan roomalaisia, äiti!"
"Eikö hän ole israelilainen ja rauhan mies?"
"On enemmän kuin kukaan muu, mutta rabbinien ja kirjanoppineiden mielestä hän on vikapää suureen rikokseen."
"Rikokseenko?"
"Ympärileikkaamattomat ovat hänen silmissään saman arvoiset kuin juutalaiset, jotka uskollisimmasti noudattavat lakia. Hän saarnaa uutta oppia."
Äiti oli vaiti, ja he lähestyivät varjoista puuta, joka kasvoi kallion vieressä. Ben-Hur hilliten halunsa kuulla heidän historiaansa ja viedä heidät kotiin osoitti heille, miten välttämätöntä oli seurata tällaisiin tapauksiin soveltuvaa lakia. Jälleen yhteen päässyt perhe läksi Pahennuksenkallion ylitse kaupunkia kohti, sillä Ben-Hur tahtoi viedä heidät niin lähelle kuin mahdollista, kosk'eivät he vielä uskaltaneet mennä perille asti. Naisten paluu maantieltä tapahtui ihan toisella tavalla kuin meno sinne. He astuivat nopein ja kevein askelin ja kohta saapuivat uudelle hautaluolalle, joka oli lähellä Kidronin ojaa ja Absalonin hautaa. He asettuivat siihen, koska se oli tyhjä, ja Ben-Hur kiiruusti riensi toimittamaan kaupungista, mitä he nykyisessä tilassaan tarvitsivat.