III LUKU.
Iloisia sanomia.
Ensimmäinen henkilö, joka seuraavana aamuna, kun Lammasportti avattiin, riensi ulos kaupungista, oli Amrah. Vartiat eivät häneltä mitään kyselleet, sillä ainahan hän oli tullut yhtä säännöllisesti kuin aamukin; he tiesivät hänet jonkun arvokkaan talon palvelijaksi, ja se tieto riitti heille.
Lammasportista hän käänsi kulkunsa idän puoliseen laaksoon. Öljymäen tumman vihreä rinne oli täpö täynnä valkoisia telttoja, joissa juhlavieraat majailivat. Oli vielä niin varhainen aamu, ett'ei hän tavannut ketään. Hän saapui Getsemaneen. Hautojen luona, Betanian ja Siloan teiden risteyksessä hän usein pysähtyi neuvottomana. Kerran hän myöskin istahti tien laidalle levähtämään, mutta nousi heti jälleen ja astui yhä kiireemmin. Jos kivillä olisi tien varrella ollut korvat, niin ne olisivat kuulleet hänen mutisevan; jos niillä olisi ollut silmät, ne olisivat nähneet, mitenkä Amrah usein katsoi vuorille päin, nuristen aamun sopimatonta vitkastelemista; ja jos kivet olisivat voineet puhua, niin ne olisivat sanoneet: "Tuolla ystävällämme on tänä aamuna kiire; ne, joille hän vie ruokaa, lienevät hyvin nälissään."
Kuninkaallisten puutarhain kohdalle päästyään hän viimeinkin hiljensi vauhtiansa, sillä spitalisten hirvittävä kaupunki tuli nyt näkyviin; se oli pitkin vuoren rinnettä Hinnomin laakson näkyvässä päässä. Amrah oli näet matkalla emäntänsä luo, jonka luolan suu oli, kuten jo tiedämme, En-Rogelin kaivolle päin.
Vaikka vielä olikin hyvin aikainen aamu, istui onneton vaimo jo luolansa edessä. Tirza vielä makasi. Tauti oli kolmen viime vuoden kuluessa nopeasti ja hirvittävästi edistynyt. Tietäen, minkä näköinen oli, onneton Hurin leski aina käytti tiheää huntua, ei edes Tirzakaan saanut koskaan nähdä häntä ilman sitä. Mutta tänä aamuna hän istui paljain päin hengittämässä raitista ilmaa, sillä hän tiesi, ett'ei likitienoilla vielä ollut ketään, joka olisi voinut pelästyä hänen näköänsä. Ei vielä ollutkaan selvä päivä, vaan sentään kyllin valoisa, että voi huomata, mitä hävityksiä tauti oli tehnyt. Tukka riippui lumivalkoisena ja itsepäisen kankeana kuin hopealangoista kudottu kangas selässä ja ryntäillä; silmäluomet, huulet, nenä ja posket olivat paikoittain pois syöpyneet ja toisin paikoin vain paljaita haavoja, kaula ikään kuin suomuksien peitossa. Toinen käsi lepäsi kankealla hameella, kynnet poissa ja nivelet osittain syöpyneinä luihin asti, osittain märkää tekevinä ja paisuksissa. Päästä, kasvoista, kaulasta ja käsistä saattoi helposti arvata muun ruumiin näön. Jos ken kerran näki lesken, joka ennen oli ollut niin arvokas ja rikas sekä muodoltaankin kaunis, nyt tuossa tilassa, niin helppopa oli käsittää, miksi hän koetti salata siellä oloansa. Joku olisi ehkä saattanut kysyä, miks'ei hän väkivaltaisesti lopettanut kurjaa elämäänsä ja kärsimyksiänsä. Laki sen kielsi. Pakana sitä voi nauraa, vaan ei Israelin lapsi, joka kyllä sen ymmärtää.
Istuessaan siinä syviin ajatuksiin vaipuneena hän äkisti huomasi naisen, joka tuli luolaa kohti. Hän peitti kiireimmiten päänsä ja huusi kaiuttomalla äänellä: "Saastainen, saastainen!" Pitämättä lukua varoituksesta Amrah kohta jo saapui luo ja laskeutui hänen jalkainsa juureen. Palvelija paran kauan hillitty rakkaus esiytyi nyt koko voimassaan. Hän suuteli itkien ja surkutellen emäntänsä vaatteita, vaikka emäntä kuinka olisi koettanut estää. Kun estelyistä ei ollut mitään apua, niin hän odotti, kunnes Amrahin tunteen puuska ehti vähän asettua.
"Mitä sinä nyt teit, Amrah?" torui leski. "Silläkö tavalla sinä osoitat rakkauttasi? Sinä olet nyt hukassa etkä saa enää palata hänen luoksensa, isäntäsi luo!"
Amrah polvillaan nyyhkyttäen kätki kasvonsa maan tomuun.
"Sinäkin olet nyt lain kirouksen alla, etkä saa enää palata Jerusalemiin. Mitäs nyt tulee meistä, kuka hankkii meille ruokaa? Voi, sinä häijy Amrah, nyt me olemme kaikki hukassa!"
"Olkaa armolliset!" Amrah nyyhkytti.
"Sinun olisi pitänyt olla armollinen itseäsi kohtaan, siten olisit myöskin ollut armollinen meille. Mihin me nyt pakenemme? Voi sinua, uskoton palvelija! Olihan Jumalan viha jo ennestäänkin kyllin raskaana meidän päällämme."
Tirza myöskin tuli nyt näkyviin, herättyään kovasta keskustelusta. Ei kynä taivu piirtämään hänen kuvaansa. Tuota puoli alastonta, suomuksista, ajettunutta ja puoli sokeata olentoa ei olisi kukaan voinut tuntea entiseksi lapsellisen puhtauden ja sulouden kuvaksi.
"Amrahko se on, äiti?"
Palvelija yritti lähestymään häntäkin.
"Seis, Amrah!" sanoi äiti käskevästi. "Minä kiellän sinua koskemasta häneen. Nouse ylös ja mene tiehesi, ennen kuin kukaan näkee sinua kaivolta. Mutta voi! johan unhotin, että sinun nyt täytyykin jäädä tänne osalliseksi meidän kohtaloomme. Nouse ylös, sanon minä!"
Amrah nousi polvilleen ja sanoi kädet ristissä:
"Oi hyvä emäntä, minä en ole petollinen enkä häijy, minä tuon hyviä sanomia."
"Judahistako?" kysyi leski uteliaasti.
"Minä tiedän ihmeellisen miehen, jolla on voima parantaa teidät. Hän sanoo vain sanan, ja sairaat paranevat, yksinpä kuolleetkin heräävät elämään. Minä tulin viemään teitä hänen luoksensa."
"Amrah parka!" Tirza säälitteli.
"Ei", vastasi Amrah, huomattuaan noissa sanoissa epäilystä, "minä puhun totta niin totta, kuin Herra elää. Hän kulkee tänä aamuna tästä ohi matkalla kaupunkiin. Katsokaa, nyt on jo päivä, syökää nyt, ja lähtekäämme sitte."
Äiti kuunteli halukkaasti, sillä hän oli luultavasti jo kuullut puhuttavan tästä ihmeellisestä miehestä, jonka maine oli levinnyt maan syrjäisimpiinkin nurkkiin.
"Kuka hän on?" leski kysyi.
"Natsarealainen mies."
"Kuka sinulle kertoi hänestä?"
"Judah."
"Judahko? Onko hän kotona?"
"Hän tuli eilisiltana."
Leski mietti hetkisen ja kysyi sitte: "Judahko sinut lähetti?"
"Ei, hän luulee teitä kuolleiksi."
"Kerran muinoin muuan profeetta paransi spitalisen". sanoi äiti miettiväisesti Tirzalle, "mutta hän sai voimansa Jumalalta." Sitte hän kääntyi Amrahin puoleen. "Mistä poikani tietää, että sillä miehellä on sellainen ihmeellinen voima?"
"Hän matkusti hänen seurassaan, kuuli spitalisten huutavan häneltä apua ja näki heidän lähtevän hänen luotansa terveinä ja virkeinä. Kerran oli vain yksi, toisella kerralla kymmenen. Hän paransi heidät kaikki."
Leski oli vaiti, hänen kätensä vapisivat. Hän mietiskeli, mitä oli kuullut. Ei hän epäillyt tapausten totuutta, sillä olihan hänen poikansa ne nähnyt, hän vaan koetti käsittää, voisiko ihmisellä olla voimaa tehdä sellaisia ihmeitä. Tirzalle hän sanoi:
"Hänen täytyy olla Messias!"
Hän ei puhunut kylmästi ja punnitsevasti, vaan niin kuin Israelilainen vaimo, joka tunsi kaikki Messias-ennustukset ja oli valmis iloitsemaan vähäisestäkin merkistä, joka ilmaisi lupausten täyttymistä. "Kyllä muistan ajan", hän jatkoi, "kun Jerusalem ja koko Judea oli täynnä kertomuksia hänen syntymisestään. Nyt hänen täytyy jo olla miehen ijässä. Sen täytyy olla — se on hän. Niin", hän sanoi Amrahille, "me seuraamme sinua. Anna meille vesiruukku tuolta luolasta sekä jotakin syödä, ja sitte me lähdemme."
Heidän kiihtynyt mielensä joudutti yksinkertaista atrioimista, ja kaikki kolme läksivät luolasta. Tirza oli luottavainen kuten äitinsäkin ja Amrah, mutta yksi asia häntä kuitenkin arvelutti. Kuten Amrah kertoi, mies tuli Betaniasta. Mutta sieltä oli kolme tietä tai polkua Jerusalemiin: Öljymäen ylitse, sen juuritse ja kolmas Pahennuksenkallion ohitse. Ne tosin eivät olleet varsin kaukana toisistaan, mutta kuitenkin niin kaukana, että natsarealainen saattoi päästä tapaamatta ohitse, jos hän kulki toista tietä, kuin he luulivat. Hiukan vain kyseltyään äiti huomasi, ett'ei Amrah tuntenut seutua Kidronia ulompana eikä myöskään tiennyt, mitä tietä se aikoi kulkea, jota he menivät tapaamaan. Hän huomasi myöskin sekä Amrahin että Tirzan luottavan häneen, toisen elinkautisesta palvelukseen tottumuksesta, toisen luonnollisesta riippuvaisuudesta. Miettimättä kauan hän sanoi heille:
"Me menemme ensin Betfageen. Jos Herra on meille armollinen, niin saamme siellä kuulla, mihin päin meidän pitää kääntyä."
He laskeutuivat alas vuorelta Tofetia ja kuninkaallisia puutarhoja kohti. Maantielle päästyään he pysähtyivät. "Minua pelottaa astua maantietä myöten", sanoi leski. "Minä ehdotan, että pysymme syrjässä. Tänään on juhlapäivä, paljo ihmisiä kulkee tiellä. Jos menemme Pahennuksenkallion ylitse, niin meidän ei tarvitse kohdata heitä."
Tirza oli tähän asti ainoastaan vaivoin pysynyt pystyssä. Nyt kun hän kuuli, minkä tien äiti valitsi, hänen rohkeutensa raukesi kokonaan. "Vuori on jyrkkä, äiti", hän sanoi, "eikä minulla ole voimia kiivetä sitä."
"Muista toki, että olemme menossa elämään ja terveyteen. Katsos, lapseni, miten ihana päivä on tullut! Tuolla tulee vaimoja menossa kaivolle. Jos jäämme tähän, niin he heittelevät meitä kivillä. Tule, ole kestäväinen!"
Sillä tavalla äiti koetti rohkaista tytärtään, vaikka itsekin kärsi julmia tuskia. Amrah auttoi häntä. Tähän asti hän ei vielä ollut koskenut spitalisiin, mutta nyt hän ei huolinut koskemisen seurauksista eikä emännän kielloista. Hän otti toisella kädellään Tirzan kiinni vyötäröstä ja sanoi kehottaen: "Nojaa minuun, minä olen vahva, vaikka vanhakin, ja tästä on vain vähä matkaa. Kas niin, kyllä se näin käy."
Vuorta, jolle he nousivat, oli erittäin vaikea kiivetä kivien, rappeutuneiden hautain ja muiden raunioiden ylitse. Kun he viimein seisoivat sen harjalla ja näkivät luoteessa päin temppelin esikartanoineen sekä Sionin suuren valkoisen tornin, tunsi äiti elämän rakkauden jälleen heräävän elämän itsensäkin tähden.
"Katso, Tirza", hän sanoi, "katso Kauniinportin kultalevyjä! Muistatko, että me ennen tavallisesti kävimme siitä portista? Eikö olisi ihanaa jälleen niin tehdä! Ja sitä paitsi meidän kotimmehan on niin lähellä! Minä melkein näen talomme tuolta noin kaikkein pyhimmän katon takaa. Ja Judah on siellä valmiina toivottamaan meille tervetuloa!"
He alkoivat nyt laskeutua alas vuoren toista sivua. Vaikka Amrah koetti kaikin voimin tukea Tirzaa, tyttö kuitenkin huokasi joka askeleella ja päästi silloin tällöin tuskan huudahduksen. Kun saavuttiin alas tielle vuoren juurelle, niin hän uupumuksesta vaipui maahan.
"Mene sinä edelleen Amrahin kanssa, rakas äiti!" hän sanoi heikolla äänellä. "Antakaa minun maata tässä."
"Ei, ei, Tirza, mitäpä olisi apua minun parantumisestani, joll'et sinä paranisi yht'aikaa. Jos Judah kysyy sinua, kuten hän ihan varmaan tekee, mitenkä minä voisin hänelle mitään vastata, jos jättäisin sinut tänne?"
"Sano hänelle, että hän oli minulle rakas."
Äiti kumartui hänen puoleensa neuvottomasti katsellen. Parantumisajatus oli hänessä eroamattomasti kiintynyt yhteen tyttären kanssa. Juuri kun hän päätti luopua koko yrityksestä ja jättää tulevaiset asiat jumalallisen huolenpidon huomaan, hän näki idästä päin miehen kiireimmiten lähestyvän tietä myöten.
"Rohkeutta, Tirza", hän sanoi, "tuolla tulee joku, joka voi antaa tietoa natsarealaisesta."
Amrah auttoi Tirzaa ylös istumaan ja tuki häntä. Mies tuli lähemmäksi.
"Äiti, sydämmesi hyvyydessä unhotat, ketä me olemme. Se tulija kiertää meitä, kiroo ja kivittää meitä."
"Saammehan nähdä!" Mutta äiti ei voinut vastata, sillä hän tiesi varsin hyvin, mitä kansa tavallisesti teki hänen kaltaisillensa.
Siinä paikassa, johon onnettomat olivat saapuneet, oli tie tuskin parempi potkua. Jos mies astui sitä myöten, täytyi hänen kulkea ihan heidän vieritsensä. Tietä myöten mies kuitenkin tuli. Hänen päästyään kyllin lähelle, että voi kuulla, huusi äiti säädetyllä tavalla: "saastainen, saastainen!" Hänen kummastuksekseen mies kuitenkin astui edelleen ihan kohti heitä.
"Mitä te tahdotte?" hän kysyi ja pysähtyi muutaman askelen päähän.
"Näethän, ketä me olemme. Pidä varasi!" vastasi äiti arvokkaasti.
"Vaimo, minä olen sen edelläkävijä, joka yhdellä sanallaan parantaa sellaisia kuin te olette. Minä en pelkää teitä."
"Natsarealaisenko?"
"Messiaan", mies vastasi.
"Onko totta, että hän tänään tulee kaupunkiin?"
"Hän on nyt Betfagessa."
"Mitä tietä hän kulkenee?"
"Tätä."
Äiti pani kätensä ristiin ja katsahti kiitollisesti taivaasen.
"Kenenkä sinä luulet hänen olevan?"
"Hän on Jumalan poika."