II LUKU.
Ben-Hurin tuomat tiedot.
Noin tunnin kuluttua äsken kuvatusta kohtauksesta tulivat Baltasar ja Simonides ynnä Ester palatsin suureen saliin. Ben-Hur tuli myöskin yht'aikaa Iraan kanssa. Kiiruhtaen edelle egyptiläistytöstä Ben-Hur ensin astui Baltasarin luo, tervehti häntä ja sai tervehdykseensä vastauksen sekä kääntyi sitte Simonideen puoleen, mutta pysähtyi, kun huomasi Esterin.
Harvoin on sydämmemme niin tilava, että siihen sopisi yht'aikaa useampia kuin yksi kiihdyttävä intohimo. Niin oli Ben-Hurinkin. Mietiskelemiset, toiveet ja unelmat, alkunsa saaneet isänmaan aseman ajattelemisesta sekä muista lähellä olevista vaikutuksista, esimerkiksi Iras-neidon, olivat tehneet hänet kunnianhimoiseksi sen sanan ankarimmassa merkityksessä. Mikäli hän oli antanut jalansijaa sille intohimolle, oli se tullut hänelle laiksi ja viimein käskeväksi valtiaaksi. Entiset päätökset ja aikeet hälvenivät vähitellen hänen muististaan. Nuorisonhan on niin helppo unohtaa. Mitä häneen itseensä koski, niin hänen omat kärsimyksensä ja se tietämättömyys, jonka pimeään verhoon hänen omaistensa kohtalo oli kätkettynä, ihan luonnollisesti yhä vähemmin vaikuttivat häneen, mitä likemmäksi hän ainakin toiveissaan pääsi pyrintöperää, joka kajasti hänen unelmissaan. Me älkäämme häntä siitä liian ankarasti tuomitko.
Esterin täydelliseksi kehittynyt sulous muistutti häntä nyt rikotuista lupauksista ja täyttämättömistä velvollisuuksista omaisia kohtaan, mutta pian hän tointui hämmästyksestään, meni luo ja sanoi:
"Rauha olkoon sinulle, suloinen Ester, ja sinullekin, Simonides! Herran siunaus olkoon sinulle, ell'ei muusta, niin siitä, että olet ollut hyvä isä isättömälle!"
Ester kuunteli hänen sanojaan maahan katsoen; Simonides sitä vastoin vastasi:
"Minä uudistan jalon Baltasarin tervehdyksen sinulle sinun astuessasi isäisi koloon. Käy istumaan ja kerro meille matkoistasi ja toimistasi ja ihmeellisestä natsarealaisesta, kuka hän on ja mitä hän tekee! Missäpä olisit kotonasi ell'et täällä. Käy istumaan tähän meidän keskellemme, niin että kaikki voimme kuulla."
Ester riensi ulos, toi tyynyillä pehmitetyn tuolin ja laski sen hänen eteensä.
Käytyään istumaan Ben-Hur kääntyi miesten puoleen, alkaen puhella:
"Tulin kertomaan teille natsarealaisesta. Seurasin häntä vähän aikaa sitte monta päivää ja tarkastelin häntä hyvin tarkkaan kaikilta niiltä puolilta, joiden katsotaan osoittavan miesten luonnetta, ja minä tulin siihen johtopäätökseen, että samalla, kun hän on ihminen kuten minäkin, hän on myöskin enempi kuin ihminen."
"Ja mitä muuta?" Simonides kysyi.
"Kyllä minä kerron teille…"
Joku kuului astuvan huoneesen.
Ben-Hur vaieten kääntyi katsomaan ja heti nousi avosylin.
"Amrah! Vanha, rakas Amrah!" hän huudahti.
Vanhus tuli hänen luoksensa, kasvot niin ilosta loistavina, että niiden mustuus ja rypyt jäivät huomaamatta sen ilon rinnalla. Hän polvillaan syleili isäntänsä polvia ja lakkaamatta suuteli hänen käsiänsä. Ben-Hur heti kun sai kätensä irti silitteli hänen ohuen, harmaan tukkansa pois kasvoilta ja suuteli niitä, sanoen: "Hyvä Amrah, eikö sinulla ole mitään kerrottavaa heistä, eikö sanaakaan, eikö edes mitään merkkiä?"
Amrah puhkesi nyyhkytykseen, joka sai Ben-Hurin lausumaan: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" Hänen äänensä outo sointu ilmaisi, että hän oli luopunut kaikesta toivosta nähdä jälleen omaisiansa. Kyyneliä pyrki nousemaan hänen silmiinsä, mutta hän tahtoi niitä salata, sillä hän oli mies.
Saatuaan liikutuksensa tukeutetuksi hän jälleen kävi istumaan ja sanoi: "Tule tänne istumaan minun luokseni, Amrah. Etkö? No käy sitte minun jalkoihini, sillä minulla on paljo kerrottavaa näille ystävilleni ihmeellisestä miehestä, joka on tullut maailmaan."
Amrah meni kuitenkin pois ja kävi istumaan lattialle, selkä seinää vasten ja kädet ristissä ympäri polvien, tyytyväisenä, kun sai katsella häntä. Ben-Hur jatkoi kertomustaan:
"Minä en voi vastata kysymyksiinne, ennen kuin aluksi saan kertoa teille jotain niistä asioista, joita näin hänen tekevän. Ja minä kerron sitä mieluisemmin, kun hän huomenna tulee kaupunkiin ja menee temppeliin, jota hän sanoo isänsä huoneeksi. Siellä hän kuuluu julkisesti selittävän, kuka hän on, niin että huomenna koko Israel ja mekin saamme tietää, kumpiko on oikeassa, sinäkö Baltasar, vai sinä Simonides."
Baltasar pani ristiin vapisevat kätensä ja kysyi: "Mihin pitää minun mennä, että saisin nähdä hänet?"
"Tungos tulee hyvin suureksi, ja minun mielestäni on paras teidän kaikkein mennä Salomon esikartanon katolle."
"Voitko sinä saattaa meitä?"
"En", vastasi Ben-Hur, "ystäväni saattavat tarvita minua saattojoukossa."
"Saattojoukossako?" Simonides ihmetteli, "matkustaako hän sitte niin komeasti?"
Ben-Hur käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja vastasi:
"Hänellä on kanssansa kaksitoista miestä, kalastajia, maalaisia ja yksi tullimies, kaikki alhaista kansaa. He kulkevat jalkaisin, huolimatta tuulesta, pakkasesta, sateesta tai kuumuudesta. Kun näin heidän iltasella pysähtyvän tien varrelle syömään tai makaamaan, näyttivät he paimenilta, jotka ovat menossa laumainsa luo, eikä suinkaan ylimyksiltä tai kuninkailta. Ainoastaan silloin, kun natsarealainen nostaa pääliinansa reunoja, katsellakseen jotakuta tai pudistaakseen tomua päästänsä, näkyy, että hän on opettaja, ystävä ja mestari!
"Te olette älykkäitä miehiä", jatkoi Ben-Hur, oltuaan vähän aikaa vaiti, "ja tiedätte, mitenkä me olemme joidenkuiden vaikuttimien vallittavina, ja miten meissä on tullut melkein luonnonlaiksi, että me käytämme koko elämämme joidenkuiden asiain tavoittelemiseen. Jos nyt vetoan siihen lakiin niin kuin perusteesen, josta voimme oppia itsetuntemista, niin mitä sanoisitte miehestä, joka voisi tulla rikkaaksi muuttamalla maantien kivet kullaksi, jos vain tahtoisi?"
"Kreikkalaiset sanoisivat häntä filosofiksi", arveli Iras.
"Ei, tyttäreni", sanoi Baltasar, "filosofeilla ei ole koskaan ollut voimaa tehdä mitään sellaista."
"Kuinka sinä tiedät hänellä olevan sellaista voimaa?"
Ben-Hur vastasi kiireesti: "Minä näin hänen muuttavan vettä viiniksi."
"Ihmeellistä tosiaan, ihmeellistä!" lausui Simonides. "Mutta vielä ihmeellisempää on minusta, että hän mieluisemmin on köyhä, vaikka voisi olla niin rikas. Onko hän tosiaankin hyvin köyhä?"
"Hänellä ei ole mitään, eikä hän kadehti ketään. Hän surkuttelee rikkaita. Mutta olkoon se miten hyvänsä. Mitä sanotte miehestä, joka kartuttaa viisi leipää ja kaksi kalaa, jotka hänellä on ainoina ruokavaroina, kartuttaa ne niin, että ne riittävät kylliksi viidelle tuhannelle miehelle ja kuitenkin jää monta korillista tähteeksi? Sen minä näin natsarealaisen tekevän."
"Näitkö hänen tosiaankin tekevän sen?" Simonides ihmetteli.
"Näin, ja minä söin sitä leipää ja kalaa."
"Ja mikä on vielä ihmeellisempää", Ben-Hur jatkoi, "mitä sanoisitte miehestä, jolla on niin suuri lääkitsevä voima, että sairasten tarvitsee ainoastaan koskea hänen manttelinsa liepeihin taikka huutaa häntä matkan päästä, niin he heti paranevat. Senkin olen nähnyt, enkä ainoastaan yhtä kertaa, vaan monesti. Kun läksimme Jerikosta, huusi kaksi sokeata apua natsarealaiselta. Hän ainoastaan koski heidän silmiinsä, niin he näkivät. Kun rampa tuotiin hänen luoksensa, hän vain sanoi: 'Mene kotiisi!' ja mies läksi ihan terveenä astumaan. Mitäs siitä sanotte?"
Simonideella ei ollut mitään vastausta.
"Ehkä te ajattelette kuten moni muu, joiden kuulin sanovan, että se on ainoastaan harhanäköä. Vastaukseksi kerron vielä suurempia ihmeitä. Ajatelkaahan tuota Jumalan kirousta, jonka ainoastaan kuolema voi parantaa; minä tarkoitan spitalitautia."
Amrah päästi kätensä putoamaan lattiaan ja innoissaan nousi puoleksi ylös, tarkkaan kuuntelemaan, mitä nyt oli tuleva.
"Mitä sanoisitte", Ben-Hur jatkoi erinomaisen vakavasti, "jos näkisitte, mitä nyt kerron? Spitalinen mies tuli natsarealaisen luo, kun minäkin olin hänen seurassansa Galileassa, ja sanoi: 'Herra, jos sinä tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa.' Hän kuuli huudon ja koski kädellänsä mies parkaan ja sanoi: 'ole puhdas!' ja mies heti tuli, kuten oli ollut ennen tautiakin, yhtä terveeksi kuin kuka hyvänsä meistä, jotka näimme parantamisen, ja meitä oli suuri ihmisjoukko."
Nyt Amrah nousi kokonaan ja työnsi laihoilla sormillaan kankean tukan pois silmiltänsä. Vaimo paran ymmärrys oli jo aikaa sitte siirtynyt alas sydämmeen, niin että hänen oli vaikea seurata keskustelua.
"Toisen kerran", Ben-Hur jatkoi, "tuli kymmenen spitalista miestä, lankesi hänen jalkainsa juureen ja huusi — minä sekä näin että kuulin sen — 'mestari, mestari, armahda meitä!' Hän sanoi heille: 'Menkää ja näyttäkää itsenne papeille, kuten laki käskee, niin mennessänne tulette puhtaiksi'."
"Ja tulivatko he?"
"Tulivat. Tiellä tauti erkani heistä niin, ett'ei heissä ollut merkkiäkään jälellä muuta kuin tahraiset vaatteet."
"Sellaista ei ole koskaan ennen kuultu Israelissa!" sanoi Simonides hiljaa.
Amrah oli Ben-Hurin kertoessa näitä ihmeellisiä asioita ihan hiljaa lähestynyt ovea ja livahtanut ulos kenenkään huomaamatta.
"Voittehan ajatella, mitä nämä tapaukset vaikuttivat minuun; mutta epäilykseni, levottomuuteni ja kummastukseni eivät vielä olleet korkeimmillaan. Tiedättehän, kuinka rajuja ja kiivaita galilealaiset ovat. Monivuotisen odotuksen jälkeen miekka ihan poltteli heidän käsiänsä, he halusivat jo päästä toimimaan. 'Hän on hidas ilmoittamaan itseänsä', he sanoivat. Minäkin tulin kärsimättömäksi. Jos hän on tuleva kuninkaaksi, miks'ei nyt heti? Legionat ovat valmiit. Kerran, kun hän opetti meren rannalla, me aioimme kruunata hänet myötä tai vastoin tahtoansa, mutta hän katosi käsistä, kunnes hänet sitte nähtiin laivassa, joka täysin purjein laski merelle. Hyvä Simonides, toiveet, jotka hurmaavat muita ihmisiä, rikkaus, valta ja kuninkuus, jota suuri rakastava kansa tarjoo, eivät häneen vaikuta mitään. Mitäs sanot siitä?"
Simonides istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena ja pää kumarruksissa, mutta viimein hän katsahti ylös ja sanoi: "Herra elää! Hänen profeettainsa sanat ovat katoamattomat. Huomenna saamme selon tästä asiasta."
"Olkoon niin!" sanoi Baltasar hymyillen.
Ben-Hur yhtyi siihen ja jatkoi sitte:
"Mutta ei kertomukseni vielä ole lopussa. Näistä ihmeellisistä tapauksista, joita näkemässä oli tuhansittain ihmisiä, siirryn nyt toisiin tositapahtumiin, jotka ovat äärettömän paljoa suuremmat ja joihin on maailman alusta asti katsottu ihmiskykyä riittämättömäksi. Sanokaapa, onko koskaan tullut tietoonne, että kuolemalta on riistetty saalis, joka sillä jo oli varmana. Kukapa on voinut herättää kuollutta ilman…"
"Jumalaa!" sanoi Baltasar kunnioittavasti.
Ben-Hur nyykäytti päätään merkiksi, että hänellä oli sama ajatus.
"Viisas egyptiläinen", hän jatkoi, "ja sinä Simonides, mitä olisitte sanoneet, jos olisitte nähneet, mitä minä näin, että mies muutamilla sanoilla, ikään kuin äiti herättää lapsen unesta, antaa kuolleelle takaisin elämän? Se tapahtui Nainissa. Me olimme juuri menemässä kaupungin portista, kun kannettiin ulos ruumista. Natsarealainen pysähtyi, kunnes ruumissaalto menisi ohitse. Surevaisten joukossa astui vaimo, katkerasti itkien. Minä näin sääliä natsarealaisen kasvoissa; hän lausui muutamia sanoja vaimolle, meni sitte, tarttui paareihin ja sanoi niillä makaavalle ruumiille: 'Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!' Ja kuollut nousi heti."
"Ainoastaan Jumalalla on sellainen voima", vakuutti Baltasar.
"Huomatkaa tarkoin", Ben-Hur jatkoi, "minä puhun ainoastaan asioita, jotka olen itse monen muun kanssa nähnyt. Matkalla tänne näin vielä paljoa suuremman ihmeen. Betaniassa asui mies nimeltä Latsarus, ja hän kuoli. Kun hän oli haudattuna ollut jo neljä päivää, kutsuttiin natsarealainen sinne. Vieritettyämme kiven haudan suulta näimme ruumiin jo olevan ihan mätänemässä. Suuri ihmisjoukko oli läsnä, ja kaikki kuulivat, miten natsarealainen huusi: 'Latsarus, tule ulos!' Kuinka voisin kuvaillakaan tunnetta, joka valtasi minut, kun näin ruumiin nousevan ylös ja kääreissään tulevan meitä kohti! 'Päästäkää hänet', sanoi natsarealainen, 'ja antakaa hänen mennä!' Ja kun liina otettiin hänen kasvoiltansa, niin katso ihmettä! veri virtaili hänen suonissaan elinvoimaisesti, ja hän oli aivan kuten ennen kuolemaansa. Hän elää vielä, ja häntä voitte milloin hyvänsä nähdä ja puhutella. Voittehan sinne mennä vaikka huomenna. Ja nyt, kun olen kertonut kaikki, tulen kysymykseen, joka sai aikaan minun tuloni tänne. Se on sama kysymys, jonka Simonides lausui minulle: Kuka hän on, tämä Natsaretin poika, joka on suurempi kuin ihminen?"
Hän puhui juhlallisella äänellä, ja vielä kauan jälkeen puolen yön he keskustelivat näistä ihmeistä. Simonides tahtoi yhä edelleen pitää kiinni omasta profeettain selityksestään; Ben-Hur sitä vastoin väitti molempain olevan oikeassa, että natsarealainen oli lunastaja, kuten Baltasar luuli, ja samalla luvattu kuningas, joka eli kauppiaan mielessä.
"Huomenna sen asian kyllä saamme selville. Rauha olkoon teille!"
Niin sanoen Ben-Hur läksi palaamaan Betaniaan.