I LUKU.
Alkuselitys.
"Ester, Ester! käske palvelijan tuoda pikarissa raikasta vettä."
"Etkö tahdo enempää viiniä, isä?"
"Tuokoon sitte molempia."
Näin puheltiin kesähuoneessa Hurin vanhan palatsin katolla Jerusalemissa. Ester lausui pihan puolisen suoja-aidan ylitse käskyn alhaalla seisovalle palvelijalle. Samalla tuli toinen palvelija ylös katolle ja tervehti kunnioittavasti.
"Kirjekäärö isännälle", hän sanoi, antaessaan Esterille liinavaatteesen käärityn, sinetillä lukitun kirjeen.
Tyydyttääksemme lukijan uteliaisuutta ilmoitamme, että tämä tapahtui 21 päivänä maaliskuuta, lähes kolmen vuoden kuluttua siitä, kun Johannes todisti Kristusta Betabarassa. Ben-Hur, joka ei voinut kärsiä, että hänen isäinsä koti oli autiona ja rappiotilassa, oli tällä välin asiamiehensä Mallukin kautta ostanut sen Pontius Pilatukselta. Korjatessa oli se kokonaan rakennettu uudestaan, vieläpä sisustettu paljon komeammaksi entistään, niin että kaikki ikävän entisyyden muistot olivat siitä perin pohjin hävinneet. Kaikkialla näkyi todistuksia, että isännän aisti oli hienostunut monivuotisesta oleskelemisesta Misenumin huvilassa ja Roomassa.
Tästä ei kuitenkaan sovi päättää, että Ben-Hur olisi julkisesti ryhtynyt hallitsemaan omaisuuttansa, sillä se oli hänestä vielä liian aikaista. Ei hän myöskään vielä käyttänyt oikeaa nimeänsä. Toimitellen valmistuksia Galileassa hän kärsivällisesti odotteli natsarealaisen esiytymistä. Vaan päivä päivältä natsarealainen hänestä näytti yhä salaperäisemmältä, ja ihmeet, joita hän usein teki ihan hänen silmäinsä edessä, pitivät Ben-Huria tuskastuttavassa epätietoisuudessa sekä hänen luonteestaan että tehtävästään. Tuon tuostakin Ben-Hur kävi Jerusalemissa ja majaili silloin isäinsä kodissa, mutta ainoastaan vieraan tavalla. Baltasar ja Iras olivat asettuneet palatsiin vakinaisesti asumaan, ja Ben-Hurin käynnit tarkoittivat varsinkin Irasta, joka sanomattomasti veti puoleensa häntä. Mutta viehättivätpä häntä myöskin vanhuksen innokkaat puhelut kuleksivasta ihmeiden tekijästä.
Simonides ja Ester olivat saapuneet Antiokiasta muutamia päiviä ennen äsken ilmoittamaamme aikaa. Matka oli ollut erittäin vaikea kauppiaalle, sillä hänen oli täytynyt istua riipputuolissa kahden kamelin välillä, eivätkä ne huojuvassa kulussaan aina astuneet tasaisesti. Mutta nyt, päästyään kerran perille, kunnon vanhus ei näyttänyt saavan kylliksi katselluksi synnyinmaatansa. Varsinkin hän erittäin mielellään katseli seutua katolla ja oleskeli siellä suurimman osan päivää. Kesähuoneen varjossa hän sai kylliksi hengittää suloista ilmaa, jota virtaili läheisiltä vuorilta, voi katsella auringon kulkua noususta laskuun asti, iloita tyttärensä rakkaudesta ja muistella hänen äitiänsä, joka kaukana täältä makasi viimeistä lepoansa. Mutta hän ei täälläkään laiminlyönyt kauppa-asioitansa. Joka päivä tuli Sanballatilta, joka hoiti liikettä Antiokiassa, tietoja sen tilasta, ja joka päivä lähetti hän niin tarkkoja ohjeita, ett'ei mitään muuta arvostelu-kykyä tarvittu ja että kaikki mahdollisuudet oli otettu lukuun, paitsi ne, joita kaikkivaltias ei ollut jättänyt ihmisneron huomaan.
Kun Ester nyt palasi takaisin kesähuoneesen, kirkasti auringonvalo häntä niin, että täytyi ehdottomasti nähdä hänen muuttuneen viehättäväksi naiseksi; hän oli hoikka, täynnä suloa, kasvot säännölliset, muoto kukoistava nuoruudesta ja terveydestä ja osoittava rikasta sielunelämää. Lyhyesti sanoen, hän oli nainen, jota täytyi rakastaa, koska rakkaus oli se ilma, jossa hän oleskeli.
Palatessaan isänsä luo hän katsahti kääröä, katsoi sitte vielä kerran tarkemmin, ja veri syöksyi hänen poskiinsa. Sinetti oli Ben-Hurin. Hän joudutti askeliansa.
Simonides samoin katseli hetkisen kääröä ja tutki sinettiä. Viimein hän avasi sen ja antoi paperikäärön tyttärelleen.
"Lue!" hän sanoi.
Vanhuksen silmät tarkastelivat Esteriä, ja suurta levottomuutta näkyi hänen kasvoissaan.
"Sinä tiedät, keneltä kirje on, Ester."
"Tiedän, — meidän isännältämme."
Vaikka Esterin käytöksessä näkyi jotakin vitkastelemista, katsoi hän kuitenkin suoravaisen kainosti isäänsä silmiin.
"Rakastatko häntä, Ester?" kysyi vanhus tyynesti.
"Rakastan", hän vastasi.
"Oletko tarkkaan punninnut, mitä teet?"
"Olen koettanut, isä, ajatella häntä ainoastaan isäntänämme, jonka oma velvollisuudesta olen, mutta minä en ole kyllin vahva."
"Sinä olet hyvä tyttö, Ester, ja äitisi kaltainen", sanoi Simonides ja vaipui ajatuksiin, joista Ester hänet herätti avaamalla paperikäärön.
"Herra antakoon minulle anteeksi, mutta sinun rakkautesi minua kohtaan ei olisi ollut turha vaiva, jos minä olisin pitänyt mitä minulla oli, ja sehän oli minun vallassani. Rahassa on sanomaton voima."
"Minä olisin silloin ollut pahemmassa tilassa kuin nyt, isä, sillä silloin minä en olisi ansainnut, että hän olisi edes katsahtanutkaan minuun. Enkö jo ala lukea?"
"Maltahan vielä. Anna minun sinun itsesi tähden näyttää kaikkein pahin kohta. Kun käsität sen, niin isku ei tule niin hirmuiseksi. Hän on jo lahjoittanut pois sydämmensä, Ester."
"Minä tiedän sen", hän vastasi levollisesti.
"Egyptiläinen Iras on houkutellut hänet pauloihinsa, hän on viekas kuten koko hänen kansansa, ja hänellä on kauneus liittolaisena, suuri kauneus ja suuri viekkaus, mutta ei yhtään sydäntä, kuten hänen kansallaan ei ole. Tytär, joka halveksii isäänsä, tulee onnettomuudeksi miehellensä."
"Halveksiiko Iras isäänsä?"
Simonides jatkoi:
"Baltasar on viisas mies ja pakanaksi saanut erinomaista suosiota Jumalalta. Hänen uskonsa on hänelle kunniaksi, mutta Iras nauraa sitä. Minä kuulin hänen eilen isästänsä puhuessaan sanovan: 'Nuoruuden hairahtelemiset ovat anteeksi annettavat, mutta viisaus soveltuu vanhuudelle, ja kun vanhus kadottaa sen, pitäisi hänen kuolla'. Julmaa puhetta, oikein roomalaiselle sopivaa. Minä sovitin sitä itseeni, sillä minä tiedän, että heikkous, sellainen kuin hänen isällään, ei jää tulematta minullekaan, vaan tulee ehkä piankin. Mutta sinä Ester et koskaan, et koskaan sano minusta: Parempi olisi, että hän kuolisi. Ei, sinun äitisi oli Judan tyttäriä."
Ester kyynelsilmin suuteli häntä, sanoen: "Ja minä olen äitini tytär."
"Niin, ja minun tyttäreni, minun tyttäreni, minun kaikkeni, paljon kalliimpi minulle kuin temppeli Salomolle."
Hetkisen vaiti oltuaan vanhus laski kätensä Esterin olkapäälle ja puhui:
"Kun Judah vie egyptiläistytön morsiamenaan kotiinsa, Ester, niin hän katuen ja surren muistelee sinua, sillä hän herää siihen tietoon, että Iras on katsonut häntä vain kunnianhimonsa välikappaleeksi. Rooma on kaikkein hänen ajatustensa keskus. Judah on hänestä duumviri Arriuksen poika eikä Hurin, Jerusalemin ruhtinaan."
Ester ei koettanutkaan salata, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät häneen.
"Pelasta hänet, isä, joll'ei se vielä ole liian myöhäistä!" hän kiihkeästi pyysi.
Vanhus vastasi epäilevästi hymyillen: "Mies, joka on hukkumaisillaan, voidaan pelastaa, mutta ei rakastunutta."
"Vaan sinullahan on vaikutusvaltaa häneen. Hän on yksin maailmassa, näytä hänelle vaara ja kerro, millainen nainen hän on."
"Jospa minä pelastaisinkin hänet, kääntäisikö se hänen rakkautensa sinuun, Ester? Ei!" Vanhuksen kulmakarvat painuivat alas silmäin eteen. "Minä olen orja, kuten isäni ovat olleet monta miespolvea, mutta minä en voisi sanoa hänelle: kas, herra, tässä minun tyttäreni! hän on kauniimpi kuin tuo egyptiläistyttö ja rakastaa sinua enemmän! Minulla on siksi ollut liian monta vuotta vapautta ja isännyyttä. Sellaiset sanat eivät koskaan pääsisi huuliltani. Kivet noilla vanhoilla kukkuloilla kääntyisivät häpeästä, jos sitte sinne menisin. Ei, Ester, ennemmin minä tahtoisin, että tulisimme molemmat kootuiksi isäimme tykö."
Esterin kasvot paloivat punasta.
"Enhän minä tarkoittanutkaan pyytää sinua sanomaan hänelle sitä. Minä ajattelin ainoastaan häntä ja hänen onneansa. Koska minä uskalsin rakastaa häntä, tahdon myöskin ansaita hänen kunnioituksensa. Ainoastaan sillä tavalla voin korjata tyhmyyteni. Anna minun nyt lukea hänen kirjeensä sinulle."
"Niin, lue se!"
Lopettaakseen vastenmielisen keskustelun Ester alkoi heti lukea
Ben-Hurin kirjettä:
8 p:nä Nisan-kuussa.
Matkalla Galileasta Jerusalemiin.
Natsarealainen on samoin matkalla. Minä seuraan häntä hänen tietämättänsä täys'lukuisen legionan kanssa. Toinen legiona odottaa käskyjäni. Passah-juhla tekee luonnolliseksi niin suuren ihmisjoukon kokoutumisen. Hän sanoi lähtiessään matkalle: Katso, me menemme Jerusalemiin, että kaikki toteutuisi, mitä profeetat ovat ennustaneet.
Meidän odotuksemme lähestyy loppuansa. Kiireessä. Rauha olkoon sinulle, Simonides.
Ben-Hur.
Ester antoi kirjeen isälleen, tuskin voiden pidättää kyyneliänsä. Kirjeessä ei ollut sanaakaan hänelle, ei edes tervehdystäkään. Ja kuitenkin, olisihan ollut hyvin helppo kirjoittaa: "Rauha olkoon sinulle ja sinun tyttärellesi!" Ensi kerran elämässään Ester tunsi luulevaisuuden piston mielessään.
"Kahdeksas päivä Nisan-kuuta", Simonides sanoi, "kahdeksas, monesko päivä meillä nyt on?"
"Yhdeksäs", Ester vastasi.
"Niinpä he nykyään ovat jo Betaniassa."
"Me saamme luultavasti hänet jo tänä iltana tänne", jatkoi Ester iloisesti isänsä ajatusta, unhottaen äskeisen surunsa.
"Ehkä, ehkä! Huomenna on meillä happanemattoman leivän juhla; ehkä hän tahtoo viettää sitä meidänkin kanssamme, ehkä myöskin natsarealainen. Luultavasti he tulevat molemmat."
Silloin juuri palvelija toi viiniä ja vettä. Ester seoitti juomaa isällensä, ja sill'aikaa tuli Iras katolle.
Hän ei ollut koskaan näyttänyt Esteristä niin kauniilta kuin nyt. Hänen silkkiharsoinen pukunsa häilyi hänen ympärillään kuin pilvi; otsa, kaula ja käsivarret säteilivät kalliista kivistä, joita sen kansan naiset niin suosivat. Kasvot myöskin loistivat; käynnissä oli itsetuntoa ja kimmoisuutta, vaan ei kuitenkaan teeskentelemistä. Ester nähdessään hänet pakeni isänsä sivulle ja hiipi hyvin lähelle häntä.
"Rauha olkoon sinulle, Simonides, ja sinulle, kaunis Ester!" sanoi Iras vähän kumartaen. "Sinä, vanha ystävä, jos niin saan sanoa, muistutat minusta persialaisia pappeja, jotka päivänvalon vähetessä nousevat katoille lähettämään rukouksia laskeutuvalle auringolle. Joll'et sinä ehkä tunne sellaista jumalanpalvelusta, niin minä kutsun tänne isäni, sillä hän polveutuu magilaisista."
"Kaunis egyptiläinen", kauppias vastasi, "sinun isäsi on hyvä mies, eikä hän suinkaan loukkautuisi, jos sanoisin hänelle, että persialaisen uskonnon taito on vähin osa hänen viisaudestansa."
Iras veti huulensa tuskin huomattavaan ivahymyyn.
"Puhuakseni kuten sinä filosofin tavalla", hän virkkoi, "niin vähin osa aina osoittaa, että on olemassa suurempikin osa. Salli minun kysyä, mikä sinusta on suurin osa sitä harvinaista omaisuutta, jota sanot isälläni olevan."
Simonides kääntyi vakavasti hänen puoleensa. "Totinen viisaus", hän sanoi, "on tuntea Jumala, ja niistä, jotka hänet tuntevat, minä en tiedä ketään, jolla sitä tuntemista olisi suuremmassa määrässä ja joka sitä osoittaisi paremmin sekä sanoilla että töillä kuin jalo Baltasar."
Hän otti pikarin ja joi, merkiksi, että tahtoi lopettaa keskustelun.
Iras kääntyi vähän nyrpeissään Esterin puoleen.
"Mies, jolla on miljoneja sekä kokonaisia laivastoja merillä, ei voi käsittää, mikä meitä yksinkertaisia naisia huvittaa. Me jätämme hänet yksiksensä. Tuolla muurin nurkassa saatamme jutella hetkisen rauhassa."
He menivät suoja-aidan luo ja pysähtyivät siihen paikkaan, jossa Ben-Hur oli tahtomattaan aiheuttanut tiilin putoamisen ja prokuraattorin haavoittumisen.
"Etkö sinä koskaan ole ollut Roomassa?" Iras kysyi, leikitellen avatulla rannerenkaallaan.
"En", vastasi Ester varovasti.
"Etkö ole koskaan halunnut päästä sinne?"
"En."
"Voi, miten tyhjä sinun elämäsi on!"
Huokaus, joka kuului tätä lausuessa, ei olisi voinut olla syvempi eikä säälivämpi, jos se olisi tarkoittanut häntä itseäänkin. Heti hän sitte nauroi niin kovasti, että se kuului alas kadulle asti. "Voi sinua, rakas yksinkertainen tyttö, puolittain lentoon kykenevät linnun kuvat suuren sfinksin korvissa Memfiin luona hietalakeudella tietävät melkein yhtä paljon kuin sinä."
Huomattuaan Esterin olevan hämillään hän muutti käytöstapaansa ja sanoi tuttavasti: "Et sinä saa pahastua, et millään tavalla, minä vain laskin leikkiä. Anna minun suudella haavaa ja ilmoittaa sinulle jotakin, jota en sanoisi kenellekään muulle, en, vaikka itse Simbel kysyisi minulta, tarjoten lotus-kukalla Niilin vettä!"
Taas hän nauroi, siten salaten terävää katsahdustansa Esteriin, ja sanoi sitte:
"Kuningas tulee."
Ester katsoi häneen viattoman kummastuneesti.
"Natsarealainen", Iras jatkoi, "se, josta isämme ovat puhuneet niin paljon ja jota varten Ben-Hur on työskennellyt ja jota palvellut niin kauan", hänen äänensä hiljeni yhä enemmän, "natsarealainen tulee huomenna, ja Ben-Hur jo tänä iltana."
Ester koetti pysyä levollisena, mutta se ei onnistunut. Kavala veri syöksyi hänen poskiinsa ja otsallensa. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut nöyryytyksekseen huomata riemun ivahymyä, joka nopeasti kuin leimaus välähti Iraan kasvoilla.
"Kas tässä lupaus!" hän sanoi, vetäen vyönsä alta paperikäärön.
"Iloitse minun kanssani, ystäväni, tänä iltana hän jo on täällä!
Tiberin varrella on palatsi, joka kelpaisi kuninkaallekin; ja olla
siinä vallitsevana emäntänä…"
Nopeita askelia kuului kadulta, keskeyttäen puheen. Iras kumartui suoja-aidan yli katsomaan ja huusi ilosta:
"lsis olkoon ylistetty! Hän on täällä, Ben-Hur itse! Hyvä merkki on, että hän noin tuli juuri silloin, kun ajattelin häntä; se on hyvä merkki, paras kaikista. Syleile ja suutele minua, Ester!"
Ester katsahti ylös. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät leimusivat ikään kuin vihasta, paljon selvemmästä, kuin hänen arassa olennossaan muuten koskaan oli nähtävänä. Hänen hiljaisuutensa oli tällä kertaa joutunut liian kovaan koetukseen. Eikö siinä kylliksi, että hänen täytyi olla haihtuvimmissa unelmissaankin ajattelematta miestä, jota rakasti; pitikö hänen lisäksi kuunnella kerskailevan kilpasiskon lavertelua, että hänellä oli parempi menestys ja toivo päästä toiveittensa loistaville perille? Häntä, elinkautisen orjan tytärtä Ben-Hur ei ollut ajatellut; tuo toinen voi näyttää hänen kirjettänsä ja antaa orjatytön vain itseksensä aavistaa, miten hehkuva se saattoi olla. Ester kysyi:
"Rakastatko sinä häntä niin suuresti, vai etkö ennemmin rakasta Roomaa?"
Iras peräytyi askelen ja kumarsi ylpeästi päätään Esterin puoleen, sanoen:
"Mikä hän sitte on sinulle, Simonideen tytär?"
Esterin koko ruumis vapisi.
"Hän on minun…"
Ajatus, masentava kuin ukontuli, pysäytti hänen kielensä; hän kalpeni ja vapisi, vaan tyynnyttihe jälleen ja vastasi:
"Hän on minun isäni ystävä."
Tuo orjuuden tunnustus ei tahtonut vähällä tulla huulien ylitse.
Iras nauroi vielä iloisemmin kuin äsken.
"Eikö mitään muuta. Oo, Egyptin rakkausjumalain nimessä, pidä vain suutelosi ominasi! Sinä nyt juuri opetit minulle, että täällä Judeassa on paljon arvokkaampiakin suuteloita minua odottamassa; ja" — hän astui pari askelta ja katsahti taaksensa — "minä aion nyt noutaa ne. Rauha olkoon sinulle!"
Ester näki hänen häviävän rappusiin, kätki kasvonsa käsiin ja pakahtui kyyneliin, jotka polttaen kuohuivat sormien välitse, nuo häpeän ja hillityn rakkauden kyyneleet. Ja ikään kuin enentämään kiivasta, hänelle niin outoa tunteiden purkausta muistuivat hänen mieleensä isän sanat, joista nyt näkyi aivan uusi ajatus: "Sinun rakkautesi minua kohtaan ei olisi ollut turha vaiva, jos minä olisin pitänyt, mitä minulla oli, ja sehän oli minun vallassani."
Tähdet jo levittivät kalpeata valoansa kaupungille ja sitä ympäröivälle mustalle vuorenselänteelle, ennen kuin hän jaksoi palata kesähuoneesen ja ääneti asettua tavalliselle paikalleen isänsä viereen ja palvelemaan häntä. Se näytti olevan hänen nuoruutensa tehtävä, jospa ei aivan elintehtävä. Ja totta puhuaksemme, nyt kun katkerin suru oli ohitse, hän napisematta palasi velvollisuuksiansa täyttämään.