V LUKU.
Airut ja hänen kuninkaansa.
Kolmantena matkapäivänä pitivät matkustajamme puolipäivän lepoa Jabbok-joella. He tapasivat rannalla majailemassa satakunta miestä, ja matkustajat tuskin ehtivät laskeutua maahan, kun eräs heistä astui heidän luoksensa tarjoamaan vettä, jota hän ruukusta kaatoi pikariin. He ottivat kiitollisesti vastaan miehen ystävällisyyden. Katsellessaan kamelia mies sanoi:
"Minä olen juuri paluumatkalla Jordanilta, jossa nyt on suuri ihmisjoukko koossa, mutta niin muhkeata eläintä kuin tämä minä en kuitenkaan nähnyt siellä. Jalo eläin tosiaankin. Saanko kysyä, mitä rotua se on?"
Baltasar tyydytti miehen uteliaisuutta ja kävi lepäämään, mutta
Ben-Hur, haluten tarkempia tietoja, kysyi:
"Missä paikassa joen varrella ihmiset ovat?"
"Betabarassa."
"Eihän siitä paikasta ennen ole tavallisesti yli kaalatettu", Ben-Hur vastasi, "enkä minä käsitä, miten se nyt yht'äkkiä on tullut niin suureksi kulkupaikaksi."
"Huomaanpa, että sinä tulet kaukaa etkä ole kuullut iloista sanomaa."
"Mitä sanomaa?"
"Mies on tullut aavikoilta, hyvin pyhä mies, ja hän julistaa uutta oppia, joka ihmeellisesti vaikuttaa kaikkiin sydämmiin. Hän sanoo itseään Johannekseksi, Sakariaan pojaksi; hän on nasiri ja sanoo olevansa Messiaan edelläkävijä."
Iras myöskin kuunteli tarkkaan. Mies jatkoi:
"Siitä Johanneksesta kerrotaan, että hän on lapsuudestaan asti oleskellut En-gedin luona luolassa ja rukoillen viettänyt elämää, paljon ankarampaa kuin essealaiset. Kansaa tulvaa joukottain kuulemaan hänen saarnaansa. Minä riensin kuten kaikki muutkin kuulemaan häntä."
"Ovatko kaikki, jotka nyt tässä näemme, käyneet siellä?"
"Muutamat jo ovat käyneet, mutta enimmät ovat sinne menemässä."
"Mitä hän saarnaa?"
"Uutta oppia, jota ei tähän asti ole koskaan julistettu Israelissa. Niin sanovat kaikki, jotka ovat häntä kuulleet. Hän puhuu parannuksesta ja kasteesta. Rabbinit yhtä vähän tietävät kuin mekään, mitä hänestä on ajateltava. Jotkut kysyivät häneltä, onko hän Kristus, ja toiset, onko hän Elias. Hän vastasi kaikille: 'Minä olen huutavaisen ääni aavikolta; valmistakaa Herran tietä'."
Ystävänsä kutsuivat miestä takaisin. Kun hän aikoi lähteä, sanoi
Baltasar hänelle:
"Hyvä vieras, sano meille, tapaammeko saarnaajan siinä paikassa, johon hän jäi sinun lähtiessäsi."
"Tapaatte Betabarassa."
"Kukapa muu tämä nasiri voi olla kuin meidän kuninkaamme julistaja?" sanoi Ben-Hur Iras-neidolle.
Niin lyhyessä ajassa Ben-Hur oli ehtinyt niin pitkälle, että uskoi tyttären enemmän kuin vanhan isän kiintyneen odotettuun salaperäiseen kuninkaasen!
Baltasar nousi, syvälle vaipuneet silmät oikein hehkuvina, ja sanoi:
"Lähtekäämme rientämään; minä en ole väsyksissä."
He läksivät ja jatkoivat kiireesti, kaikki ääneti, matkaa yöpaikkaan
Ramot-Gileadin länsipuolelle.
"Me lähdemme aikaisin huomisaamuna", sanoi ukko ennen levolle käymistään. "Vapahtaja ehkä tulee, emmekä me ole siellä."
"Kuningas ei voi olla kaukana julistajastaan", Iras kuiskasi.
"Saammepahan nähdä huomenna", vastasi Ben-Hur, suudellen hänen kättänsä.
Seuraavana aamuna ratsastaessaan kolmannen vartion aikaan ulos rotkotieltä, joka kulkee pitkin Gileadin vuorta, he saapuivat erämaahan pyhän joen itäpuolelle. Toiselta rannalta näkyi yläraja Jerikon vanhoista palmumetsäisistä alueista, jotka ulottuvat aina Judean vuoristoihin asti. Ben-Hurin sydän sykki kovemmin, sillä hän tiesi, että oltiin juuri pääsemässä perille.
"Iloitse, Baltasar", hän sanoi, "kohta olemme jo perillä."
Taluttaja kiirehti kamelia parempaan vauhtiin. Pian näkyi telttoja, majoja ja kiinni sidottuja juhtia; sitte rupesi näkymään myöskin joki ja läheltä sen rantaa suuri ihmisjoukko sekä samanlainen joukko toiseltakin rannalta. Olettaen nasiirin juuri saarnaavan he riensivät eteen päin, mutta juuri heidän päästessään kuulomatkan päähän väkijoukko alkoi liikkua ja hajota.
He olivat tulleet liian myöhään.
"Pysähtykäämme tähän", Ben-Hur sanoi egyptiläiselle, joka tuskitellen väänteli käsiään, "ehkä nasiri tulee tätä tietä."
Ihmiset, kiintyneinä vain siihen, mitä olivat kuulleet, eivät ollenkaan huomanneet äsken tulleita. Muutamia satoja oli jo astunut ohitse, ja tilaisuus nähdä nasiria näytti tällä kertaa menneen hukkaan, mutta viimein he yht'äkkiä näkivät vastaansa tulevan joesta miehen, jonka muoto oli niin omituinen, että heiltä unohtui kaikki, mitä muuta tapahtui ympärillä. Hänellä oli kummallinen, melkeinpä raaka ja villi ulkomuoto, tukka riippui selvittelemättöminä suortuvina kapeiden, laihtuneiden kasvojen ympärillä, joiden iho oli kuin ruskeaa pergamenttia. Silmissä oli palava loiste. Karkea kamelinkarvainen vaate riippui vasemmalta olkapäältä alas polviin asti, jättäen koko oikean puolen ruumiista paljaaksi. Valmistamattomasta nahasta leikattu vyö piti sitä kiinni vyötäröltä. Jalat olivat paljaat. Kädessä hänellä oli pitkä ryhmysauva, ja nahkalaukku riippui vyöstä. Hänen liikkeensä olivat sukkelat ja varmat ja osoittivat jotain kummallista valppautta. Tuon tuostakin hän työnsi vastahakoista tukkaa pois otsalta ja katseli tutkivasti ympärilleen, ikään kuin odotellen jotakuta.
Nuori egyptiläistyttö katseli aavikkolaista kummastellen, melkeinpä inhoten. Hän työnsi syrjään päiväteltan esiripun ja sanoi Ben-Hurille, joka vielä istui ratsunsa selässä lähellä:
"Tuoko mies on kuninkaan julistaja?"
"Hän on nasiri", vastasi hän, katsomatta tyttöön.
Totta puhuaksemme, hän itsekin tunsi hyvin pettyneensä. Vaikka hän varsin hyvin tiesi En-gedin yksinkertaisten asujainten harjoittavan erinomaista itsekieltämystä puvussa ja olevan pitämättä mitään lukua ihmisten mielestä, ja vaikka hän oli jo edeltä päin tiennyt odottaa näkevänsä nasirin, joka sanoi itseään huutavaisen ääneksi aavikolta, niin olipa hän kuitenkin toivonut ja luullut, että kuninkaan edelläkävijällä olisi jotakin vallan ja mahtavuuden merkkiä. Vaan nyt katsellessaan tätä omituista olentoa täytyi hänen ehdottomasti verrata häntä siihen hienopukuiseen ja -tapaiseen hovimiesjoukkoon, jonka oli nähnyt keisarin palatsissa Roomassa. Häpeissään, neuvottomana ja hämillään hän ei löytänyt mitään muuta vastausta kuin: "Hän on nasiri".
Baltasariin sitä vastoin mies teki ihan toisenlaisen vaikutuksen. Hän oli vakuutettu, että Jumalan tiet eivät ole ihmisten. Hän oli nähnyt vapahtajan lapsena seimessä; hänen uskonsa ei loukkautunut köyhyydestä eikä yksinkertaisuudesta jumalallisen ilmestyksen yhteydessä. Hän istui liikahtamatta paikallaan, kädet ristissä ryntäillä ja huulet liikkuvina rukouksessa. Hän ei odottanut mitään mahtavaa kuningasta.
Sill'aikaa kuin nämä kolme katsojaa eri tavalla käsittivät miehen ilmestyksen, istui toinen mies yksinään kivellä joen rannalla, nähtävästi vaipuneena ajattelemaan saarnaa, jonka oli kuullut. Nyt hän nousi ja astui hitaasti nasiria kohti. He olivat nyt vain parinkymmenen askeleen päässä toisistansa. Nasiri pysähtyi ja pyyhkien hiukset silmiltään katseli tarkasti vastaan-tulijaansa. Sitte hän nosti kätensä merkiksi ihmisille, joita vielä oli lähellä, ja he pysähtyivät odottamaan, mitä oli tuleva. Nasiri nosti hitaasti sauvansa ja osoitti toista miestä.
Kaikki kääntyivät nyt katsomaan häneen, myöskin Baltasar ja Ben-Hur.
Mies tuli hitaasti heitä kohti; hänen vartalonsa oli keskinkertaista pitempi, solakka ja kaunistekoinen. Hänen käytöksensä oli levollinen ja vakava kuten miehen, joka on paljon ajatellut vakavia asioita; se soveltui myöskin varsin hyvin hänen pukuunsa, joka oli kudottu, hihallinen alushame, ulottuva alas keträksiin asti, ja sen päällä tavallinen päällysvaate, talit. Vasemmalla käsivarrellaan hän kantoi pääliinaa, jonka punainen otsanauha irrallaan riippui sivulla. Paitsi sitä otsanauhaa ja kaitaa sinistä ompelusta päällysvaatteessa oli hänen pukunsa kokonaan valkoisesta liinakankaasta, jonka kuitenkin maantien pöly oli muuttanut kellertäväksi. Siniset tupsut, jollaisia rabbinit lain mukaan käyttivät, olivat myöskin poikkeuksena. Sandaalit olivat hyvin yksinkertaiset. Hänellä ei ollut sauvaa, ei laukkua eikä vyötä.
Näihin ulkonaisiin seikkoihin ihmiset ainoastaan katsahtivat, ne unhottuivat miehen päätä ja kasvoja nähdessä. Varsinkin kasvot tosiaan vaikuttivat niin lumoavasti, että katsojat niihin kokonaan kiintyivät.
Pitkä, vähän kähärä tukka peitottomassa päässä oli jaettu keskeltä kahtaanne ja väriltään kastanjan ruskea, hiukan vivahtava punakellervään niistä paikoin, joita auringon säteet olivat enimmin paahtaneet. Leveän otsan alla loistivat suuret, tummansiniset silmät, jotka pitkistä ripsistä saivat sellaisen lempeän näön, kuin välistä kyllä on lapsilla, mutta harvoin miehillä. Kaunismuotoiset kulmakarvat kaareutuivat silmien päällä. Muista kasvojen piirteistä oli katsojan vaikea päättää, kuuluivatko ne kreikkalaiseen vaiko juutalaiseen rotuun. Suun ja sieramien pehmoisuus oli juutalaismuodon omituisuuksia, ja jos lisäksi otetaan huomioon silmäin lempeys, ihon kalpeus, tukan pehmoisuus, jopa parrankin, joka aaltoilevana riippui ryntäillä, niin sotilas tavatessaan olisi nauranut häntä, nainen ensi silmäyksellä ruvennut luottamaan häneen ja lapsi nopeasta vaistosta heti ojentanut viattomassa luottamuksessa hänelle kätensä. Kukaan ei sentään voinut eittää, että hän oli kaunis.
Kasvot olivat omituisen viehättävät; tarkemmin katsoessa näkyi niistä loistavan yht'aikaa ymmärrystä, rakkautta, sääliä ja surua. Helppohan on ajatella, että ne osoittivat viatonta sielua, joka oli tuomittu käsittämään ja säälimään niiden ääretöntä syntisyyttä, joiden seassa hän oleskeli. Mutta samalla ei kukaan, joka oikein katseli niitä kasvoja, voinut edes ajatella hänessä olevan mitään personallista heikkoutta, ainakaan ei kukaan, joka tiesi, että mainitut ominaisuudet: rakkaus, suru ja sääli, johtuvat paljon enemmin kärsimyksien kestämiskyvyn tiedosta kuin voimasta. Niin on ollut martyreillä ja tuhansilla muilla pyhäin kertomusten henkilöillä.
Mies astui hitaasti lähemmäksi. Ben-Hur olisi muhkean ratsunsa selässä, keihäs kädessä, vetänyt puoleensa kenen hyvänsä kuninkaan huomiota, mutta lähestyvä mies ei katsellut häntä eikä kaunista Irasta, vaan Baltasar-vanhusta. Syvin hiljaisuus vallitsi. Viimein nasiri, yhä osoittaen tulijaa, korotti äänensä ja huusi kauas kuuluvasti:
"Katso Jumalan karitsaa, joka pois ottaa maailman synnit!"
Ihmisjoukko, jota puhujan pitkä viittaus oli kiihottanut, pelästyi kuullessaan ne käsittämättömät ja ihmeelliset sanat, mutta Baltasariin ne vaikuttivat valtaavasti. Hän oli vielä kerran saanut nähdä ihmiskunnan lunastajan. Usko, joka oli niin kauan sitte tuottanut hänelle sen suuren kunnian, että hän oli silloin saanut nähdä hänet lapsena, asui vielä hänen sydämessään. Kuva, jonka hänen uskonsa oli maalannut hänelle, seisoi nyt ilmi elävänä hänen edessään, muodolta, ryhdiltä, kasvoilta ja ijältä täydellisenä. Se seisoi hänen edessään, ja hän tunsi sen heti. Jospa nyt jotakin tapahtuisi, joka tekisi tämän odotetun vapahtajan lähetyksen niin varmaksi, ett'ei siitä voisi enää olla mitään epäilystä! Ja pian se merkki myöskin tapahtui.
Juuri sopivimpana hetkenä vakuuttamaan vapisevaa egyptiläistä nasiri jatkoi:
"Tämä on se, josta minä sanoin: Minun jälkeeni tulee mies, joka minun edelläni on ollut, sillä hän oli ennen kuin minä. Enkä minä häntä tuntenut, mutta että hän ilmestyisi Israelissa, sen tähden minä tulin vedellä kastamaan. Minä näin hengen taivaasta tulevan alas niin kuin kyyhkysen ja seisahtavan hänen päällensä. Enkä minä häntä tuntenut, mutta se, joka minut lähetti vedellä kastamaan, sanoi minulle: Jonka päälle näet hengen tulevan alas ja seisahtavan, hän on se, joka kastaa pyhällä hengellä. Ja minä näin sen ja todistin" — hän vaikeni, sauva yhä ojennettuna valkopukuista miestä kohti, ikään kuin antaakseen luotettavaisuutta sekä sanoilleen että aiotulle johtopäätökselle — "että tämä on Jumalan poika!"
"Se on hän, se on hän!" lausui Baltasar, kyyneliset silmät taivasta kohti, ja vaipui sitte heti tunnottomana maahan.
Sill'aikaa Ben-Hur katseli miehen muotoa ihan toista ajatellen. Häneen kyllä vaikutti hänen kasvonpiirteittensä puhtaus sekä niistä kuvastava sulous, pyhyys ja nöyryys, mutta tänä hetkenä hänen mielessänsä ei ollut tilaa millekään muulle ajatukselle kuin tälle yhdelle: kuka tämä mies on, ja mikä hän on, Messiasko vaiko kuningas? Ei koskaan ollut mikään olento näyttänyt hänestä vähemmin kuninkaalliselta. Kaikki sodan, voiton ja herruuden ajatukset tuntuivat hänen yhteydessään häväistykseltä. Hän sanoi itsekseen: "Baltasar on oikeassa, mutta Simonides kieppuu erhetyksessä. Tämä ei ole tullut uudistamaan Salomon valtaistuinta; hänellä ei ole Herodeen luonnetta eikä kykyä. Ehkä hän on kuningas, mutta ei sellaisen valtakunnan, joka olisi suurempi ja kunniakkaampi kuin roomalaisvalta."
Tämä ei ollut mikään johtopäätös, vaan ainoastaan miehestä Ben-Huriin johtunut vaikutus. Katsellessaan vielä noita ihmeellisiä kasvoja hän alkoi etsiskellä muististaan ja sanoi viimein itseksensä: "Minä olen varmaan nähnyt hänet, mutta milloin ja missä!" Hän tiesi ihan varmaan, että nuo silmät, niin levolliset, sääliväiset ja rakkaat olivat joskus ennen katselleet häntä kuten nyt Baltasaria. Ensin heikosti, mutta sitte selvästi, kuten auringon pilkistäessä pilven raosta, näkyi hänen sielunsa silmään kohtaus kaivolla Nazaretin luona, kun roomalaiset veivät häntä kalereille. Koko hänen olemuksensa vavahti mielenliikutuksesta. Nämä kädet olivat ojentuneet auttamaan häntä, kun hän oli vähällä menehtyä. Näinä kasvot eivät olleet siitä saakka koskaan unhottuneet hänen muististansa. Kiihotuksesta, jonka nämä muistot vaikuttivat, jäi häneltä huomaamatta saarnaajan selitys, paitsi viimeiset sanat, niin merkilliset, että maailma vieläkin kaikuu niistä:
"Tämä on Jumalan poika!"
Ben-Hur laskeutui nopeasti ratsunsa selästä maahan osoittamaan hyväntekijällensä kunnioitusta ja kiitollisuutta, kuten häntä tuntonsa käski, mutta juuri silloin Iras huusi: "Auta, Hurin poika, auta, isäni kuolee!" Hän pysähtyi, katsoi taaksensa ja riensi auttamaan häntä. Iras antoi hänelle pikarin, ja sill'aikaa, kuin orja sai kamelin laskeutumaan polvilleen, hän juoksi noutamaan joesta vettä. Hänen palatessaan ihmeellinen vieras jo oli pois hävinnyt.
Viimein saatiin Baltasar jälleen tuntoihinsa. Ojentaen ylös vapisevat kätensä hän kysyi: "Missä hän on?"
"Kuka?" kysyi Iras.
Tavaton liikutus kuvastui vanhuksen kasvoista, kun hän nyt näki viimeisen toivonsa täyttyneen. Hän vastasi: "Hän lunastaja, Jumalan poika, jonka minä sain jälleen nähdä."
"Uskotko sinä häneen?" kuiskasi Iras hiljaa Ben-Hurille.
Tämä vastasi:
"Aika on täynnä merkkejä ja ihmeitä, odottakaamme!"
Seuraavana päivänä, kun he olivat kuulemassa nasirin saarnaa, tämä äkisti vaikeni ja huusi kunnioittavasti:
"Katso, Jumalan karitsa!"
Ben-Hur katsahti sinne päin, jonne Johannes osoitti, ja näki uudestaan saman ihmeellisen miehen. Hänen katsellessaan miehen pyhiä kasvoja, joista kuvasti niin syvää suruisuutta, heräsi uusi ajatus hänen mielessään:
"Baltasar on oikeassa, mutta myöskin Simonides. Eikö lunastaja samalla voi olla kuningas?"
Hän kääntyi kysymään eräältä lähellä seisojalta:
"Kuka tuo mies on?"
Puhuteltu vastasi ilvehtivästi hymyillen:
"Hän on kirvesmiehen poika Nazaretista!"
Kahdeksas kirja.
"Ken oiskaan voinut häntä vastustaa?
Hän hurmas tuoksuen ambrosiaa?
Mun, vieden olentoni kultamaihin.
Siell' uinutti mun ruusulehdossa
Hän niinkuin rintalapsen kehdossa.
Näin entis-urallani seisahduin,
Kun aistein-tenhottareen ihastuin
Ja taivuin palvelemaan häntä."
Keats'in Endymion.
"Minä olen ylösnousemus ja elämä."