IX LUKU.
Koston suunnittelu.
Varma sääntö on, että vastenmielisyys jotakin henkilöä kohtaan alkaa varmimmasti silloin, kun hän on käyttäytynyt hyvästi, mutta itse on oltu kömpelö. Onneksi Malluk oli poikkeus tästä säännöstä. Mitä hän äsken oli nähnyt, enensi hänessä kunnioitusta Ben-Huria kohtaan, jolla hänen täytyi tunnustaa olevan sekä rohkeutta että malttia. Jospa hän nyt vain saisi jotakin selville tämän nuoren miehen historiasta, niin päivän tutkimusten tulos ei suinkaan olisi arvoton hänen hyvälle isännälleen Simonideelle.
Kaksi asiaa oli hänelle selvinnyt siitä, mitä tänään oli saanut kuulla: että Ben-Hur oli juutalainen ja kuuluisan roomalaisen ottopoika. Toinenkin johtopäätös, joka arvattavasti oli tärkeä, alkoi kehittyä asiamiehen terävissä aivoissa. Jotakin suhdetta oli Messalan ja duumvirin ottopojan välillä. Mutta millainen se oli, ja miten hän siitä saisi varman selon? Juuri silloin, kun hänen neuvottomuutensa oli pahimmillaan, tuli Ben-Hur itse hänelle avuksi. Hän laski kätensä Mallukin käsivarrelle ja veti hänet pois ihmisjoukosta, joka jo oli ehtinyt jälleen kääntää huomionsa vanhaan, harmaapartaiseen pappiin ja salaperäiseen lähteesen.
"Hyvä Malluk", hän sanoi pysähtyen, "voiko ihminen koskaan unhottaa äitiänsä?"
Kysymys tuli äkisti ilman mitään edellistä johtoa ja oli laadultaan sellainen, joka saattaa puhutellun hämilleen. Malluk katsoi seuraajaansa kasvoihin, saadakseen jonkinlaista viittausta, mitä hän tarkoitti, mutta huomasi vain polttavan punaiset täplät Ben-Hurin poskissa ja silmät sen näköisinä, kuin koettelisi hän pidättää kyyneliä. Silloin hän ihan vaistomaisesti vastasi: "ei!" ja lisäsi sitte lämpöisesti: "ei koskaan!" sekä vähän toinnuttuaan jatkoi vielä: "jos äiti on israelilainen, ei ikänä! Ensinnä minä synagoogassa opin käskysanat, ja kohta sen jälkeen Sirakin käskyn: kunnioita isääs kaikesta sydämmestäs äläkä unhota äitisi kipuja…"
Puna Ben-Hurin poskilla kävi yhä tummemmaksi.
"Sinun sanasi palauttavat eteeni nuoruuteni ajan ja todistavat, Malluk, että sinä olet oikea Israelin poika. Luulenpa, että voin luottaa sinuun."
Ben-Hur päästi irti miehen käsivarren ja tarttui sen sijaan manttelin poimuihin, jotka peittivät hänen rintaansa, ja painoi niitä sydäntänsä vasten, ikään kuin tukeuttaakseen tuskaa tai jotakin muuta sen tapaista tunnetta.
"Minun isälläni", hän sanoi, "oli hyvä nimi ja hän oli kunnioitettu Jerusalemissa, jossa hän asui. Äitini oli hänen kuollessaan paraassa ijässänsä ja muuta minä en huoli sanoa hänestä kuin että hän oli hyvä ja kaunis. Hänen kielellään oleksivat lempeyden käskyt, ja hänen hyvistä töistänsä juteltiin kiitellen yli koko kaupungin. Tulevaisuus hymyili hänelle. Minulla oli pieni sisar; minä, hän ja äitini olimme koko perhe. Me olimme niin onnelliset, ett'en ainakaan minä koskaan huomannut loukkausta vanhan rabbiinin sanoista: 'Jumala ei voi olla kaikkialla, sen tähden hän loi äidit.' Kerran tapahtui onnettomuus roomalaiselle hallitusmiehelle hänen juuri ratsastaessaan meidän talomme kohdalla sotaväen etupäässä. Legionalaiset mursivat auki meidän porttimme ja ottivat meidät kiinni. Siitä hetkestä asti minä en ole nähnyt äitiäni enkä sisartani. En tiedä, ovatko he kuolleet vaiko vielä elossa, enkä sitäkään, mitä heille on tapahtunut. Mutta, Malluk, se mies, joka oli noissa vaunuissa äsken, oli läsnä silloin, kun meidät erotettiin; hän jätti meidät vainoojiemme käsiin. Hän kuuli, miten äitini rukoili lastensa puolesta, mutta nauroi, kun äitiäni raastettiin pois. Vaikea on sanoa, kumpiko juurtuu syvemmälle mieleen, vihako vai rakkaus. Tänään minä tunsin hänet matkan päästä … ja Malluk…"
Hän tarttui uudestaan kuuntelijan käsivarteen.
"Ja Malluk, hän tietää ja pidättää itselleen salaisuuden, josta minä tahtoisin uhrata koko ikäni. Hän voisi sanoa, elääkö äitini, missä hän on ja miten hän voi; ja jos hän … ei, vaan he — katkera suru on tehnyt heidät molemmat yhdeksi — jos he ovat kuolleet, niin hän voisi kertoa missä ja miten he kuolivat ja missä heidän tomunsa on."
"Ja eikö hän tahdo?"
"Ei."
"Minkä tähden?"
"Minä olen juutalainen ja hän roomalainen."
"Mutta roomalaisillakin on kieli, ja vaikka juutalaiset ovatkin halveksitut, on heillä kuitenkin keinoja narrata heiltä salaisuutensa ilmi."
"Hänenkö kaltaisiltaan? Ei, ja sitä paitsi se on valtiollinen salaisuus. Koko minun isäni omaisuus otettiin takavarikkoon, ja vainoojamme jakoivat sen keskenään."
Malluk nyykäytti paljon sanovasti päätään ja kysyi sitte: "Tunsiko hän sinua?"
"Ei hän voinut. Minut lähetettiin kalerivankien joukkoon nääntymään, ja kauan on jo minua luultu kuolleeksi."
"Minä vain ihmettelen, ett'et sinä lyönyt häntä heti paikalla maahan", sanoi Malluk kiihkoissaan.
"Se olisi riistänyt minulta hänen palveluksensa ainiaaksi. Minä olisin surmannut hänet, jos olisin kerran käynyt häneen käsiksi, ja tiedäthän, että kuolema säilyttää salaisuutensa, vieläpä paremminkin kuin rikoksen tehnyt roomalainen."
Mies, jolla oli niin paljo koston syytä, vaan joka kuitenkin saattoi niin tyynesti päästää sopivan tilaisuuden käsistään, sellainen mies varmaankin luotti tulevaisuuteen ja oli tehnyt jonkun paremman kostosuunnitelman. Mallukin uteliaisuus kiihtyi tästä ajatuksesta, eikä hän enää muistanut olevansa toisen asiamies ja toisen oma palvelija. Ben-Hur ansaitsi osanottavaisuutta oman itsensä tähden. Malluk oli nyt valmis täydestä sydämmestään auttamaan häntä, ja sen mielenmuutoksen vaikuttimena oli ilmeinen ihailu.
Vähän aikaa vaiti oltuaan Ben-Hur jatkoi:
"Minä en tahtoisi ottaa hänen henkeänsä, hyvä Malluk. Salaisuus, jonka hän tietää, suojelee häntä ainakin toistaiseksi sellaisella teolta. Mutta jos voin rangaista häntä ja sinä rupeat avukseni, niin tahdonpa koettaa."
"Hän on roomalainen", Malluk vastasi empimättä, "ja minä juutalainen. Minä tahdon auttaa sinua. Jos haluat niin vahvistan lupaukseni valalla, juhlallisimmalla vakuutuksella."
"Lyö vain kättä, se riittää."
Heidän kätensä pusertuivat yhteen, ja Ben-Hur sanoi keveämmällä mielellä:
"Tehtävä, jonka minä annan sinulle, hyvä ystävä, ei ole vaikea eikä myöskään vastoin omaatuntoasi. Lähtekäämme nyt astumaan."
He kääntyivät oikealle päin sille tielle, joka vei äsken mainitun niityn poikki.
Ben-Hur ensinnä katkasi äänettömyyden.
"Tunnetko sheikki Ilderimin?"
"Tunnen."
"Missä on palmumetsä, Malluk, taikka: kuinka kaukana se on Dafnen kylästä?"
Malluk vitkasteli vastata. Hän muisti, miten komean lahjan nainen oli antanut lähteellä Ben-Hurille, ja mietiskeli, voikohan hän, vaikka kyllä suri äitiänsä, unhottaa hänet rakkauden houkutuksissa. Kuitenkin hän vastasi:
"Palmumetsään meillä on kahden tunnin tie hevosella, vaan päästään sinne yhdessäkin tunnissa, jos käytetään nopeakulkuista kamelia."
"Minä kiitän sinua ja pyydän vieläkin saada käyttää hyväkseni sinun olojen tietoasi. Ovatko kilpailut, joista kerroit, laajalti kuulutetut, ja milloin ne tapahtuvat?"
Jotakin tärkeätä nähtävästi piili kysymyksien takana, ja vaikka ne eivät suinkaan vahvistaneet Mallukin luottamusta, niin ne ainakin kiihdyttivät hänen uteliaisuuttansa.
"Sen kyllä voin vakuuttaa. Prefekti on rikas ja voisi ilman mitään haittaa luopua paikastaan; mutta, kuten onnen suosikkien tavallisesti, hänen rikkauksien halunsa ei suinkaan ole vähennyt. Saadakseen yhden hovilaisen ystäväkseen, jos ei muutakaan, täytyy hänen ottaa suurenmoisesti vastaan konsuli Maxentiusta, joka tulee tänne päättelemään sotaretken valmistuksia partilaisia vastaan. Antiokian porvarit, saatuaan kuulla, että rahaa voidaan ansaita noista varustelemisista, ovat saaneet luvan yhtyä prefektin kanssa kunnianosoituksiin, jotka ovat aiotut mahtavalle miehelle. Jo kuukausi sitte kuulutettiin kaupungin kaikissa kortteleissa, että sirkus avataan niiden juhlallisuuksien viettämiseksi. Prefektin nimi jo takaa, että ne tulevat vaihteleviksi ja komeiksi, mutta kun Antiokia vielä siihen yhdistää lupauksensa, niin kaikki kaupungit ja saaret laajalti ylt'ympäri tietävät varmaan, että jotakin erinomaista on tulossa, ja kaikki rientävät tänne taikka lähettävät etevimmät henkilönsä. Määrätyt palkinnot ovat kuninkaalliset."
"Minä olen kuullut, että tämä sirkus on toinen järjestyksessä Rooman suuren sirkuksen jälkeen."
"Onpa niinkin. Meillä siihen sopii 200,000 ihmistä, Rooman sirkukseen 75,000 enemmän. Teidän sirkuksenne on tehty marmorista, samoin meidänkin. Mitä järjestelyyn koskee, ovat ne yhdenlaiset."
"Ovatko säännötkin samat?"
Malluk hymyili.
"Jos Antiokia uskaltaisi olla itsenäinen, niin Rooma ei olisi sellainen hallitsija, kuin se nyt on. Täällä noudatetaan suuren sirkuksen lakeja, paitsi yhtä ainoata. Siellä saa ainoastaan neljät vaunut ajaa yht'aikaa, täällä kaikki, lukuun katsomatta."
"Se on kreikkalaiseen tapaan", sanoi Ben-Hur.
"Niin, Antiokia on enemmän kreikkalainen kuin roomalainen."
"Saanhan minä sitte valita omat vaununi, Malluk?"
"Sekä vaunut että hevoset. Mitään rajoituksia ei siinä kohden ole."
Malluk antaessaan näitä vastauksia huomasi, mitenkä Ben-Hurin ajatteleva katse muuttui tyytyväiseksi.
"Vielä yksi asia, Malluk; milloin kilpailut tapahtuvat?"
"Ah, anna anteeksi muistamattomuuteni", tämä vastasi. "Konsuli saapuu, jos — roomalaisten tavalla puhuaksemme — merenjumalat ovat suosiolliset, ylihuomenna meidän satamaamme. Leikit alkavat tästä päivästä viikon kuluttua."
"Aika on lyhyt, Malluk, mutta riittää kuitenkin." Viime sanat lausuttiin päättävällä äänellä. "Vanhan Israelimme kaikkein profeettain kautta, minä tahdon vielä kerran tarttua ohjaksiin. Mutta maltahan, vielä yksi kysymys. Onko varma, että Messala tulee kilpailemaan?"
Malluk jo nyt käsitti hänen aikeensa ja kaikki siinä piilevät mahdollisuudet nöyryyttää roomalaista. Hän ei olisi ollut oikea Jakobin perillinen, joll'ei olisi heti laskenut menestyksen toivoa, vaikka olikin vilkkaasti mieltynyt asiaan. Hänen äänensä oikein vapisi, kun hän kysyi:
"Oletko harjautunut sellaiseen taisteluun?"
"Älä pelkää, ystäväni. Voittajat suuressa sirkuksessa ovat kolmena viime vuonna saaneet kruununsa minun päätökseni mukaan. Viimeisiin suuriin kilpa-ajoihin tarjosi keisari itse minulle suojelustansa, jos olisin ottanut hänen hevosensa ja vaatinut koko maailmaa kanssani kilpailemaan."
"Mutta sinä et ottanut?" kysyi Malluk kiihkeästi.
"Minä, minähän olen juutalainen" — Ben-Hur näytti puhelevan itsekseen — "ja vaikka minulla on roomalainen nimi, en uskaltanut ryhtyä ammatin tavoin mihinkään, joka olisi voinut häväistä isäni muistoa temppelin esikartanoissa ja pyhässä sijassa. Kilpakoulussa minä saatoin antautua sellaisiin harjoituksiin, mutta en sirkuksessa. Jos minä täällä esiinnyn kilpa-ajoissa, niin vannon, ett'en sitä tee voittopalkinnon tähden…"
"St! älä vanno!" hätäili Malluk, "palkinto on 10,000 sestertiota. Onhan siinä koko rikkaus!"
"Ei minulle, vaikka prefekti suurentaisi summaa kolmesti viisikymmentä kertaa. Minulla on jotakin parempaa kuin se raha, parempaa kuin kaikki keisarilliset tulot ensimmäisen Caesarin ensimmäisestä hallitusvuodesta asti. Minä otan osaa kilpailuun ainoastaan nöyryyttääkseni vihollista, ja kostohan on lain mukaan luvallinen."
Malluk hymyili ja nyykäytti päätään, ikään kuin sanoen: ihan niin, luota siihen, että minä, juutalainen, kyllä asian käsitän.
"Messala tulee kilpailuun", hän sitte sanoi, "hän on monenmoisella tavalla velvoittautunut ottamaan osaa kilpa-ajoon julkisesti kuuluttamalla kaduilla, kylpyhuoneissa, teattereissa, palatseissa ja kasarmeissa. Nyt hänellä ei ole enää mitään peräytymisen tilaisuutta, koska hänen nimensä on piirrettynä jokaisen nuoren tuhlarin muistikirjaan koko Antiokiassa."
"Vetojen esineenäkö, Malluk?"
"Niin, vetojen, ja hän käy joka päivä harjoittelemassa yhtä kerskailevasti, kuin nyt näimme."
"Ahah, niillä vaunuillako ja hevosilla hän aikoo kilpailla? Kiitos, Malluk, olet jo tehnyt minulle suuren palveluksen, ja minä olen hyvin tyytyväinen. Lähde nyt saattamaan minua palmumetsään ja esittelemään sheikki Ilderimille."
"Milloinka?"
"Nyt juuri. Hänen hevostensa pitää oleman huomenna minun käsissäni."
"Oletko siis mieltynyt niihin?"
Ben-Hur vastasi innoissaan:
"Näin niitä ainoastaan hetkisen istuinpaikaltani, sillä Messala ajoi samassa esiin, eikä minulla sitte enää ollut aikaa katsella muuta; mutta minä tunsin niiden olevan rotua, joka on aavikoiden ihme ja kunnia. En ole koskaan nähnyt näitä aavikkohevosia muualla kuin keisarin tallissa, mutta jos niitä kerrankin näkee, niin ei niistä erehdy. Jos minä ylihuomenna tapaan sinut, Malluk, tunnen sinut kasvoistasi, vartalostasi ja käytöksestäsi; samoista merkeistä ja yhtä varmaan tunnen minä arabialaiset täys'veriset hevoset. Jos kaikki, mitä niistä sanotaan, on totta, ja jos minä voin tehdä ne itselleni alammaisiksi, niin…"
"Saatat voittaa palkinnon", keskeytti Malluk nauraen.
"Ei", Ben-Hur vastasi äkisti, "minä teen jotakin, joka paremmin soveltuu Jakobin perijäksi syntyneelle miehelle, minä nöyryytän vihollistani julkisimmassa paikassa. Mutta", hän maltittomasti jatkoi, "hukkaammehan aikaa turhaan. Mitenkä vähimmässä ajassa pääsemme sheikin teltalle?"
Malluk mietti hetkisen.
"Paras on meidän lähteä suoraa tietä kylään, joka onneksi onkin aivan lähellä. Jos sieltä saamme vuokrata kaksi nopeata kamelia, niin olemme perillä tuota pikaa."
"No hyvä, eteen päin sitte."
Kylässä oli joukko komeita huviloita kaunisten puutarhain keskellä ja siellä täällä ruhtinaallisesti varustettuja majataloja. Kameli saatiin helposti, ja pian lähdettiin matkalle kuuluisaan palmumetsään.