X LUKU.
Palmumetsikkö.
Maa kylän takana oli aaltomainen ja hyvin viljelty; syystä sitä sanottiin Antiokian puutarhaksi, sillä ei jalankaan leveyttä maata ollut viljelemättä. Mäkien rinteet olivat pengermittäin tasoitetut, ja yksin aitapensastotkin olivat tukina viiniköynnöksille, joten ne, paitsi mieluista varjoa vaeltajalle, lupasivat myöskin aikanaan viinimarjoja ja hehkuvan punaisia rypäleitä. Maanviljelijäin valkoiset kartanot kajastivat meluunipenkkien päällitse sekä aprikoosi- ja viikunametsikköjen läpi. Hedelmällisyys, rauhan hymyilevä tytär, tervehti kaikkialla matkamiestä, ilahutti hänen sydäntänsä ja sovitti hänet sen ajatuksen kanssa, että täytyi maksaa veroa Roomaan. Sieltä täältä näkyi etäältä Taurus ja Libanon, joiden välitse Orontes hiljaa juoksi kuin kiemurteleva hopeavyö.
Ystävät saapuivat matkallaan joelle, jonka mutkaista kulkua he sitte seurasivat, milloin jyrkkien mäkien ylitse, milloin laaksojen poikki, jotka kaikki luonnostaan soveltuivat viljeltäviksi. Jospa maa hohti vihreyttään tammien, metsäviikunapuiden ja myrttien, arbuttien ja tuoksuvain jasminipensasten alla, niin loisti jokikin auringon valossa, joka vinosti paistoi veteen ja siinä olisi rauhassa uinahtanut, ell'ei lukematon joukko laivoja olisi lipunut virtaa pitkin, mikä ylös- mikä alaspäin, muutamat tuulen avulla luovien, toiset airoilla matkaa tehden. Mielikuvitukselle ei ole mikään niin viehättävää kuin merelle päin laskeva laiva, ell'ei ehkä kotiin päin kääntyvä purje onnellisesti päättyneen matkan jälkeen. Ystävät jatkoivat matkaa pitkin rantaa, kunnes saapuivat järvelle, joka sai kirkkaan, syvän ja tyynen vetensä joesta. Vanha palmupuu seisoi joen suussa. Sen juurelle päästyään Malluk kääntyi vasempaan päin ja käsiään taputtaen huudahti:
"Kas tuolla, se on palmupuisto!"
Tässä näkyvää maisemaa ei varmaan ollut missään muualla kuin ehkä Arabian kauneimmissa kosteikoissa taikka Ptolemaiojen maatiluksilla pitkin Niilin varsia. Se herätti Ben-Hurissa uuden, mieluisen tunteen, sillä hän näki edessään maa-alan, joka nähtävästi oli rajaton ja sileä kuin lattia. Joka paikassa oli tuoretta ruohoa, Syrian harvinaisimpia ja kauneimpia kasveja. Ylös päin katsoessa näkyi taivaan kalpea sini lukemattomien taatelipuiden holvikaton läpi. Ne olivat patriarkaalisia palmuja, niin vanhoja, niin suunnattoman vahvoja ja korkeita, niin taajahaaraisia ja joka haara niin täynnä höyhenmäisiä, vahanloistavia lehtiä, että ne tenhosivat mielen. Ruoho näytti täällä antavan väriänsä ilmallekin. Tuossa oli vienosti värehtivä järvi, viileä ja kirkas, ainoastaan muutamaa jalkaa alempana maanpintaa. Tokkohan Dafnen metsikkö oli kauniimpi tätä maisemaa? Palmut pudistivat latvojansa, ikään kuin aavistaen Ben-Hurin ajatukset ja koettaen omalla tavallansa saada puolelleen häntä löyhyttämällä viileyttä hänen tiellensä.
"Katso", sanoi Malluk, osoittaen erästä jättiläispuuta, "joka rengas rungossa osoittaa yhtä ikävuotta. Lue ne juuresta oksiin asti, ja jos sheikki kertoo sinulle, että tämä metsä on istutettu ennen, kuin Antiokiassa vielä tiedettiin Seleukideista mitään, niin älä epäile hänen sanojansa."
Ei voi katsella muhkeata palmupuuta tulematta viehätetyksi ja runolliseksi. Siitäpä selviää, minkä tähden taiteilijat ovat aina olleet mieltyneet palmuun, sillä ihan ensimmäiset rakennusmestaritkaan eivät löytäneet mitään sopivampaa pylvään kaavaa palatseihin ja temppeleihin. Sama tunne antoi Ben-Hurillekin aihetta ihmetellä:
"Kun näin tänään sheikki Ilderimin kilpakentällä, niin hän minusta näytti hyvin tavalliselta mieheltä. Pelkäänpä, hyvä Malluk, että Jerusalemin rabbinit katselisivat häntä halveksien ja pitäisivät häntä edomilaisena koirana. Miten hän on saanut haltuunsa tämän metsän, ja miten hän on saanut sen suojelluksi roomalaisen maaherran ryöstönhimolta?"
"Jos veri puhdistuu aikaa myöten, niin Ilderim-vanhus on totisesti vanhaa aatelia, vaikka onkin ympärileikkaamaton edomilainen", sanoi Malluk innokkaasti. "Kaikki hänen esi-isänsä ovat olleet sheikkejä. Eräs heistä aikoinaan kerran pelasti vainotun kuninkaan, joka oli hengen vaarassa. Tarina kertoo hänen lainanneen hänelle tuhat ratsumiestä, jotka tunsivat aavikoiden polut ja piilopaikat yhtä hyvin, kuin paimenet tuntevat ne paljaat vuoret, joilla asuskelevat laumoinensa. He seurasivat pakolaiskuningasta hänen harharetkillään, kunnes soveliaassa tilaisuudessa voittivat keihäillään hänen vihollisensa ja auttoivat hänet jälleen valtaistuimellensa. Kuninkaan sanotaan pitäneen muistissa tätä apua ja tuoneen erämaan pojan tähän paikkaan sekä pyytäneen hänen pystyttämään tähän telttansa ja tuomaan tänne perheensä ja laumansa, sillä järvi, metsä ja maa ovat hänen ja hänen lastensa ikuisiksi ajoiksi. Eikä heitä ole koskaan häirittykään. Sen kuninkaan jälkeiset hallitsijat ovat huomanneet valtion etuihin soveltuvaksi olla hyvässä sovussa tämän heimon kanssa, jolle Herran siunaus on kartuttanut ihmisiä, hevosia, kameleja ja rikkautta. Heidän hallussaan ovat monen tärkeän paikan väliset kauppatiet, ja he voivat mielensä mukaan huutaa kauppiaille 'menkää rauhassa!' tai 'ysähtykää!' ja mitä he käskevät, sen täytyy tapahtua. Antiokian linnan prefektikin katsoo sitä päivää onnelliseksi, jolloin Ilderim, antelias, kuten häntä nimitetään hyväin tekojensa tähden, tulee tänne vaimoineen, lapsineen ja seurueineen, hevosineen ja kameleineen, kuten ennen muinoin isämme Abraham ja Jakob, siirtyen vaihteeksi aavikon yksitoikkoisuudesta vähäksi ajaksi tähän viehättävään paikkaan, jonka näet edessäsi."
"Mitenkä sitte tapahtui", sanoi Ben-Hur, ollen niin kiintynyt kertomuksen kuuntelemiseen, että häneltä jäi kamelin käynnin hiljeneminen huomaamatta, "että sheikki repi vihoissaan partaansa, kun oli luottanut roomalaiseen? Jos keisari olisi kuullut hänen puheensa, olisi hän sanonut: sellainen ystävä minua ei miellytä, toimittakaa hänet pois tieltä!"
"Se olisikin sattuva tuomio", sanoi Malluk nauraen, "Ilderim ei ole mikään Rooman ystävä. Hänellä on syytä valittaa eräästä vääryydestä. Kolme vuotta sitte kulkivat partilaiset pitkin Bozran ja Damaskon välistä tietä ja ryöstivät karavanin, jolla oli kuormana muun muassa sen tien varrelta eräästä piiristä koottu vero. Partilaiset tappoivat kaikki karavaanissa olleet ihmiset; Rooman sensorit kyllä olisivat sen antaneet anteeksi, jos vain keisarillinen vero olisi säilynyt ja saapunut Roomaan. Veronvuokraajat, joiden täytyi korvata vahinko, valittivat keisarille, ja keisari vaati korvausta Herodeelta, joka puolestaan kävi käsiksi Ilderimin omaisuuteen, koska tämä muka oli kavalasti laiminlyönyt velvollisuutensa, teiden vartioimisen. Sheikki vetosi keisariin, mutta sai ainoastaan hyvin kaksimielisen vastauksen. Vanhus hyvin loukkautui siitä vääryydestä ja hekumoiden nyt joka päivä hautoo yhä enemmän kasvavaa harmiansa."
"Eikä voi mitään tehdä, niinkö, Malluk?"
"Siitä minä toiste lausun ajatukseni tarkemmin", vastasi Malluk. "Mutta katsos, sheikin vierasvaraisuus alkaa jo kaukaa. Lapset puhuttelevat sinua."
Kamelit pysähtyivät, ja Ben-Hur katsahti alas, jossa muutamat syrialaiset pikku talonpoikaistytöt tarjosivat hänelle taatelikorejansa. Hedelmät olivat äsken poimittuja eikä suinkaan hylättäviä. Ben-Hur kumartui alas ja otti kouran täyden. Silloin kuului puusta, jonka alle he olivat seisahtuneet, miesääni huutavan: "Rauha olkoon teille! Terve tuloa!"
Kiitettyään lapsia he läksivät edelleen, antaen kamelien kulkea, mihin tahtoivat.
"Sinun tulee tietää", jatkoi Malluk, ottaen silloin tällöin lisää taateleja, "että minä nautin kauppias Simonideen luottamusta ja saan välistä senkin kunnian, että hän kysyy minulta neuvoa. Hänen talossansa käydessäni olen minä tutustunut moneen hänen ystäväänsä, jotka tietäen, millainen heidän isäntänsä ja minun välini on, puhuvat vapaasti minunkin läsnä ollessani. Sillä tavalla minä hiukan tunnen myöskin sheikki Ilderimiä."
Ben-Hurin tarkkaavaisuus haihtui hetkiseksi. Hänen sielunsa silmäin eteen ilmestyi kauppiaan tyttären Esterin puhdas, lempeä ja miellyttävä kuva. Tytön mustat silmät, joissa oli omituinen juutalainen loiste, katsoivat häneen kainosti. Hän oli aivan selvään kuulevinaan Esterin askeleet, kun hän toi viiniä, ja hänen äänensä, kun hän tarjosi pikaria. Hän muisti kaiken osanottavaisuuden, jota tyttö oli osoittanut hänelle niin selvästi, ett'ei siihen sanoja tarvittukaan, ja niin suloisesti, että sanat olisivatkin vaikuttaneet vain häiritsevästi. Se näky oli erittäin viehättävä, vaan katosi heti, kun hän kääntyi Mallukin puoleen, joka puhui:
"Tämä vanha arabialainen oli muutama viikko sitte Simonideen luona minun läsnä ollessani. Näin, että hän oli hyvin liikutettu, ja minä sen tähden aioin poistua, mutta hän itse pyysi minua jäämään huoneesen. Sinä kun olet israelilainen, hän sanoi, niin voit jäädä kuulemaan, sillä minulla on ihmeellinen historia kerrottavana. Paino, jonka hän pani tuohon israelilais-sanaan, herätti minun uteliaisuuttani. Minä jäin huoneesen, ja jotenkin tällainen oli hänen kertomuksensa, jonka minä nyt juttelen vain lyhimmiten, koskapa jo olemme lähellä telttoja, ja jätän tarkemman kertomisen ukon itsensä tehtäväksi: Monta vuotta sitte tuli kerran etäällä aavikolla kolme miestä Ilderimin telttaan. He olivat kaikki muukalaisia: hindulainen, egyptiläinen ja kreikkalainen. He tulivat valkoisilla kameleilla, joiden kokoisia hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän toivotti heille tervetuloa ja pyysi levähtämään. Seuraavana aamuna he ylös noustuaan rukoilivat rukouksen, joka oli aivan uusi sheikille; he rukoilivat Jumalaa ja hänen poikaansa. Syötyään aamiaista kertoi egyptiläinen, ketä he olivat ja niistä kotoisin. Kukin heistä oli nähnyt tähden, josta ääni oli huutaen käskenyt heitä lähtemään Jerusalemiin ja kysymään: Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas? He tottelivat. Jerusalemista oli tähti johtanut heidät Betlehemiin, josta he eräästä luolasta löysivät lapsen, lankesivat polvilleen sen eteen ja kunnioittivat sitä sekä antoivat sille kalliita lahjoja, todistaen mikä se lapsi oli. Sen tehtyään he nousivat ja pakenivat viipymättä sheikin luo, sillä jos Herodes Suuri olisi tavannut heidät, niin hän varmaankin olisi heidät surmauttanut. Sheikki tapansa mukaan otti heidät suojelukseensa ja kätki heitä vuoden ajan, jonka kuluttua he, annettuaan hänelle runsaita lahjoja, läksivät kukin omaa tietänsä kotimatkalle."
"Se oli tosiaankin kummallinen historia!" huudahti Ben-Hur Mallukin vaiettua. "Mikä olikaan se kysymys, joka heidän piti esittää Jerusalemissa?"
"Heidän piti kysyä: Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?"
"Eikö mitään muuta?"
"Oli siinä jotakin vielä, mutta se on minulta unohtunut."
"Löysivätkö he lapsen?"
"Löysivät, ja he kunnioittivat sitä."
"Se on ihme, Malluk."
"Ilderim on selväjärkinen mies, vaikka vähän ärtyinen, kuten kaikki arabialaiset. Valhe on mahdoton hänen kielellänsä", vastasi Malluk vakavasti.
Kamelit, joita ei kiirehditty, poikkesivat yhtä huonomuistisina kuin ratsastajatkin pois tieltä ja alkoivat syödä runsasta ruohoa.
"Eikö Ilderim ole sittemmin saanut mitään tietoa niistä kolmesta miehestä?" kysyi Ben-Hur. "Kuinka heille sitte kävi?"
"Senpä tähden juuri hän tuli Simoniideen luo sinä päivänä, kuin mainitsin. Edellisenä yönä oli egyptiläinen saapunut hänen luoksensa."
"Mihinkä?"
"Tänne teltan ovelle, joka näkyy tuolla."
"Kuinka hän tunsi hänet?"
"Samalla tavalla, kuin sinä tunsit tänään hevoset; näöstä ja käytöksestä."
"Eikö mistään muusta."
"Hän ratsasti samalla valkoisella kamelilla ja ilmoitti saman nimen:
Baltasar Egyptistä."
"Sepä on jumalallinen ihme!"
Ben-Hur oli aivan haltioissaan.
Malluk kysyi kummastuen: "Kuinka niin?"
"Etkö sanonut Baltasar?"
"Niin, Baltasar Egyptistä."
"Saman nimenhän se vanhus tänään lausui Kastalian lähteellä."
Malluk myöskin tuli liikutetuksi siitä muistosta.
"Se on totta", hän sanoi, "kameli oli myöskin sama. Sinä pelastit ukon hengen."
"Ja nainen", sanoi Ben-Hur ikään kuin puhuen itsekseen, "nainen oli hänen tyttärensä."
Hän vaipui ajatuksiin. Lukijakin ehkä olettaa ruskean neidon kuvan astuneen hänen silmäinsä eteen ja olleen paremmin tervetullut kuin Esterin, ell'ei mausta syystä niin siitä, että se viivähti kauemmin; mutta ei se niin ollut.
"Sano minulle vielä kerran", Ben-Hur virkkoi, "pitikö niiden kolmen miehen kysymän: Missä on hän, joka on tuleva juutalaisten kuninkaaksi…?"
"Ei juuri niin. Sanat olivat: joka on syntynyt juutalaisten kuninkaaksi. Ne sanat olivat ensimmäiset, jotka sheikki kuuli heidän lausuvan aavikolla, ja hän on siitä asti lakkaamatta odottanut kuninkaan tuloa. Hänen uskonsa, että kuningas on tulossa, on nytkin horjumaton."
"Millä tavalla? Kuninkaanako?"
"Niin, ja hän antaa tuomion kohdata Roomaa; niin sheikki väittää."
Ben-Hur vaipui uudestaan äänettömiin ajatuksiin ja koetti hillitä liikutustansa.
"Vanhus on niitä monia", hän sitte hitaasti virkkoi, "yksi niistä miljoonista, joilla on vääryys kostettavana. Tämä ihmeellinen lupaus on leipää ja viiniä hänen toivollensa, sillä kukapa muu kuin Herodes voi olla juutalaisten kuningas niin kauan, kuin Rooma on olemassa. Vaan että historia tulisi täydelliseksi, kuulitko Simonideen vastauksen?"
"Jos Ilderim on arvokas mies, niin on Simonides viisas", vastasi Malluk. "Minä kuuntelin ja hän sanoi… Mutta hiljaa nyt! Joku tuolla koettaa saavuttaa meitä."
Etäältä kuuluva jyminä selveni yhä enemmän, kunnes he viimein voivat erottaa vaununpyöräin ja hevoskavioiden töminän. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua jo sheikki Ilderim saapui lähelle ratsain, seurueineen, jossa oli myöskin neljän viinipunaisen arabialaishevosen vetämät vaunut. Sheikin pää, jota pitkä hopeankarvainen parta ympäröitsi, oli kumarruksissa rintaa vasten. Ystävät olivat ehtineet tänne ennen häntä, ja heidät nähtyään vanhus nosti päänsä pystyyn ja sanoi ystävällisesti:
"Rauha olkoon teille! Kas, ystävä Malluk! Terve tuloa! Toivoakseni olet juuri tullut, etkä vielä paluumatkalla, ja sinulla on varmaan jokin sanoma hyvältä Simonideelta — suokoon hänen isäinsä Jumala hänelle vielä pitkän ijän! Tarttukaa ohjiinne ja seuratkaa minua. Minulla on leipää, viiniä ja nuorta vohlaa tarjota. Tulkaa!"
He seurasivat häntä teltan ovelle. Siinä oli jo sheikki itse ottamassa heitä vastaan, tarjoten lautasella pikarissa kerman kaltaista juomaa, jota hän oli laskenut teltan keskitangossa riippuvasta, savun mustuttamasta nahkasäkistä.
"Juokaa", hän sanoi ystävällisesti, "juokaa, sillä tämä on sydämmen lämmitystä niille, jotka asuvat teltoissa."
Tulijat tarttuivat pikareihin ja joivat.
"Astukaa sisään Jumalan nimessä!"
Sisällä Malluk vei sheikin syrjään ja puheli hänen kanssansa kahden kesken sekä meni sitte Ben-Hurin luo ja sanoi anteeksi pyytäen:
"Minä olen puhunut sheikille sinusta, ja hän jättää sinulle hevoset huomenna koetteeksi. Hän on sinun ystäväsi, ja kun minä nyt olen tehnyt sinun puolestasi kaikki, mitä voin, saat sinä itse pitää huolen muusta ja päästää minut palaamaan Antiokiaan. Olen luvannut tavata siellä erästä henkilöä tänä iltana, ja sen tähden täytyy minun lähteä. Tulen takaisin huomenna, jos kaikki käy toivon mukaan, ja jään sitte luoksesi siihen asti, kunnes kilpailut päättyvät."
Kun molemmin puolin oli toivotettu toisilleen onnea, läksi Malluk paluumatkalle.