XI LUKU.
Mallukin selonteko huomioistaan.
Uuden kuun alanurkka kosketti juuri Sulpius-vuoren tornimaisia huippuja, ja kaksi kolmatta osaa Antiokian asujamista nautti yötuulen viileyttä huoneiden katoilla, käyttäen viuhkaa, milloin tuulen henkeä ei tuntunut. Simonides istui tuolissaan, joka oli tullut ikäänkuin osaksi hänen olemuksestaan, ja katseli katon pengermältä jokea ja laivoja, jotka kiikkuivat hiljaa ankkureissaan. Hänen takaansa ulottui muurin leveä varjo vettä myöten toiseen rantaan asti. Hänen päältänsä sillalta kuului lakkaamatta virtailevan ihmisjoukon astuntaa. Ester toi hänelle juuri tarjottimella illallista: sämpylän paksuisia vehnäkakkuja, hunajaa ja maitoa, johon vanhus silloin tällöin kastoi palaset, kastettuaan ne ensin hunajaan.
"Malluk viipyy tänä iltana", hän sanoi, ilmaisten siten ajatuksensa.
"Luuletko sinä hänen tulevan?" kysyi Ester.
"Joll'ei hän ole merellä eikä aavikoilla, niin hän kyllä tulee", vastasi Simonides luottavasti.
"Ehkä hän kirjoittaa."
"Ei, Ester. Hän olisi jo kirjoittanut, jos olisi nähnyt, ett'ei ehtisi takaisin, ja kertonut kaikki asiat. Kun en ole saanut mitään kirjettä, niin minä tiedän, että hän tulee."
"Toivokaamme", sanoi Ester ihan hiljaa.
Jotakin oli tuossa sanassa, joka herätti vanhuksen huomiota, oliko se sitte äänen sointu vaiko itse toivomus. Pieninkään lintu ei voi laskeutua puun oksalle vavahuttamatta sen etäisimpiäkin lehtiä. Sielu on välistä yhtä herkkä tuntemaan mitättömimmätkin sanat.
"Toivotko sinä hänen tulevan?" kysyi isä.
"Toivon", Ester vastasi, katsoen ylös häneen.
"Minkä tähden? kerropas!" pyysi vanhus.
"Sen tähden…" Ester vitkasteli, mutta jatkoi … "sen tähden, että se nuori mies on…" Siihen hän pysähtyi uudestaan.
"Meidän herramme. Niinkö tahdoit sanoa?"
"Niin."
"Ja yhä vieläkö ajattelet, ett'ei minun pitäisi päästää häntä menemään, kutsumatta häntä takaisin, jos hän katsoo hyväksi, ja ottamaan meiltä kaikki, mitä meillä on, kaikki, tavarat, rahat, laivat, orjat ja arvaamattoman kalliin luoton, joka on minulle kullasta ja hopeasta kudottu mantteli, ihmisen mahtavimman enkelin — menestyksen — lahja."
Ester ei vastannut mitään.
"Eikö se ollenkaan vaikuta sinuun, eikö?" sanoi vanhus hiukan katkerasti. "No hyvä, olenkin huomannut, Ester, ett'ei musertavinkaan totuus ole koskaan sietämätön, kun se tulee esiin pilvistä, joiden läpi me sitä ensin hämärästi näimme — ei mikään — ei edes kidutuskaan. Luulenpa, että samoin on kuoleman laita. Ja tämän käsityskannan mukaan voi yksin orjuuskin, johon antaudumme, aikaa myöten tulla rakkaaksi. Minä hiukan iloitsen ajatellessani, mikä onnen suosikki minun herrani on. Hänen omaisuutensa ei maksa hänelle mitään, ei hetkisen huolta, ei hienpisaraa, ei edes yhtä ajatustakaan. Se tulee hänelle kuin unessa, ja vielä hänen nuorena ollessaan. Ja, Ester, anna minun olla hiukan ylpeä lausunnostani; hän saa senkin, jota hän ei kaikella mammonallansa saisi ostetuksi, sinut, lapseni, lemmikkini, pois menneen Rakelini haudalta poimitun kukan."
Hän veti hänet luoksensa ja suuteli häntä kahdesti, kerran hänen itsensä tähden ja toisen kerran äidin tähden.
"Älä sano niin", Ester virkkoi, kun vanhuksen käsi putosi alas hänen kaulaltansa, "ajatelkaamme hänestä parempaa. Hän tietää, mitä suru on, ja vapauttaa meidät."
"Sinulla on tarkka huomiokyky, Ester, ja sinä tiedät, että minä usein luotan siihen epätietoisissa tapauksissa, milloin hyvää tai pahaa on tulossa henkilöltä, joka seisoo sinun edessäsi, niin kuin hän tänä aamuna. Mutta" — vanhuksen ääni muuttui terävämmäksi ja ankarammaksi — "nämä jäsenet, joihin en voi nojata, tämä ruumis, jota on lyöty ja kidutettu niin, että se on kadottanut ihmismuotonsa, ne eivät ole kaikki, mitä minä hänelle annan. Ei, minä annan hänelle sielun, joka on saanut voiton kidutuksista ja roomalaisesta häijyydestä, minä annan hänelle älyni, joka kykenee vaanimaan kultaa pitempäinkin matkain päästä kuin Salomon laivat koskaan kulkivat, ja saavuttamaan sitä niin, Ester, saamaan sen kämmenilleni niin, että sormet voivat temmata sen ja pitää sitä niin kiinni, ett'ei se saa siipiä toisen käskystä, — ymmärryksen, joka on tottunut suunnittelemaan." Hän pysähtyi ja remahti nauramaan. "Niin, Ester, ennen kuin uusi kuu, jonka juhlaa nyt paraillaan vietetään temppelin pihoissa, pyhällä vuorella, alkaa ensimmäistä neljännestänsä voisin minä järkytellä maailmaa niin, että itse keisarikin vapisisi valtaistuimellaan. Sillä tiedä, lapseni, minulla on kyky, joka on parempi kuin terve ruumis, parempi kuin rohkeus ja luja tahto, parempi kuin kokemuskin, joka muuten on pitkän elämän paras voitto, — kyky, joka, vaikka onkin Jumalan paras lahja" — hän pysähtyi taas ja nauroi, ei enää katkeraa, vaan tyytyväistä naurua — "jota eivät tämän maailman mahtavatkaan pidä kyllin suuressa arvossa, suuressa ihmisjoukossa sitä ei ole ollenkaan, kyky johtaa ihmisiä tarkoitusteni mukaan ja pakottaa heitä uskollisesti panemaan niitä toimeen. Sen avulla minä kasvatan rikkauteni sata- ja tuhatkertaiseksi. Sen tähden minun laivurini kyntelevät valtameriä ja tuovat kunniallista voittoa. Sen tähden Malluk nyt seuraa sitä nuorta miestä, meidän herraamme, ja hän…" Samassa kuului astuntaa katolla. "Niin Ester, enkö sitä sanonut? Hän on jo täällä ja tuo uutisia. Sinun tähtesi, suloinen lapseni, nupusta puhkeava liljani, minä rukoilen Herraa Jumalaa, joka ei ole unhottanut harhailevia Israelin lampaitansa, että ne olisivat hyviä. Nyt saamme kuulla, päästääkö hän sinut kaikkine kauneuksinesi ja minut kaikkine kykyineni vapaaksi."
Malluk tuli tuolin luo.
"Rauha olkoon sinulle, hyvä isäntäni!" hän sanoi, kumartaen syvään, "ja sinullekin, Ester, kruunu Israelin tyttärien seassa."
Hän seisoi kunnioittavasti heidän edessään, ja hänen asentonsa ja puhetapansa tekivät vaikeaksi arvata, missä suhteessa hän oli heihin. Käytös oli palvelijan, mutta puhe uskotun ystävän. Simonides puolestaan, kuten hänen tapansa asioissa aina oli, siirtyi, tervehdykseen vastattuansa, heti uutisiin.
"Mitä sinulla on kerrottavaa siitä nuoresta miehestä, Malluk?"
Palvelija kertoi päivän tapaukset levollisesti ja yksinkertaisesti, eikä häntä keskeytetty kertaakaan. Nojatuolissa istuva kuuntelija ei koko aikaan liikauttanut edes kättäkään; olisi voitu luulla häntä kuvapatsaaksi, joll'eivät avoimet, loistavat silmät ja välistä kuuluva syvä hengitys olisi ilmaisseet elämän vielä liikkuvan tuon jäykän kuoren alla.
"Kiitos, Malluk, kiitos", hän sanoi sydämmellisesti, kun palvelija päätti kertomuksensa, "sinä teit asiasi hyvin. Ei kukaan olisi suorittanut minun käskyäni paremmin. No, mitä arvelet sen nuoren miehen kansallisuudesta?"
"Hän on israelilainen ja Juudan suvusta."
"Oletko ihan varma siitä?"
"Täydellisesti."
"Hän näyttää kertoneen sinulle ainoastaan vähäisen osan elämästänsä."
"Hän on oppinut olemaan varovainen. Voin melkein sanoa häntä epäluuloiseksi. Vaikka minä kuinka koetin saavuttaa hänen luottamustansa, sittenkin hän torjui kaikki yritykset, kunnes läksimme Kastalian lähteeltä Dafnen kylään."
"Mitä varten te sinne menitte? Se on inhottava paikka."
"Uteliaisuus, kuten monella muulla, oli meilläkin pääsyynä, mutta merkillistä kyllä hän ei mieltynyt mihinkään, mitä näki. Mitä temppeliin koski, kysyi hän ainoastaan, oliko se rakennettu kreikkalaiseen tapaan. Hyvä isäntä, sillä nuorella miehellä on sydämmen suru, jota hän tahtoo salata, ja sen tähden hän kävi Dafnessa, luullakseni saadakseen sitä haudatuksi samalla tavalla, kuin me hautaamme kuolleitamme."
"Hyväpä olisi, jos olisi niin", sanoi Simonides hiljaa ja jatkoi sitte kovemmin: "Nykyajan kirous on tuhlaavaisuus. Köyhä tekee itsensä supi köyhäksi matkiessaan rikkaita, ja ne jotka ovat ainoastaan varakkaita, elävät kuin ruhtinaat. Näitkö sitä heikkoutta nuorukaisessa? Näyttelikö hän itsellään olevan rahaa, roomalaista tai hebrealaista?"
"Ei, hyvä isäntä, ei."
"Varmaankin hän sellaisessa paikassa, jossa on niin monia hullutuksiin kiusausta — tarkoitan ruoan ja juoman puolesta — varmaankin hän siellä jotakin tarjosi sinulle, Malluk, oikein anteliaasti. Hänen ikänsä ei ole vastoin sellaista olettamista."
"Hän ei syönyt eikä juonut minun seurassani."
"Voitko siitä, mitä hän sanoi tai teki, huomata mitään johtavaa aatetta hänessä? Tiedäthän, että se kuultaa lävitse kaikkein vähimmissäkin asioissa."
"Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat", sanoi Malluk neuvottomasti.
"Sitä, tiedäthän, että kun me puhumme tai toimimme, ja vielä enemmän kun ratkaisemme tärkeitä meihin itseemme koskevia asioita, silloin olemme jonkun johtoaatteen vaikutuksen alaisia. Mitä huomasit siinä kohdassa?"
"Mitä siihen asiaan tulee, voin minä vastata ihan varmasti. Hän käyttää kaiken aikansa ja kykynsä äitinsä ja sisarensa etsimiseen, se on ensimmäinen asia. Sitä paitsi hän on kärsinyt vääryyttä roomalaisilta, ja koska sillä Messalalla, josta kerroin, on jotakin osaa siinä asiassa, niin hänen pääpyrintönsä tällä hetkellä on saada nöyryyttää häntä. Kohtaus lähteellä oli kyllä sopiva tilaisuus, mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen, koska se ei ollut kyllin julkinen."
"Messalalla on vaikutusvaltaa", sanoi Simonides miettivästi.
"Niin, mutta kun he ensi kerran yhtyvät, niin se tapahtuu sirkuksessa."
"No, entä sitte?"
"Arriuksen poika voittaa."
"Mistä sinä sen tiedät?"
Malluk hymyili. "Hänen puheistaan."
"Etkö muusta?"
"Kyllä minulla on parempikin takaus, hänen rohkeutensa."
"Mutta, Malluk, hänen kostontunteensa, mitä se tarkoittaa? Muutamia harvojako ainoastaan, jotka loukkasivat häntä, vai monen moniako? Ja sitte vielä, onko se tunto ainoastaan arkatuntoisen pojan oikkuja, vai onko kärsimyksistä täysi miehuuden ikä antanut sille kestäväisyyttä? Tiedäthän, Malluk, että koston ajatus, joka johtuu ainoastaan tunteista, on vain joutava uni, jonka ensimmäinen valoisa päivä haihduttaa, jota vastoin kiihkoinen kostonhimo on sydämmen tauti, joka nousee aivoihin ja elää yht'aikaa molemmista."
Simonides osoitti tässä puheensa osassa ensi kerran kiihtymystä. Hän puhui kiivaasti, puristi kätensä nyrkiksi ja osoitti sellaisen miehen intoa, joka tahtoo tehdä selväksi, mitä tautia hän sairastaa.
"Hyvä isäntä", Malluk jatkoi, "yksi niitä syitä, joiden tähden minä luulen, että se nuori mies on juutalainen, on hänen vihansa voima. Minä näin selvästi hänen olevan varoillaan minua kohtaan, joka olikin luonnollista, kun tiesin, miten kauan hän oli elänyt roomalaisen epäluuloisuuden ilmassa; mutta näin minä kuitenkin hänen kiihtyvän, ensimmäisen kerran, kun hän tahtoi tietoa Ilderimin tunteista roomalaisia kohtaan, ja toisen kerran, kun minä kerroin sheikin ja kolmen tietäjän historian sekä mainitsin heidän kysymyksensä: Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas."
Simonides kumartui äkisti eteen päin, ollen nähtävästi kiihkeässä odotuksessa.
"Ah, Malluk, hänen sanansa, mitä hän sanoi! Anna minun niistä arvata, mitä tämä salaisuus vaikutti häneen."
"Hän tahtoi tietää, miten sanat olivat oikeastaan olleet: kuninkaaksi syntynyt vaiko äsken syntynyt kuningas. Näytti, kuin hän olisi pitänyt hyvin tärkeänä niiden lausetapojen erotusta."
Simonides nojautui jälleen entiseen asentoonsa kuuntelemaan.
"Sitte", sanoi Malluk, "minä selitin hänelle, miten Ilderim käsitti salaisuuden: että kuningas oli tuleva tuomitsemaan roomalaisia. Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, ja hän sanoi vakavasti: Kukapa muu kuin Herodes voi hallita niin kauan, kuin Rooma seisoo?"
"Mitä hän sillä tarkoitti?"
"Että valtakunnan täytyy kukistua ennen, kuin toisesta hallituksesta voi olla puhettakaan."
Simonides katseli hetkisen laivoja ja niiden varjoja, jotka hiljaa kiikkuivat yhdessä kuunpaisteisella joen pinnalla. Katsoen jälleen ylös hän lopetti keskustelun.
"Nyt riittää täksi illaksi, Malluk", hän sanoi. "Mene ja hanki jotakin syödäksesi ja ole valmis palaamaan palmumetsään. Sinun pitää auttaa häntä nyt alkavissa toimissaan. Tule aikaisin huomisaamuna, niin saat kirjeen viedäksesi Ilderimille." Sitte hän lausui hiljemmalla äänellä ikään kuin itsekseen: "Minä tahdon itse olla läsnä kilpa-ajoissa sirkuksessa."
Kun Malluk, toivotettuaan tavan mukaan siunausta, poistui, joi Simonides aika siemauksen maitoa ja näytti siitä virkistyvän ja tulevan iloiseksi.
"Ota pois tarjotin, Ester", sanoi hän, "minä olen ravittu."
Tytär totteli.
"Käy nyt tähän istumaan."
Ester istahti tuolin laidalle ihan hänen viereensä.
"Jumala on hyvä minua kohtaan, sangen hyvä", sanoi Simonides hartaasti. "Hänen tapansa on toimia salaperäisesti, mutta välistä hän antaa meidän uskoa näkevämme ja ymmärtävämme hänen tarkoituksensa. Minä olen vanha, ja minun aikani loppuu kohta, mutta nyt yhdennellätoista hetkellä, kun toivoni jo alkoi haihtua, nyt hän lähettää minulle lupauksen kipinän, joka virkistää minua. Näen suuren osan eteenpäin viittomaani tietä yhdestä asianhaarasta, joka itsessään on niin paljon vaikuttava, että se muodostaa toisenlaiseksi koko maailman. Minä näen syyn, minkä tähden minulle on uskottu niin suuret rikkaudet, ja tarkoituksen, mihin ne ovat määrätyt. Totta tosiaan, lapseni, minä tunnen uuden elämän innon virkoavan itsessäni."
Ester työntihe likemmäksi häntä, ikään kuin palauttaakseen hänen ajatuksiansa häilyvästä lennostaan.
"Kuningas on syntynyt", jatkoi vanhus, ikään kuin yhä puhuen tyttärellensä, "ja hän lienee nyt saavuttanut puolimatkan tavallisesta ihmisijästä. Baltasar sanoo hänen vielä olleen lapsena äitinsä sylissä, kun hän kunnioitti häntä ja antoi hänelle lahjoja. Ilderim vakuuttaa viime joulukuussa seitsemänkolmatta vuotta kuluneen siitä, kun Baltasar ja hänen kumppaninsa tulivat hänen telttaansa, pyytäen suojelusta Herodeen vainolta. Niinpä hänen tulonsa ei voi enää viipyä kauan. Se voi tapahtua tänä iltana tai huomenna. Pyhät Israelin isät, eikö tämä ajatus ole sanomattoman autuaallinen! Minä olen kuulevinani kukistuvain muurien pauhua ja yleistä kapinaa, jonka maailman muutos herättää. Niin, maa avautuu ihmiskunnan iloksi nielemään Roomaa, ihmiset saavat jälleen hengittää vapaasti ja laulaa laulujansa." Hän nauroi itsekseen. "Oletko sinä, Ester, koskaan kuullut mitään sellaista? Tunnenpa tosiaankin, että minussa syttyy runoilijan innostus, Mirjamin ja Davidin hehku. Minun ajatuksissani, joiden pitäisi puuhaella ainoastaan numeroiden ja asioimiston kanssa, kilisevät sympaalit, soivat harput ja laulu kaikuu äsken pystytetyn kuninkaan istuimen ympärille kokoutuneen ihmisjoukon huulilta. Toistaiseksi minä karkoitan nämä ajatukset, sillä, tyttäreni, kuningas tarvitsee tullessaan rahaa ja miehiä, ja hän syntyi niin kuin minä itsekin vaimosta, on siis vain ihminen, ihmisellisten tarpeiden alainen, kuten sinä ja minä. Ja rahaa saadakseen hän tarvitsee myyjiä ja ostajia, ja miehiä varten hän tarvitsee johtajia. Siinä, siinä! Näetkö, mikä tie on minulle viitottuna ja mitä tietä meidän nuoren herramme on kuljettava? Näetkö, että sen päässä on kunnia meille molemmille ja kosto meidän puolestamme, ja, ja…" Hän pysähtyi häveten itsekkäitä toiveitansa, joista Esterillä ei ollut edes vähintäkään aavistusta. Sitte hän jatkoi suudellen: "ja onnea äitisi tyttärelle."
Ester istui hiljaa, sanaakaan sanomatta. Vanhuksen mieleen juohtui nyt ihmisluonnon erilaisuus ja se luonnonlaki, joka tekee saman asian käsittämisen niin vaihtelevaksi. Hän muisti, että Ester olikin vain tyttö.
"Mitä sinä ajattelet, Ester?" vanhus sanoi hyväntahtoisesti, kuten hänellä oli tapana. "Jos ajatuksellasi on toivon muoto, niin anna minun kuulla se niin kauan, kuin minä vielä kykenen sitä täyttämään. Voima ja valta on, kuten tiedät, oikullinen; sen siivet ovat aina levällänsä pakoon lähtemään."
Ester vastasi melkein lapsellisen viattomasti:
"Lähetä noutamaan häntä, isä, lähetä jo tänä iltana, äläkä anna hänen esiytyä sirkuksessa."
"Aah!" kuului vanhuksen pitkä huudahdus, ja hänen katseensa kääntyi uudestaan joelle päin, jossa varjot olivat tulleet paljon mustemmiksi, sitten kun kuu oli laskeutunut Sulpius-vuoren taakse ja kaupunki oli jäänyt heikon tähtiloiston valaistavaksi. Sanommekohan sitä ollenkaan ilmi, hyvä lukija? Vanhus tunsi sydämmessään kateuden heräävän. Jospa Ester tosiaankin oli rakastunut nuoreen herraansa! Oi ei, se ei ollut mahdollista; olihan tyttö liian nuori. Mutta se ajatus oli kuitenkin tarttunut kiinni eikä tahtonut enää päästää vanhusta. Ester oli kuudentoista vuoden ijässä. Hän tiesi sen hyvin. Hän oli Esterin viime syntymäpäivänä vienyt hänet laivaveistämöön, josta yksi laiva juuri laskettiin veteen, ja lipussa, jota laiva kantoi kihlauspäivänään aaltojen kanssa, oli nimi Ester. Siten olivat he viettäneet päivää yhdessä. Mutta nyt se ajatus häntä hämmästytti kuitenkin. On olosuhteita, jotka surettavat meitä katkerasti, etenkin sellaiset jotka koskevat meitä itseämme, esim. se että vanhenemme, ja vielä hirveämpää se että meidän täytyy kuolla. Sellainen suru hiipi vanhuksen sydämmeen pimeänä kuin varjo ja pusersi hänen rinnastaan huokauksen, joka melkein kuului tuskanhuudolta. Ei siinä kyllin, että Ester oli orjana astuva neidon kehittyneesen ikään, hänen nyt vielä piti omistaman herralleen muutkin tunteensa, joiden totuuden ja hellyyden ja hienouden vanhus oli niin hyvin saanut kokea, koska ne olivat tähän asti olleet hänen yksinomainen oikeutensa. Vihollisvoima, jonka tehtävänä on meidän kiusaamisemme huolilla ja katkerilla ajatuksilla, harvoin jättää työtänsä puolinaiseksi. Kunnon vanhus unhotti hetkellisen surunsa tähden loistavat tulevaisuus-suunnitelmansa ja niiden esineen, salaperäisen kuninkaan. Hänen onnistui kuitenkin voimakkaalla ponnistuksella hillitä tunteensa niin, että voi kysyä levollisesti:
"Miksi ei esiytyä kilparadalla? Miksi ei, lapseni?"
"Se ei ole Israelin pojalle sopiva paikka, isä."
"Niin kyllä rabbinit sanovat! Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sitä vastaan?"
Kysymys kuului tutkivalta ja sai Esterin sydämmen sykkimään kuuluvasti, niin kovasti, ett'ei hän kyennyt vastaamaan. Hän tunsi outoa, mutta kuitenkin suloista hämmennystä.
"Se nuori mies saa suuren omaisuuden", sanoi vanhus hellästi ja tarttui hänen käteensä, "hän saa laivat ja rahat, kaikki, Ester, kaikki. Kuitenkaan minä en tunne itseäni köyhäksi, sillä olethan minulla sinä, ja sinun rakkautesi on yhtä luja kuin äitivainajasi rakkaus. Sano, pitääkö hänen saaman vielä sekin."
Ester kumartui ja laski hehkuvan poskensa hänen päänsä päälle.
"Puhu, Ester, minä saan enemmän voimaa, jos olen varma siitä. Tieto edeltä päin antaa voimaa."
Ester nousi ja sanoi äänellä, joka karkoitti kaiken epäilyksen:
"Rauhoitu, isä. Minä en koskaan jätä sinua. Jos minä rakastankin häntä, niin minä kuitenkin aina pysyn sinun luonasi, kuten nytkin."
Hän kumartui ja suuteli isäänsä.
"Hän on minun silmissäni kaunis", jatkoi hän, "hänen viehättävä äänensä veti minua hänen puoleensa ja minua kauhistuttaa ajatus, että hän on vaarassa. Niin, isäni, minä tulisin hyvin iloiseksi, jos saisin nähdä hänet jälleen. Mutta yksipuolinen rakkaus ei voi olla täydellinen; sen tähden minä tahdon odottaa ja muistaa, että olen sinun ja äitini tytär."
"Sinä olet totinen Herran siunaus, Ester, ja jos minulta meneekin kaikki, niin sinä korvaat minulle sen vahingon. Ja hänen pyhän nimensä ja muuttumattomuutensa kautta minä vannon, ett'ei kärsimys ole tuleva sinulle osaksi."
Kohta sen jälkeen tuli vanhuksen kutsumuksesta palvelija ja työnsi tuolin takaisin huoneesen, jossa hän vielä istui kotvan aikaa, ajatellen tulevaa kuningasta, jota vastoin Ester heti läksi ja nukkui viattomuuden rauhalliseen uneen.