VI LUKU.
Vaatimus.
Tuosta anastetusta kirjeestä Ben-Hur sai paljon tärkeitä selityksiä. Siinähän oli suora tunnustus, että Hur-suku oli toimitettu pois tieltä täydellisessä murhan aikeessa, ja siitä myöskin selvästi näkyi, että kirjeen kirjoittaja hyväksyi sitä varten tehdyn suunnitelman, että hän oli saanut osan Hurin takavarikkoon otetusta omaisuudesta ja vielä nautti sitä, että hän pelkäsi varsinaisen pahantekijän, kuten hän häntä nimitti, äkkiarvaamatonta ilmestymistä ja käsitti sitä uhkaukseksi; että kirjoittaja mietiskeli sellaisia keinoja, jotka vast'edes turvaisivat häntä, ja oli sitä varten valmis tekemään, mitä hyvänsä hänen rikoskumppaninsa Caesareasta käsin neuvoi hänelle.
Ja nyt se kirje oli joutunut juuri sen käsiin, josta siinä puhuttiin, uhkaavien vaarojen ilmoitukseksi ja tehtyjen vääryyksien tunnustukseksi. Niinpä Ben-Hurilla oli, Ilderimin lähdettyä teltasta, paljo mietittävää ja sen mukaan paljo kiireellistä tehtävääkin. Hänen vihollisensa olivat mahtavia ja yhtä viekkaita kuin kuka hyvänsä itämailla. Jos heillä olikin syytä pelätä häntä, niin hänellä oli vielä suurempi syy pelätä heitä. Vaikka hän koetti saada selvää käsitystä asemastansa, ei se onnistunut. Tunteet pääsivät ehtimiseen aina uudestaan valloilleen. Se varmuus, että äiti ja sisar vielä elivät, antoi jonkin verran ilon aihetta, ja hän ei huolinut ottaa lukuun, että sen varmuuden perustuksena olikin vain omatekoinen johtopäätös. Hänellä oli aavistus, että Jumala oli ryhtymäisillään toimiin hänen hyväksensä, ja silloin hänen uskontonsa käski häntä pysymään levollisena odottamassa.
Ajatellessaan Ilderimin sanoja hän hyvin ihmetteli, mistä arabialainen oli saanut tietää hänen nimensä. Luultavasti ei Mallukilta eikä Simonideelta, jonka ihan päinvastaiset pyrinnöt kyllä riittivät pitämään häntä ääneti. Saattoikohan Messala olla ilmiantaja? Ei, ei; se ilmoitus olisi tuottanut vaaraa hänelle itsellensä. Arvailemiset olivat turhia, ja Ben-Hur lohdutti itseään sillä ajatuksella, että olipa kuka hyvänsä se, joka hänet tunsi, niin hän ainakin oli ystävä, joka oli sopivaan aikaan ilmoittautuva. Vielä vähän kärsivällisyyttä ja hetkinen odotusta! Ehkäpä sheikin meno kaupunkiin tarkoitti juuri sen asian selville saamista. Ehkä tuo kirje oli jouduttava totuuden ilmi tuloa.
Tätä kärsivällisyyttä hän olisi osoittanutkin, jos hän vain olisi voinut luulla, että Tirza ja äiti odottelisivat häntä sellaisessa tilassa, jossa heillä voisi olla yhtä paljon toivon mahdollisuutta, kuin hänellä oli; joll'ei, toisin sanoen, hänen omatuntonsa olisi syyttänyt häntä huolimattomuudesta heitä kohtaan.
Haihduttaakseen niitä syytöksiä mielestänsä hän vaelteli palmustossa, pysähtyen milloin taatelin kokoojain luo, jotka ystävällisesti tarjoilivat hänelle hedelmiä, milloin katselemaan puihin pesiviä lintuja tai kuuntelemaan mettiäisiä, jotka lentelivät makeiden maljain tienoilla täyttäen kaikki vihreät ja auringonpaisteiset paikat soinnukkaalla surinallansa.
Järven rannalla hän kuitenkin viipyi pisimmän ajan. Vettä ja sen loistavaa aaltoilemista katsellessaan hän ei voinut olla ajattelematta egyptiläistyttöä ja hänen omituista kauneuttansa sekä soutelua hänen kanssansa tuona yönä, joka oli saanut valonsa hänen lauluistaan ja tarinoistaan. Hän ei voinut unhottaa hänen käytöksensä lumoavaisuutta, hänen heleää nauruansa, hänen imartelevaa huomiotansa hänen sanoilleen eikä hänen pienen kätensä lämpöä. Tytöstä hänen ajatuksensa siirtyi Baltasariin ja niihin ihmeellisiin tapauksiin, joita tämä oli todistanut, ja hänestä edelleen juutalaisten kuninkaasen, jota tämä kunnianarvoinen vanhus odotti niin vakaalla luottamuksella. Siinä hänen ajatuksensa saivat levähtää, sillä se salaperäinen henkilö oli kyllin riittävä selitys kaikkeen, mitä hän etsi. Hän hylkäsi kokonaan Baltasarin selityksen tuosta tulevan hallitsijan valtakunnasta. Semmoinen valtakunta, jossa olisi ainoastaan sieluja, näytti hänen saddusealaiselta käsityskannaltaan katsoen hyvin luonnottomalta ja haaveksimisiin perustuvalta, ell'ei ihan uskottomalta. Judean kuningaskunta sitä vastoin oli hänestä helppo käsittää; se oli jo ennen ollut olemassa ja siitä syystä saattoi kyllä uudistua. Hänen ylpeyteensä soveltui ajatella tätä uutta valtakuntaa suuremmaksi alaltaan, mahtavammaksi ja paljon kunniakkaammaksi, kuin vanha oli ollut, sekä sen kuningasta viisaammaksi ja mahtavammaksi kuin entinen Salomo, sellaiseksi kuninkaaksi, jonka alammaisena hänellä olisi sekä loistava tulevaisuus että tilaisuus kostaa vihollisilleen. Sillä mielellä hän palasi dowariin.
Syötyään päivällistä hän tuotti esiin vaunut tarkastellakseen niitä. Sanoin ei käy kuvata sen tarkastuksen tarkkuutta; ei pieninkään kohta jäänyt häneltä huomaamatta. Ilokseen ja tyytyväisyydekseen hän huomasi niiden olevan kreikkalaismalliset, joka hänestä oli monin puolin parempi roomalaista komeutta. Ne olivat leveämmät pyöräin väliltä, matalammat ja vahvemmat. Sen raskaamman painon korvasi kylliksi arabialaishevosten suurempi kestävyys. Roomalaiset vaunusepät tekivät ajokalujansa melkein yksinomaan kilpa-ajoja varten ja uhrasivat kauneuden tähden turvallisuuden sekä miellyttävän muodon tähden vahvuuden, jota vastoin näitä tosi taisteluun aiottuja Akilleun vaunuja yhä suosivat ne, jotka kilpailivat palkinnoista Istmon ja Olympian leikeissä.
Tutkittuaan vaunut hän valjasti hevoset eteen ja ajoi harjoituskedolle, jossa sitte kulutti tuntikausia hevosten opastukseen. Vasta illan suussa hän palasi, ihan tyytyväisenä ja entistään rohkeampana. Hän oli nyt lujasti päättänyt jättää kaikki puuhat Messalan aikeita vastaan tapahtumaan vasta kilpa-ajojen jälkeen. Hän ei tahtonut luopua siitä huvista, että saisi vihollisensa voitetuksi julkisesti itämaiden nähden. Hänelle ei näyttänyt ollenkaan johtuvan mieleen, että muitakin kilpailijoita oli tuleva. Hänen luottamuksensa oli horjumaton, ja se perustui omaan taitoon ja verrattomiin hevosiin.
"Eikö totta, Antares, Aldebaranin pitää olla varoillaan? Eikö niin, kunnon Rigel, ja sinä Atair, kaikkein juoksijain kuningas, parasta on olla varoillaan."
Sillä tavalla hän lepohetkinä puhutteli ja silitteli hevosia kutakin erittäin, ei kuin herra, vaan kuin vanhempi veli nuorempia.
Yön tultua Ben-Hur istui teltan ovella odotellen Ilderimiä, joka ei vielä ollut palannut kaupungista. Hän ei tuntenut kärsimättömyyttä, ei levottomuutta eikä epäilystä. Sheikki oli kaikissa tapauksissa lähettävä hänelle sanan. Tuliko se hänen tyytyväisyydestään harjoituksiin, vai oliko uiminen niiden jälkeen ja sitte hyvällä halulla syöty illallinen niin virkistänyt häntä, vai oliko se ainoastaan luonnollista, jokaisen alakuloisuuden jälkeen tulevaa vastavaikutusta, samapa se, hän nyt vain oli melkein vallattomalla mielellä. Hän tunsi olevansa luojan kädessä, ja vihollinen mieli oli ikään kuin kokonaan pois puhallettu.
Viimeinkin kuului hevoskavioiden töminää ja Malluk ratsasti ihan hänen eteensä.
"Arriuksen poika", hän sanoi iloisesti, "sheikki Ilderimin nimessä pyydän sinua nousemaan hevosen selkään ja ratsastamaan kaupunkiin. Hän odottaa sinua."
Ben-Hur, mitään kysymättä, meni hevosten luo. Aldebaran tuli vastaan ikään kuin tarjoamaan palvelustansa. Hän hyväili juoksijaa, mutta meni edelleen ja valitsi toisen hevosen, joka ei kuulunut nelivaljakkoon; sillä niitä täytyi säästää kilpa-ajoon. Kohta he kummatkin olivat nopeasti ja ääneti ratsastamassa kaupunkiin.
Vähän matkaa Seleukidien sillan alapuolella he lautalla menivät joen poikki ja tulivat siten kaupungin länsipäähän. Kierros oli pitkä, mutta Ben-Hur arvasi sillä varovaisuuskeinolla olevan hyvät syynsä.
He ratsastivat Simonideen laivasilloille, ja Malluk pysäytti ratsunsa edellä kerrotun suuren varastohuoneen eteen.
"Me olemme perillä", hän sanoi, "laskeudu maahan!"
Ben-Hur tunsi paikan.
"Missä sheikki on?" hän kysyi.
"Tule mukaan, minä vien sinut hänen luoksensa."
Palvelija otti vastaan hevoset, ja ennen kuin Ben-Hur ehti juuri mitään ajatella, seisoi hän nyt toista kertaa tuon vanhan huoneen oven edessä ja kuuli sisältä kehoituksen: "Astu sisään Herran nimessä!"