VII LUKU.
Tunnustettuna.
Malluk jäi ulos, mutta Ben-Hur astui samaan huoneesen, jossa hän oli viime kerrallakin tavannut Simonideen. Se ei näyttänyt tällä välin vähääkään muuttuneen; nojatuolin vieressä vain nyt seisoi kiillotettu messinkitanko leveässä puujalassa kantamassa monta hopealamppua, joista levisi loistava valo, niin että seinän laudoitukset, katon reunus kullattuine pallorivineen ja katon sinipunerva holvi selvästi näkyivät.
Ben-Hur pysähtyi, astuttuaan muutaman askeleen. Kolme henkilöä oli huoneessa ja katseli häntä: Simonides, Ilderim ja Ester.
Hän katsahti nopeasti ja neuvottomasti heihin vuorotellen, ikään kuin etsien vastausta kysymykseen, joka häilyi hänen mielessään. Mitähän he minusta tahtovat? Mutta hän tointui pian, sillä sitä kysymystä seurasi toinen. Ovatko he ystäviä vaiko vihollisia?
Viimein hänen katseensa pysähtyi Esteriin.
Jos miehetkin katselivat häntä hyväntahtoisesti, niin oli Esterin katseessa jotain enempää kuin hyväntahtoisuutta, — jotain sielullista, jota ei käy sanoin selittää, mutta joka tunkeutui hänen syvimpään sydämmeensä, tarvitsematta siellä mitään selitystä.
Sanonkohan sen, hyvä lukija? Hänen sisällisen silmänsä eteen nousi lumoavan egyptiläistytön kuva ja asettui ikään kuin verrattavaksi lempeän juutalaistytön viereen. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi, jonka jälkeen se katosi, hänen saamatta aikaan selvää arvostelua, kuten sellaisessa vertailussa aina käy.
"Hurin poika…"
Vieras kääntyi puhujaan päin.
"Hurin poika", Simonides lausui uudelleen, hitaasti ja vakavasti, ikään kuin antaakseen puhutellun tuntea niiden sanain koko tärkeyden, "ota vastaan Herran, isäimme Jumalan siunaus, ota se minun huuliltani." Vähän ajan perästä hän lisäsi: "Minulta ja minun omiltani."
Hän istui tuolissaan. Jos katsottiin hänen kuninkaallista päätänsä, kalpeita kasvojaan ja mahtavaa katsettaan, niin unhottuivatpa katsojalta kokonaan hänen rammat jäsenensä ja runneltu ruumiinsa. Hänen mustat silmänsä katsoivat vakavasti mutta ei ankarasti valkokarvaisten kulmien alta. Sitte hän pani kätensä ristiin ryntäilleen.
Se asento yhdessä tervehdyksen kanssa oli ihan selvä.
"Simonides", Ben-Hur vastasi, syvästi liikutettuna, "pyhän rauhan tervehdyksen, jota tarjoat, otan vastaan ja vastaan siihen niin kuin poika isällensä. Älköön vain mitään väärinkäsitystä vallitko meidän välillämme."
Simonides päästi kätensä vaipumaan alas ja sanoi Esterille: "Tuo tuoli isännällemme".
Ester kiiruhti tuomaan pyydettyä istuinta ja seisoi posket punottavina katsellen vuoroon Ben-Huria ja Simonidesta. Molemmat he vitkastelivat antaa käskyä, mihin tuoli oli pantava, koska se olisi voinut viitata isännyyteen. Kun äänettömyys alkoi tuntua tuskalliselta, niin Ben-Hur astui Esterin luo, otti tuolin hänen käsistään ja asetti sen Simonideen jalkain juureen.
"Minä istun tässä", hän sanoi.
Heidän katseensa sattuivat yhteen ja molemmat tunsivat siitä lämpöä. Ben-Hur luki Esterin katseesta kiitollisuutta, ja Ester puolestaan käsitti hänen jalomielisyytensä ja vaatimattomuutensa. Simonides osoitti kiitollisuuttansa pään kumarruksella.
"Ester, lapseni", sanoi vanhus helpotuksesta huoahtaen, "tuo tänne paperit."
Ester meni seinän luo, avasi osan laudoituksesta, otti sieltä papyruskäärön ja antoi sen isälleen.
"Sinä puhuit hyvin, Hurin poika", virkkoi vanhus oiaistessaan papyruslehtiä, "käsittäkäämme toinen toisemme täydellisesti. Minä olisin puolestani lausunut sen toivon, joll'et sinä olisi lausunut. Sitä toivetta täyttääkseni olen tehnyt summittaisen laskun, joka sisältää kaikki, mikä on välttämätöntä meidän tullaksemme selville, keskenämme. Ja tämä tili sisältää sekä omaisuuden että meidän keskinäisen suhteemme, jotka kaksi näkökohtaa minä tässä katsoin muistettavaksi. Tilissä on molemmat. Tahdotko lukea sen nyt heti?"
Ben-Hur otti lehtikaareen, mutta katsoi Ilderimiin.
"Ei", sanoi Simonides, "ei sinun tarvitse pelätä sheikkiä lukiessasi. Kertomus myöskin on, kuten saat huomata, sen luontoinen, että siihen tarvitaan todistaja. Ja kun pääset niin pitkälle, näet siinä hänen nimikirjoituksensa. Hän tietää kaikki ja on sinun ystäväsi. Niin kuin hän on ollut luotettava ystävä minulle, niin hän on oleva sinullekin."
Simonides katsahti arabialaiseen ja nyykäytti ystävällisesti päätään. Sheikki vastasi kumarrukseen samalla tavalla ja sanoi vakavasti: "Sinä sen sanoit."
Ben-Hur vastasi: "Minä jo tunnen hänen erinomaisen ystävyytensä enkä ole vielä ehtinyt todistaa ansaitsevani sitä." Heti sen jälkeen hän lisäsi: "Minä toiste luen paperit tarkkaan, vaan nyt pyydän sinua ottamaan ne haltuusi ja, joll'ei se liiaksi väsytä sinua, kertomaan minulle lyhyesti sisällyksen."
Simonides otti takaisin kääreen.
"Kas tässä, Ester, tule tähän viereeni ja ota vastaan lehdet, ett'eivät joudu epäjärjestykseen."
Ester meni hänen viereensä ja laski oikean käsivartensa keveästi hänen olkapäälleen, niin että näytti siltä, kuin he molemmat olisivat yhdessä tehneet tiliä.
"Tämä", sanoi Simonides, ottaen esille ensimmäisen lehden, "näyttää, miten paljo rahaa minulla oli isäsi varoista, ja se on juuri summa, jonka sain pelastetuksi roomalaisilta. Mitään irtainta tai kiinteää omaisuutta ei ollut mahdollinen säilyttää, ainoastaan rahoja, ja nekin nuo ryövärit kyllä olisivat anastaneet, joll'emme olisi juutalaistapamme mukaan käyttäneet vekselejä. Talteen saadut varat olivat saamisia, jotka koottiin pois Roomasta, Aleksandriasta, Damaskosta, Kartagosta, Valenciasta ja muista paikoista meidän kauppa-alueeltamme, ja koko summa oli sata kaksikymmentä talenttia juutalaista rahaa."
Hän antoi Esterille lehden ja sai toisen.
"Sillä summalla, sadalla kahdellakymmenellä talentilla, minä aloin omin neuvoin pitää liikettä. Kuule nyt, minkä voiton minä olen saanut niistä rahoista."
Hän luki eri papereista numeroita, jotka täysissä summissa olivat näin:
Laivoja … 60 talenttia. Tavaroita varastossa … 110 Tavaroita kuletettavana … 75 Kameleja, hevosia y. m. … 20 Varastohuoneita … 10 Vekselisaamisia … 54 Käteistä rahaa ja kauppasaamisia … 224
Yhteensä 553 talenttia.
"Näihin ansaittuihin viiteensataan viiteenkymmeneen kolmeen talenttiin tulee lisäksi alkuperäinen summa isäsi varoista, ja sinulla on siis kuusisataa seitsemänkymmentä kolme talenttia täydellisen oikeuden mukaista omaisuutta, ja sinä, Hurin poika, olet siis rikkain alammainen koko maailmassa."
Hän otti lehdet Esteriltä ja, pannen yhden erilleen, kääri ne torvelle kokoon ja antoi Ben-Hurille. Ylpeydessä, jota näkyi koko hänen olemuksestaan, ei ollut mitään loukkaavata. Se saattoi johtua uskollisesti täytetyn velvollisuuden tunnosta, saattoi myöskin johtua hänen tunteestaan Ben-Huria kohtaan.
"Ja nyt ei ole mitään", hän sanoi hiljemmalla äänellä, avomielisesti katsoen, "jota sinä et voisi saada aikaan."
Hetken juhlallisuus vaikutti kaikkiin läsnä-olijoihin valtaavasti. Simonides pani uudestaan kätensä ristiin ryntäilleen, Esterin muoto osoitti levottomuutta, Ilderimin kiivasta sisällistä liikutusta. Ben-Hur, joka nyt muuttui toimivaksi henkilöksi, nousi ja sanoi, tuskin jaksaen hillitä liikutustansa:
"Kaikki tämä tuntuu minusta, kuin olisi taivaan valo tullut karkoittamaan yötä, joka on kestänyt niin kauan ja jonka minä en luullut koskaan loppuvan, joka oli niin synkkä, että minulta haihtui kaikki toivo saada koskaan nähdä päivän sädettä. Minä kiitän ensin Herraa, joka ei ole hylännyt minua, ja häntä lähinnä sinua, Simonides. Sinun uskollisuutesi korvaa muiden sydämmettömyyden ja lahjoittaa minulle jälleen myötätuntoisuutta ihmiskuntaa kohtaan. 'Ei ole mitään, jota minä en voisi saada aikaan.' Niinhän sanoit! Pitäisikö tänä tapausrikkaana hetkenä kenenkään voittaman minua jaloudessa? Ole nyt todistajana, sheikki Ilderim! Kuule sanat, jotka minä aion lausua, kuuntele ja pane ne sydämmeesi. Ja sinä, Ester, tämän jalon miehen hyvä enkeli, kuuntele sinäkin."
Hän ojensi kätensä, jossa paperitorvi oli, Simonidesta kohti.
"Näissä papereissa luetellut esineet, laivat, talot, tavarat, kamelit, hevoset, rahat, niin pienimmät kuin suurimmatkin, minä annan sinulle takaisin, Simonides, ja julistan sinut ja sinun omaisesi niiden ijäisiksi omistajiksi."
Ester hymyili kyyneleet silmissä. Ilderim silitteli kiivaasti partaansa, ja hänen silmänsä loistivat kuin kivihiili-helmet. Ainoastaan Simonides oli levollinen.
"Minä julistan ne sinun omaisuudeksesi ja annan ne ainiaaksi sinun haltuusi", jatkoi Ben-Hur, saatuaan vähän hillityksi liikutustansa. "Kuitenkin teen yhden poikkeuksen ja yhden ehdon."
Kaikki toiset kuuntelivat henkeänsä pidättäen hänen sanojaan.
"Ne sata kaksikymmentä talenttia, jotka olivat minun isäni omat, pitää sinun antaa minulle takaisin."
Ilderimin kasvot kirkastuivat.
"Ja sinun pitää koettaa minun kanssani etsiä minun äitiäni ja sisartani ja, jos tarvitaan, käyttää siihen koko omaisuutesi, niin kuin minä käytän omani."
Simonides oli hyvin liikutettu. Ojentaen kätensä hän sanoi:
"Minä näen sinun mielenlaatusi, Hurin poika, ja olen Herralle kiitollinen, että hän lähetti sinut minun luokseni sellaisena, kuin olet. Älä pelkää, että minä luopuisin sinusta. Niin kuin minä isäsi eläessä palvelin häntä ja sitte pysyin hänen muistollensa uskollisena, niin minä palvelen sinuakin, mutta en kuitenkaan voi hyväksyä ehtoasi."
Näyttäen paperia, joka hänellä vielä oli kädessään, hän jatkoi:
"Sinä et vielä ole kuullut koko tiliä. Ota tämä paperi ja lue ääneen mitä siinä on."
Ben-Hur otti paperin ja luki:
"Hurin elinkautisten orjain luettelo, tehnyt Simonides, taloudenhoitaja:
1. Amrah, egyptiläinen vaimo, palatsissa Jerusalemissa.
2. Simonides, taloudenhoitaja Antiokiassa.
3. Ester, Simonideen tytär."
Ben-Hurin mieleen ei ollut koskaan johtunut, kun hän ajatteli Simonidesta orjaksensa, että lain mukaan tytär oli samassa asemassa kuin isänsä. Milloin Ester oli ilmestynyt hänen unelmiinsa, oli tämä kaunis tyttö aina esiytynyt egyptiläistytön kilpasiskona ja sellaisena, johon oli mahdollista vast'edes rakastua. Nyt Ben-Huriin vastenmielisesti koski tämä äkillinen keksintö ja hän katsoi punastuen Esteriin. Tyttökin tuli ihan purpuranpunaiseksi ja käänsi katseensa maahan. Papyruslevy kiertyi ihan kuin itsestään kokoon Ben-Hurin käsissä hänen lausuessaan:
"Mies, jolla on kuusi sataa talenttia, on tosiaan rikas ja voi tehdä, mitä tahtoo. Mutta arvokkaampi kultaa ja harvinaisempi rikkautta on nero, joka kokoo omaisuutta, ja sydän, joka ei turmellu rikkauden karttuessa. Simonides ja sinä kaunis Ester, älkää pelätkö! Sheikki Ilderim on todistajani, että samana hetkenä, kun sain tietää teidän olevan minun palvelijani, julistin teidät jälleen vapaiksi. Mitä nyt tässä suullisesti lausun, vahvistan myöskin kirjallisesti. Onko siinä kylliksi? Voinko tehdä vielä enemmän?"
"Hurin poika", sanoi Simonides, "sinä tosiaan teet elinkautisenkin orjuuden helpoksi kärsiä. Mutta minä olin väärässä. Sinä et voi tehdä kaikkea. Lain mukaan sinä et voi tehdä meitä vapaiksi. Minä olen koko elinkauteni sinun orjasi, sillä minä seurasin kerran isääsi porttioven pieleen ja korvassani on vieläkin nahkahihnan merkki."
"Tekikö minun isäni niin?"
"Älä häntä tuomitse", Simonides kiiruhti vastaamaan, "hän otti minut omasta pyynnöstäni sellaiseksi palvelijaksi. Minä en ole koskaan katunut sitä tekoani. Se oli hinta, jonka maksoin lapseni äidistä Rakelista. Hän näet ei tahtonut tulla vaimokseni, joll'en minä ruvennut siksi, joka hän itsekin oli."
"Oliko hän sitte elinkautinen orja?"
"Oli juuri."
Ben-Hur astuskeli edestakaisin pahoillaan voimattomuutensa tunnosta.
"Minä olin rikas ennestään", hän sanoi ja pysähtyi äkisti, "minä olin rikas jalon Arriuksen testamentin kautta. Nyt tulee tähän lisäksi vielä suurempi rikkaus ja se nero, joka kokosi sen. Eikö siinä ole jokin Jumalan tarkoitus? Auta minua hyvällä neuvolla, Simonides? Auta minua näkemään, mikä on oikein, ja tekemään sitä! Auta minua olemaan nimeni arvoinen, niin mikä sinä olet lain mukaan minua kohtaan, siksi sen sanan oikeassa merkityksessä minä tulen sinulle. Minä tulen sinun orjaksesi ainiaaksi."
Simonideen kasvot oikein säteilivät.
"Oi sinä, minun herra vainajani poika, minä teen enemmän, kuin ainoastaan autan sinua. Minä palvelen sinua koko sieluni ja sydämmeni voimalla. Ruumista minulla ei ole, se on runneltunut sinun palveluksessasi, mutta sielullani ja sydämmelläni minä palvelen sinua. Sen minä vannon Jumalamme alttarin ja niiden uhrilahjain kautta, joita sinne kannetaan! Tee minut vain laillisestikin siksi, kuin minä todella olen."
"Sano, sano!" pyysi Ben Hur kiihkeästi.
"Taloudenhoitajaksi, sillä silloin on omaisuutesi hoito minulla."
"Ole tästä hetkestä minun omaisuuteni hoitajana. Tahdotko ehkä kirjallista vahvistusta?"
"Sanasi riittää kyllä minulle! Sellainen oli isäsi ja minun suhde enkä minä tahdo enempää pojaltakaan. Ja nyt, jos oikein ymmärrämme toisiamme…"
Simonides vaikeni.
"Ainakin minun puoleltani", vastasi Ben-Hur.
"Ja sinä, Rakelin tytär, puhu!" sanoi Simonides, nostaen hänen kätensä pois olkapäältään.
Ester, siten yksikseen jätettynä, seisoi hetkisen hämillään. Puna milloin nousi hänen poskilleen, milloin niiltä katosi. Sitte hän meni Ben-Hurin luo ja sanoi omituisen sulokkaasti:
"Minä en ole muuta kuin äitini ennen. Koska hän on kuollut, pyydän minä sinulta, isäntäni, että saisin hoidella isääni."
Ben-Hur otti häntä kädestä ja vei hänet isänsä luo, sanoen:
"Sinä olet hyvä tytär, tapahtukoon tahtosi."
Simonides laski takaisin kaulalleen hänen kätensä, ja kaikki olivat kotvan aikaa vaiti.