KAKSI PUOLIKSI AUENNUTTA RUUSUN-NUPPUA
Tuossa ne nyt olivat, samoin kuin ennenkin olivat olleet, nuo ruusut.
Kuihtuneet ja kuivettuneet ne olivat, mutta sittenkin tuoksahti niistä vastaan jotakin suloa, vaikka samalla katkeraa.
Kymmenen vuotta oli Paavo Brander säilyttänyt ruusujansa samassa paikassa, katsonut niitä joka vuosi toukokuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä ja pannut ne sitte taas takaisin niin hellästi ja varovasti, ikäänkuin peläten niiden kosketuksesta tyhjiin katoavan.
Ajatukset väkisin siirtyivät takaisin siihen aikaan, jolloin nuo ruusut kiinnitettiin hänen rintaansa. Silloin hän ensimmäisen kerran pitkän ja raskaan kahdeksanvuotisen työn palkintona sai painaa valkoisen lyyrylakin päähänsä.
Oi, kuinka silloin tuntui elämä suloiselta ja viehättävältä. Kaikkia sitä silloin olisi jaksanut kestää sortumatta, paitsi yhtä, sitä nimittäin, jos Eeva ei — niin, mutta nyt tätä onnen ja ilon aamua ei saanut katkeroittaa mikään sellainen aavistus, ja eihän se olisikaan totta, tiesihän hän kuitenkin, että he, Eeva ja hän rakastivat toisiansa puhtaasti ja vilpittömästi ja olihan heidän yhtymis-aikansa nyt likempänä kuin koskaan ennen. Oi, kuinka suloinen oli tämä ajatus; kuinka paljon jaksaisi tehdä työtä joutuakseen pikemmin päämäärään, ja paljonhan sitä oli tehtäväkin. Olihan niin paljon, niin paljon pimeyttä ja raakuutta kansan keskellä, sinne täytyisi toisten kanssa ja yksinäänkin rientää valoa viemään. Joka soppeen ja köyhimpäänkin majaan tahtoisi hän mennä, puhua heille, neuvoa ja opettaa heitä. Oi, kaikkea hän tahtoi ja hyvä tahto varmaankin oli viepä perille.
Näitä ajatellessa oli juna saapunut liki määräpaikkaa. Hän katsahti ulos akkunasta, siellähän he olivat kaikki: isä, äiti, siskot ja oi, kuinka sydän sykki kovin siellä oli Eeva hänen oma pieni Eevansa, niin suloisena ja viehättävänä valkoisessa puvussaan.
Ei hän muistanut miten oli tullut junasta alas, sen vaan muisti, kun kaikki onnittelivat yhtä-aikaa ja panivat ruusuja rintaan.
Lukuisat ja kauniit olivat ne kukat, jotka hän Helsingistä oli saanut; hyvältä tuntui katsella kotoisienkin lahjoittamia, mutta nuo kaksi, puoliksi auvennutta ruusua kiinnitti pieni käsi viimeiseksi hänen rintaansa ja ne olivat arvokkaammat kuin yksikään edellisistä, sillä nehän olivat hänen antamiansa. Tuntui pahalta, oikein synniltä, kun oli antanut matkan alussa epäilyksen täyttää rintansa. Voi, kuinka ihminen on heikko, kun saattaa epäillä uskollisinta olentoa maan päällä. Tänä iltana kertoisi hän kaikki Eevalle, ja pyytäisi anteeksi, eikä koskaan enää niin tekisi, ei koskaan.
* * * * *
Anteeksi pyytäessä oli Eeva hymyillyt niin herttaisesti, kuin yksin hän taisi hymyillä ja puristanut kädestä lämpimästi. Oi kuinka he olivat silloin onnelliset! Olivat vielä monta kertaa iloinneet yhdessä, olisivat vielä nytkin, jos hän, Paavo, ei olisi heidän onneansa katkaissut.
Voi, miksi hän niin tekikin? Miksi hän antaantuikaan siellä Helsingissä huvien pyörteeseen ja unhoitti Eevalle antamansa lupauksen.
Eevan kirjeet, jotka ennen olivat niin tervetulleet, muuttuivat nyt vähempi-arvoisiksi; niiden sisällys oli hänen mielestään liiaksi lapsellista hänelle, joka nyt oli mies ja jo oli yliopistossakin. Hän vastasi Eevan kirjeisiin lämmöllä kuten ennenkin, mutta Eeva huomasi, että vastaukset eivät olleet entisen laisia ja hänkin rupesi kirjoittamaan harvoin ja paljoa lyhempiä kirjeitä, kuin ennen.
Näin ollen oli tultu jo niin pitkälle, että maaliskuun aikana ei vaihdettu kirjeitä lainkaan ja hän ei enää puolestaan niitä kaivannutkaan, sillä väliajat kuluivat tarkoin Lyydi Lagerdahlin "huvittavassa seurassa". Lyydi soitti pianoa ja lauloi, tai kun oli enempi nuoria koolla, Lyydi tahtoi, että tanssittiin, ja eihän vanhemmat voineetkaan kieltää, niin viatonta huvitusta ainoalta lapseltaan.
Voi, johan hän oli Eevan niin unhoittanut, että taisi kosia Lyydiä eräänä iltana, kun he olivat kahden kesken. — Oi, kuinka hän luulotteli olevansa onnellinen, kun Lyydi vastasi myöntävästi, sekä painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten.
Tästä lähtien oli hänen hartain pyrintönsä ollut tehdä Lyydi onnelliseksi. Kuinka paljon hän ihailikaan Lyydiä hänen hienojen tähden! Kaikkialla, missä he olivat, sai hän nähdä Lyydin huomaavaisuutta.
Kaikki toisetkin ylioppilaat onnittelivat häntä siitä, kun oli päässyt tuon hurmaavan tytön suosioon, ja moni häntä siitä kadehtikin. Eikö hän olisi ollut onnellinen ja oliko ihme, että Eeva unhoittui mielestä, kuten ainakin maalaistyttö hienon pääkaupungittaren rinnalla?
Olihan se kyllä totta, että omatunto soimasi siitä, kun ei ollut tullut Eevalle kirjoitetuksi, mutta miksikä hänkin oli niin itsepäinen, eikä vastannut hänen viimeiseen kirjeeseensä, ja olisihan hänen pitänyt tietää, että Helsingissä aina aika käypi niukaksi, varsinkin jos on vielä paljo seuraa ja kun on ylioppilas, eikä lyseolainen, kuten ennen. Pitihän Eevan se nyt ymmärtää, eikä olla niin ylpeä, että lopetti kirjevaihdon. Tämmöisten soimausten lisääntyessä oli Lyydin seura paras lääke ja sinne hän oli aina mennyt.
Nyt jo tuli tuo ihana, kauvan odotettu toukokuu ja kotiin alkoivat kaikki kiirehtiä, mutta Paavon ei mieli sinne tehnyt, koska Lyydikin jäisi tänne ja eihän toisekseen Eevakaan enää hänestä välittäisi. Mutta mitäpä siitä jos ei, eipä hänkään. — Näin oli hän ajatellut yöllä toukokuun kahdettakymmenettä neljättä päivää vasten, eikä mitenkään tahtonut päästä siitä ajatuksesta irti. Aamupuolella oli hän vähän nukkunut ja uneksinut, että Eeva tuli Helsinkiin ja toi hänelle kaksi puoliksi auvennutta ruusua sekä oli iloinen, ystävällinen ja hellä kuten ennenkin.
Oli ollut niin hauska, mutta samassa hän heräsi, nousi ylös ja painoi kevyen suudelman noille ruusuille, jotka vuoden olivat olleet piirongin laatikossa koskematta.
Juuri oli hän tekemäisillään päätöksen lähteä kotiin, mutta posteljooni toi kirjeen Lyydiltä, jossa hän ilmoitti lähtevänsä maalle vanhempiensa kanssa tänään kello neljä, ja jos Paavo tahtoisi tulla mukaan, olisi hän tervetullut. Kiireesti kokosi hän tavaransa ja ilmoitti talonväelle lähtönsä.
Kotiin täytyi myös kirjoittaa; se oli pian tehty ja sydän täynnä iloa lähti hän tohtori Lagerdahlille. Siellä ottivat tohtori ja tohtorinnakin hänet sydämellisesti vastaan ja nyt oli hänellä ollut rohkeutta pyytää heiltä Lyydin kättä ja häntä itseään omaksensa. He olivat sitä toivoneetkin, ja tohtori sekä tohtorinna veivät itse Lyydin hänen luoksensa.
* * * * *
Hauskasti kului aika meren saaristossa. Lyydin kanssa he kalastivat tai muuten soutelivat joka ilta, milloin vaan oli kaunis ilma. Siellä oli ollut niin hauska puhella siitä, mimmoista heidän kotonaan tulisi sitte olemaan, kun vaan Paavo pääsisi maisteriksi ja saisi oman kodin. Lyydin mielestä oli parempi lukea tohtoriksi, se olisi paljoa arvokkaampi virka, mutta sitte viipyisivät häät niin kauvan ja kihlaus-aika tuntuu tavallisesti pitkältä, niin monet sanovat, ja tiesihän Lyydikin sen "omasta kokemuksestaan", vaikka olikin vasta kolme kuukautta kulunut siitä kun sormukset vaihdettiin.
Tällaisissa hommissa, ja mietteissä kului kesä loppupuolelle, eikä Paavo enää paljon muistanut Eevaa. Silloin eräänä päivänä saapui sähkösanoma Helsingistä. Siinä oli sanat:
"Matkustan tänään Hauhoon ja sieltä huomenna ulkomaille. Voi'os parhain!
Eeva Salmela."
Hän ei ollut valmistautunut tätä vastaanottamaan ja siksi se oli liian vaikeata kestää. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta sitä ei ollut, sillä tänään oli saapunut Helsingistä hänen tovereitaan ja nuoria tyttöjä heille vieraiksi. He pyörivät hänen ympärillään, ja vaikka kuinka olisi koettanut salata tuskaansa, huomasivat sen toiset ja, mikä pahinta, Lyydikin, ja millä tavalla hän lohdutti? — Voi, kuinka pahalta tuntui vieläkin, vaikka siitä olikin jo niin monta vuotta kulunut! Hän muisti, kuinka Lyydi kysyi syytä hänen suruunsa kaikkien kuullen, ja kun hän ei voinut sanoa, niin nauroi ivallisesti, tarjosi sokeria ikävän lievitykseksi ja sanoi: "Paavo kaipaa parempaa seuraa, kuin mitä te, hyvät herrasväet, ja minä voimme tarjota." Hän ei muistanut mitä oli sanonut puolustuksekseen, sillä ajatukset tuntuivat olevan sekaisin häpeästä ja surusta. Hän halusi olla kaukana täältä; hän kammosi tuota naista, jota oli jo kolmen kuukauden ajan kutsunut omaksensa. Semmoista hän ei odottanut Lyydiltä, joka aina ennen oli ollut niin hienoja huomaavainen. Ja oi, miten iloinen hän oli ollut kun vieraat lähtivät pois ja hän pääsi yksinäisyyteen.
Hyvää yötä sanoessa oli Lyydi kylmä, melkein välinpitämätön, eikä ollenkaan näyttänyt katuvan äsköistä menettelyään. Tämä ei kuitenkaan lisännyt tuskaa, sillä Eevan kuva astui yhä selvemmin hänen sielunsa silmien eteen ja hän tahtoi rientää hänen luoksensa, mutta voi, sehän oli nyt mahdotonta, ijäksi mahdotonta, sillä olihan hän loukannut Eevaa mitä syvimmin; eikä sellaista uskaltaisikaan enää pyytää anteeksi.
Sydäntuska oli suuri, sillä hän huomasi erehdyksensä. Hän näki, mikä ero oli Lyydin ja Eevan välillä: Hän näki Lyydissä hienon pääkaupunkilaisnaisen, mutta voi, se sivistys, jonka hän omisti ei ollut sydämen sivistystä, kuten Eevan, vaan sellaista ulkoa opittua, joka ei elämän koettelemuksissa mitään merkitse. Voi, miksi hän ei ennen ollut asettanut heitä rinnakkain ja vertaillut toisiinsa, kuten nyt?
Siksi, kun hän oli niin ylpeä, että tahtoi saada juuri hänet, Lyydin; tahtoi saada arvokkaan ja kauniin, sellaisen, jota kaikki ihailivat ja halusivat omaksensa. Mutta voi, sellaiselle pohjalleko hän oli uskaltanut ruveta rakentamaan maallisen elämänsä onnea? Kuinka suuren vääryyden olikaan hän tehnyt Eevaa, Lyydiä ja itseänsä kohtaan, vääryyden, kolmikertaisen vääryyden, ja millä hän sen nyt sovittaisi? Millä korjaisi erehdyksensä?
Nämä kysymykset jäivät tällä kertaa vastausta vaille, sillä levoton uni sulki väsyneet silmäluomet, antaen samalla kärsivälle sydämelle hetkeksi lohdutusta.
Seuraavana aamuna oli Lyydi vieläkin kylmempi, sillä hän oli nähnyt Eevan lähettämän sähkösanoman, joka oli unohtunut ruokasalin pöydälle. Tervehdittyään oli Lyydi ivallisesti taas kysynyt syytä hänen eiliseen kummalliseen käytökseensä ja samassa lisännyt: "Kyllähän sen muuten tiedän sanomattakin, katso tätä, petturi! — Eeva Salmelaa olet rakastanut, etkä minua.
"Sano, enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Sano, eikö tohtorin tytär ole kylliksi hyvä talonpojan vaimoksi?" — Hän oli koettanut lohduttaa Lyydiä, oli luvannut selittää kaikki, mutta Lyydi ei sallinut, vaan jatkoi: "Tiedä sitte, minä en myöskään sinua rakasta, en! Sillä sinä et ole vertaiseni, ja siksi saat mennä Eevasi luo, te sovitte yhteen, koska olette samasta säädystä." Samassa riisti hän sormuksen sormestaan ja juoksi pois huoneesta.
Tohtori ja tohtorinnakin olivat sekaantuneet asiaan, mutta se ei auttanut, sillä Lyydi vaati eroa, koska hän rakastikin Valtter Gyldén'iä eikä Paavoa, kuten oli keväällä luullut, kun ei tietänyt, että Valtter rakasti häntä. Vasta illalla oli sen sanonut ja hän, Lyydi, ei enää tahtonut kuulua muille, kuin Valtterille.
He olivat puristaneet vielä toistensa kättä ja eronneet, toivottaen "onnea" toisilleen. Päivää myöhemmin Lyydi matkusti Helsinkiin, saadaksensa "enemmän seurustella" hienon rakastajansa kanssa, ja hän palasi kotiinsa loppukesäksi sydän täynnä pettyneitä toiveita….
* * * * *
Mitään erityistä ei tapahtunut niiden kolmen vuoden aikana, jotka hän vielä viipyi yliopistossa. Suloisin muisto siltä ajalta olivat maisterivihkijäiset, vaikka seppeleensitoja ei ollutkaan hieno ja kaunis Lyydi Lagerdahl, kuten silloin ensimmäisenä ylioppilasvuotena oli päätetty, vaan hänen oma sisarensa Helli, hän, tuo rakastettava pieni enkeli, joka kohta ylioppilaaksi päästyään sai tuon kauhean kurkkumädän uhrina nukkua ijäiseen rauhan-uneen, tuntematta vielä koskaan tämän kovan ja kavalan maailman ankaria "vihurituulia." Oi, miten mielellään hän olisi silloin seurannut Helliä, olisi tahtonut saada rauhan kalvavalle omalletunnolleen, mutta sitä ei sallittu, sillä — nyt hän sen ymmärsi hänen piti taistella nöyränä se taistelu loppuun, jonka ylpeydellänsä oli alottanut… Niin, niin, taistelua oli kestänyt, murheita oli ollut paljon, mutta hän oli voittanut sortumatta, sillä yksi kuva yhä täytti hänen sydämensä. Se kuva oli Eevan, hänen, jota hän yhä enemmän oli oppinut rakastamaan vuosien kuluessa, ja jonka hän toivoi vielä joskus kohtaavansa, vaikka ei tietänytkään Eevan olinpaikkaa. Kukapa sen olisi hänelle ilmoittanut, kun ei Eeva kerran itse tahtonut?
Neljä vuotta takaperin oli Eeva ollut Suomessa ottamassa vastaan kuolleiden vanhempiensa perinnön täysi-ikäisenä ja lähtenyt taas Sveitsiin, jossa hän harjoitteli opintojansa, — niin, Eeva on nyt taidemaalari.
Voi, jospa vielä saisi häntä tavata, jos saisi kutsua omaksensa häntä, hellää, jaloa ja rakastettavaa tyttöä! Mutta sehän on mahdotonta.
Eihän Eeva tänne pikkukaupunkiin tulisi, jos olisi Suomessakin ja häntäkö, köyhää maisteria, lupauksensa rikkojaa, Eeva muistaisi? Eihän Lyydikään enää viime talvena tuntenut tai oikeammin ei tahtonut tuntea.
Voi Lyydi raukkaa! Niin paljon hän oli halveksinut Paavoa silloin ja ihaillut Valtteria, ja nyt, mihin Valtter oli hänet vienyt? Ei hienoon tohtorin kotiin, kuten Lyydi kymmenen vuotta takaperin luuli, vaan köyhään, kurjaan kotiinsa, sillä kohta, kun he olivat joutuneet naimisiin, oli Valtter ruvennut julkisesti juomaan ja Lyydi sitte, kun koti yhä enemmän joutui rappiolle oli mennyt lapsuuden kotiinsa, isänsä, tohtori Lagerdahlin luo, mutta hänen kuoltuaan täytyi hänen lähteä pois sieltä, sillä talo kaikkine tavaroineen myytiin pakkohuutokaupalla velkojen tähden, jotka nousivat yli puoli miljoonaa. — Tohtorinna kuoli kaksi kuukautta miehensä kuoleman jälkeen surusta, kuten ihmiset sanoivat, ja nyt Lyydi neljää lastansa, itseään ja osaksi miestänsäkin elätti yksityistunteja antamalla piaanonsoitossa, ruotsin- ja saksankielissä.
Voi, elämän erilaisuuksia, voi sen tuskallisia taisteluja ja tuhansia huolia! — Elämäntiellä eivät ruusutarhat olleet liioin hänellekään hymyilleet. — Tokko koskaan enää ne ilahuttaisivat häntä, yksinäistä vaeltajaa? Nuorison opettajaksi oli hän antautunut; jospa voisi hän tärkeän tehtävänsä uskollisesti suorittaa.
Näin oli maisteri Paavo Brander elänyt muistoissansa vielä kerran nuo kymmenen vuotta! nuo muutamain hurmaavien ilon, mutta useampain kärsimysten ja pettyneiden toiveiden vuodet…
Hän nousi ylös lepotuoliltaan ja avasi ikkunan. Sieltä tuoksahti vastaan suloinen kevään tuoksu; hän hengitti syvään ja huokasi: "Kevät on luonnossa, oi, jospa se olisi kaikkien ihmisten sydämissäkin!" Silloin alkoi kuulua vienoa laulua. Oi, kuinka surullisen ihanaa. Joku sielläkin lauloi keväästä, niin, hän kuunteli tarkkaan. Nyt erotti sanat. Se ei ollut keväästä.
Hänen sydämensä sykki kovasti. Ääni oli tuttu, mutta kenen, sitä oli mahdoton päättää. Samat säkeet kuuluivat Vielä kerran. Nyt Paavo erotti sanat selvään, ne olivat:
"Kun ärjyvät rannan hyrskyt,
Niin vienosti kantelo soi,
Kun ulvovat syksyn myrskyt,
Se kevättä rintaani toi.
Vei maailma riemuni soiton
Ja rintani rauhan se vei,
Ja jos vieläkin kantelo kaikuu
Niin riemua kai'u se ei —
Soi vienosti murheeni soitto,
Soi katkerin kaihoni, soi!
Mutt' hellemmin helise hälle,
Joka kaihon mun rintaani toi!"
Sävel taukosi yhtä hiljaa, kuin oli alkanutkin, mutta sitä kovemmin sykki Paavon sydän.
Ei, se ei voinut olla kukaan muu kuin hän, mutta kuinka se olisi mahdollista?
Eevako täällä? Mitä hän täällä tekisi? Voi, kunpa saisi varmuuden! — Samassa tuli posteljooni, toi kirjeen hänelle. — Käsiala oli outoa. Paavo avasi kirjeen ja silmäsi sen hätäisesti läpi. Sehän on mahdotonta! Hän luki uudestaan ja uudestaan, mutta sittenkin oli siinä sanat:
"— — ssa toukok. 24 p. — — —
Maisteri Paavo Brander!
Tervetuloa, yksin tai jos on perhettä, niin kaikki sitte yhdessä tänä iltana illanviettoon luokseni. — Viivyn ainoastaan huomis-iltaan tässä kaupungissa. — Asun matkailijakodissa Brahenkatu n:o 6.
Eeva Salmela.
Lapsuutenne toveri, jos minua vielä muistatte."
"Oi, tämä oli liian paljon. Paavo ei jaksanut, hän lankesi polvilleen kuumien kyynelien virtaillessa hänen miehekkäille kasvoilleen ja hänen huuliltaan kuului seuraava yksinkertainen rukous:
"Jumalani, kuinka paljon minua rakastat. Vaikka olen rikkonut vastaasi enemmän, kuin kukaan muu. Oi, anna minun tästä lähtien pysyä aina rakkaudessasi. Auta, että en enää koskaan mieltäsi pahoittaisi! Niin, Herra, Sinä olet varmaan apusi antava, Amen."
Tyyni, ennen tuntematon rauha virtasi hänen sydämeensä. — Kiireesti puki hän uuden puvun ylleen ja hetken perästä jo seisoi kadun toisella puolella sijaitsevan matkailijakodin pihalla, josta palvelija saattoi hänet Eeva Salmelan vastaanottohuoneeseen. Hetkisen sai hän odottaa, sitte saapui Eeva hymyillen kyyneltensä seasta kuten kymmenen vuotta takaperin toukokuun 24 päivänä, sinä päivänä, jolloin hän, pieni, kahdeksantoista vuotias tyttö, pani kaksi puoliksiauvennutta ruusunnuppua kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisen nuorukaisen rintaan.
Ilo kyyneleet olivat silloinkin vierineet silmistä, sillä Eeva muisti Paavon lupauksen ja uskoi jo kohta saavansa turvan ja auttajan elon myrskyisellä tiellä, jota hän oli neljän vuoden ikäisestä yksin kulkenut sen jälkeen kun äiti kuoli. Isäänsä ei ollut nähnyt koskaan, sillä hän kuoli Eevan ollessa yhden viikon ikäinen.
Äänettöminä puristivat he toistensa kättä, kyynelien runsaasti virtaillessa molempain silmistä. Vihdoin sai Paavo sanotuksi:
"Eeva, voitko antaa minulle anteeksi? Voitko nyt uskoa lupaukseeni, jonka miehenä sinulle annan? Nyt tunnen kuinka suuresti olen rikkonut sinua vastaan, nyt tunnen, minkä aarteen olen sinussa kadottanut. Nyt tahdon olla uskollinen, sillä en enää toimi yksin, vaan turvaan siihen Jumalaan, johon sinäkin niin lujasti lapsena luotit ja uskon varmasti, että olet nytkin Hänen omansa."
Eeva ei vastannut, mutta rakastavat sydämet ymmärsivät toisensa. Paavon käsivarsi kiertyi hänen uumansa ympärille ja suudelma yhdisti kaksi rakastavaa, mutta kauvan toisistaan erillään harhaillutta sydäntä…
Oi, kuinka ihana oli tämä hetki, sillä se oli katumuksen, anteeksiantamuksen ja ikuisiksi ajoiksi yhtymisen hetki!