Kertomuksia ja kuvauksia elämästä

by Liina Kataja

SÄRKYNEITÄ SYDÄMIÄ

Voi, mitenkähän nyt taas yli talven pääsee, kun eivät ne perunatkaan ehtineet valmistua ennen tuota hallaa. Olisihan vaikka niitä sotkenut jauhojen sekaan ja tehnyt leipää… Olisihan se potaattileipä paljoa parempaa, kuin jos siihen akanoita ja pettua panee.

Näin päivitteli Saviahon Riikka emäntä kyynelsilmin ja kun Matti, hänen miehensä, ei siihen mitään vastannut niin jatkoi hän:

"Olisihan tuota saatu asua siellä kirkonkylässä tänne tulematta; olisi edes ollut ihmisten lähellä, jotka olisivat antaneet työtä ja ruokaa, mutta sinä kun et tyytynyt loisena asumaan, vaan tahdoit päästä tämän hökkelin isännäksi ja nälkään kuolemaan."

Riikan puhe keskeytyi, kun Matti nousi ylös ja sanoi:

"Kiitä onneasi, kun on oma katto pääsi päällä, eikä sinun enää tarvitse nähdä niitä silmäyksiä, joita kirkonkylällä sinuun heitettiin. Ja minulle sanottiin monta kertaa ihan vasten naamaa: Kun viitsitkin elättää ja kouluuttaa tuota tyttöä, eihän se kuulu olevan omasikaan, Vaan joku herrahan sen isä on. Antaisit toki hänen kouluuttaa tyttönsä ryökkinäksi ja — —"

Enempää ei Riikka jaksanut kuunnella; hän juoksi saunaan, heittäytyi siellä penkille pitkälleen ja voihki:

"Voi minua onnetonta, kun itse taas revin auki ne vanhat haavat, jotka jo olivat parantumaisillaan umpeen — voi, kuinka olen kiittämätön Matille, Vaikka hän on ottanut minun, raiskatun raukan omakseen, ja voi hyvä Jumala, Ester raukkani tunnustanut omaksi lapsekseen ja antanut hänen olla kaksi vuotta kansakoulussakin sekä aina tähän asti kohdellut minuakin hyvin, ja eihän hän nytkään olisi mitään maininnut, vaan kun minä polonen rupesin kiukuttelemaan hänelle, vaikka saisin vaan tyynesti kärsiä kärsiä — niinkö?"

Hänen kätensä puristui nyrkiksi ja hampaat latisivat suussa ikäänkuin vilusta, kun hän jatkoi ajatustaan:

"Täytyykö naisten ääneti kärsiä sitä, että miehet heille tekevät vääryyttä?"

Niin, eihän Matti ollut tehnyt hänelle vääryyttä, eikä muutakaan pahaa — ei, päin vastoin, mutta hän nyt kerran oli mies, kuten se herra, se tuomari!

Voi kauhistus — itse oli tuomari ja tuomitsi muita siitä, että he raiskasivat naisen, — mutta kuka häntä tuomitsi sinä yönä, ja jälestäkin päin kun hän tunkeutui väkisin — — ei, ei, ei väkisin. Itsehän hän Riikka, oli laskenut rakastettunsa, tulevan miehensä huoneeseensa ja rakastanut häntä, rakastanut sydämensä pohjasta ja niin paljon rakastanut, että oli antanut itsensä hänelle kokonaan.

Mutta oi, se mies ei ollut totinen, niinkuin tuomarin olisi pitänyt olla, ei, vaan väärä, viekas ja julma roisto, sillä hänellä oli jo rouva ja kaksi lasta, vaikka Riikka ei tietänyt sitä ennen kun sitte vasta, kun rupesi kihlattuna morsiamena vaatimaan sulhastaan pappilaan ja vihille, koska aika ei enää myöntänyt olla naimisiin menemättä, sillä saattoi tapahtua jo jotain pahempaa, — niin, vasta silloin Kaarlo, hänen oma, rakas Kaarlonsa, oli sanonut olevansa nainut mies ja kahden lapsen isä, eikä voivansa Riikkaa ottaa, mutta oli luvannut pitää "tästäkin" lapsestaan huolen.

Riikka ei ollut uskonut korviaan, ei, vaan oli luullut leikiksi ja heittäytynyt — kuten ennenkin Kaarlonsa kaulaan, katsonut häntä syvillä, vakavilla silmillään ja vakuuttanut tulevansa kovin onnettomaksi, jos — —, mutta Kaarlo viskasi hänet armottomasti pois ja lupasi kutsua poliisia, ellei hän hyvällä lähtisi tiehensä. Tämän kuultuaan Riikka parkasi ja vaipui permannolle tiedotonna.

Kun hän jälleen heräsi, oli Kaarlo taas hänen luonaan hellänä ja lempeänä, lupasi rakastaa vaan Riikkaa, eikä omaa rouvaansa ollenkaan; oli vaan rikkauden takia hänet nainutkin.

Hän puhui hiljaa ja tarjosi Riikalle paljo rahaa sekä lupasi lähettää joka viikko lisää, jos hän ei enää koskaan tulisi tänne, sillä rouva saattaisi nähdä ja… Enempää ei Riikka silloinkaan jaksanut kuunnella. Hän riisti sormestaan Kaarlon antaman sormuksen, heitti sen lattialle ja mitään virkkamatta juoksi pois, meni omaan pieneen vinni-kamariinsa, heittäytyi ompelukoneensa päälle ja itki, itki kauvan ja katkerasti.

Kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi Ester, se raukka syntyi 'vihityssä välissä.' — "Herra Jumala, anna minulle anteeksi rikokseni ja varjele lastani joutumasta äitiraukan poluille! Voi, jos hän olisi edes ruma, mutta ei, hän on kaunis ja hienon näköinen, ihan sen kavalan isänsä muotoinen muuten, paitsi minun, rikoksellisen äidin, syvät ja vakavat silmät. Oi, Herra varjele häntä ja anna minulle anteeksi syntini ja anna kiitollinen sydän, niin että napisematta kestäisin kuritukseni ja olisin miehelleni hyvä, hänelle, joka minut ja lapseni pelasti nälkään kuolemasta sieltä kylmästä vinttikamarista, jossa lapsivuoteeni jälkeen monta viikkoa makasin kuumeessa, ilman muuta hoitajaa kun Matin äiti, köyhä ja puolisokea ajurin leski."

"Voi, Voi", huusi hän vieläkin, riensi tupaan, lankesi miehensä kaulaan, itki ja pyysi anteeksi sekä myöntyi nyt siihen, että Ester lähetettäisiin kaupunkiin palvelukseen tohtori Heickellin vanhalle rouvalle, joka monta kertaa oli tahtonut saada "Matin näppärän ja kauniin tytön piijakseen."

Kyllä se koski Riikan sydämeen, kun lupasi isälle sen, mutta eihän tässä nyt auttanut nälkään kuolla kaikkien, ja tottapahan se Herra varjelee, ja eihän sitä voi kohtaloansa välttää.

Voisihan niitä viettelijöitä tännekin tulla, jos niin on kerta sallittu. Mutta ei se olisi surmanisku äidille, jos hän tietäisi Esterille käyneen samoin kuin hänelle itselleen oli käynyt kaupungissa ollessaan. — Esterin täytyi säilyä viatonna.

* * * * *

Syyskuun aamuaurinko, paistoi niin kirkkaasti, ikäänkuin olisi se tahtonut paisteellaan pyyhkiä jokaisen kyyneleen pois äidin ja tyttären silmistä, jotka nyt eron hetkellä antoivat niiden vapaasti vuotaa alas.

Pienet siskotkin olivat tulleet paitasillaan rappusille. He syleilivät Esterin jalkoja ja hametta sekä pyysivät hänen lähettämään heille hyvää leipää, vaikka vaan vähänkin sieltä kaupungista. — Ester suuteli heitä kaikkia ja lupasi lähettää jos vaan itsekkin saa.

"Joudu jo Ester", kiirehti isä rattailta, ja hänen täytyi lähteä. Vielä kerran äiti puristi kädestä ja kuiskasi hiljaa itkien: "Rukoile Jumalaa armas, oma lapseni! Tiedä, että kiusaus on suuri, mutta voita sinä se!"

"Äiti, äiti, minä teen kaikki, mitä olet käskenyt!"

"Hyvästi!" kaikui vielä molempain huulilta, sitte lähti hevonen menemään hiljaa eteenpäin ja matkustajat katosivat metsään.

Äiti huokasi syvään, poistui sitte pirttiin hoitelemaan toisia lapsiansa.

Kolme kuukautta oli Ester jo ollut kaupungissa, mutta yhä vaan hän kaipasi isää, äitiä ja pikku siskoja sekä pientä, köyhää Saviahoa, sen suloista hiljaisuutta ja rauhaa, jota täällä ei ollut edes yölläkään, sillä junat tulivat ja lähtivät, niiden kohina ja vihellys keskeyttivät usein hänen unensa juuri silloin, kun hän parhaillaan oli istuvinaan kotona ja heillä kaikilta oli ruokaa yllin kyllin; oli oikeata ruisleipää, voita, maitoa ja perunoita. Oi, kuinka hauskaa oli katsella, kun äidin muuten aina niin vakavat ja murheelliset kasvot loistivat onnesta ja ilosta.

Joku ajoi kiireesti tuossa kadulla ja hän heräsi sydän täynnä kalvavaa tuskaa siitä, kun ei tiennyt onko kotona mitään syötävää pikku siskoraukoilla, äidillä ja isällä. Hän olisi tahtonut mennä heitä katsomaan, mutta matka oli pitkä ja — hänhän oli toisen palvelija, jonka täytyi tyytyä siihen, mitä hänelle määrättiin. Kerran pyhäinmiesten aikana pyysi hän rouvalta kaksi päivää lupaa saadaksensa käydä kotona, mutta rouva ei siihen suostunut, käski kirjoittamaan, sillä kyllä ikävä vähenisi yhtä hyvin kun jos olisi kotona käynyt. Hän kirjoitti, kertoi kaikista ja pyysi äidin myös kirjoittamaan kohta, sillä hänellä oli ikävä, ikävä sellainen, jota sanoin ei voinut selittää.

Kauvan oli Ester odottanut turhaan, mutta vihdoin joulun alusviikolla tuli tuo ikävöity kirje —, mutta, voi, siinä kerrottiin, että Anna sisko ja Kalle veli olivat kuolleet tulirokkoon ja nyt pieni yhden vuoden vanha Matti oli myös sairas. Niin ehkä hänkin kuolee, mutta sehän olisikin hyvä, sillä silloinhan pääsisi kärsimästä nälkää ja muutakin kurjuutta tässä maailmassa. Oi, kuinka sekin oli hyvä kun Anna ja Kalle kuolivat, sillä ruoka olisi loppunut ja sitte nuo raukat olisivat saaneet kärsiä! Lampaat oli jo pitänyt myydä, että sai jouluksi ruoka-aineita. Näin kertoi äiti.

Vielä oli paljon muutakin kirjeessä ja sitte lopuksi käski äiti Esterin olla nöyrä ja uskollinen rouvalle, mutta ennen kaikkia hänen piti rukoilla Jumalaa, ettei lankeaisi kiusauksiin. Kirjeen luettua Ester vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. Voi, kuinka hänen sydämensä oli täysi surusta — oi, se oli pakahtumaisillaan, jos edes saisi kertoa tämän jollekin ystävälle, jos saisi oman äidin kanssa itkeä ja rukoilla Jumalaa, mutta ei, hän oli niin kaukana siellä salossa ja hän, Ester, yksin täällä kaupungin hälinässä, ikäänkuin yksinäinen, hento ruoho raju-ilmassa. Kyyneleet vierivät alas hänen silmistään ajatusten yhä kääntyessä äitiin, joka nytkin ehkä istuu Matti-raukan vuoteen vieressä ja hoitelee häntä. Mutta jos se tauti on tarttuvaa, ja jos äitikin kuolee, mutta ei, ei, eihän toki jumala ota pois hänen äitiään ja jätä häntä orvoksi näin nuorena, ei! Näin huudahti Ester ja hyppäsi ylös aivan kuin olisi tahtonut estää kuolemaa tekemästä työtään. Sitte aikoi hän kätkeä kirjeensä ruokahuoneessa olevaan pieneen koppaan, jonka rouva oli hänelle antanut, mutta meni huomaamattaan sänkykamariin ja töyttäsi nuorta Arthur herraa vastaan, joka seisoi kynnyksellä katsellen Esteriä. Oi, Ester pelästyi niin kovin ja pyysi anteeksi tyhmyyttänsä, mutta tuo kaunis maisteri vaan hymyili, taputti häntä poskelle sekä kysyi syytä Esterin itkuun, ja kun sai tietää, niin oli yhtä murheellinen, kuin jos se asia olisi sattunut häneen itseensä. Se lohdutti Esteriä; hän tunsi rakastavansa tuota hyvää, nuorta maisteria, joka niin jalomielisesti otti osaa hänen, köyhän tyttöraukan, suruun.

Kyyneleet silmissä kiitti hän maisteria osanotosta ja poistui kiireesti kyökkiin jatkamaan astiain kuurausta.

Joulun pyhinä oli paljon vieraita, sillä tohtorinna tahtoi kaikki lapsensa ja lastensa lapset silloin luoksensa saadakseen iloita heidän kanssaan. Ja iloa olikin. Soitettiin, laulettiin, leikittiin ja, silloin kun kaupungin nuoria oli, niin tanssittiin.

Tohtorinna ei oikein pitänyt tanssista, mutta kun nuoret pyysivät kauniisti, niin ei hän voinut kieltää tätä "viatonta huvitusta", vaan antoi heidän siitä nauttia ja kyllä sitä nautittiinkin usein kello kolmeen aamulla.

Ester parka olisi salaa nauttinut noiden onnellisten ilosta, mutta ei joutanut, sillä hänen täytyi olla jokapaikassa palvelemassa. Kaikki häntä huusivat ja kaikkien luo piti ehtiä. Toki oli pyhiksi otettu rouvan vanha palvelija apulaiseksi. Hän laittoi ruokia, pesi astioita ja toisinaan lakasi lattioitakin, mutta Ester sai palvella pöydässä ja sitä tehdessään hän huomasi, kuinka Arthur-maisteri katseli häntä ja silloin kun olivat kahden jossain huoneessa, niin sanoi maisteri: "Ester, sinä olet niin kaunis ja älykäs" tai: "Sinusta pitäisi tulla pasturska, tohtorinna tai mikä muu tahansa, mutta ei saisi olla palvelijana, kun olet niin kaunis." Kun tällaisten sanain jälkeen Ester punastui, niin sitte maisteri oli tyytyväinen ja kysyi: "Etkös tahtoisikin päästä pois palveluksesta?"

Usein meni Ester pois vastaamatta, mutta toisinaan sanoi olevansa tyytyväinen, kun saa olla hyvän herrasväen palvelijana.

Monta muuta imartelusanaa oli Ester tämän neljän viikon aikana, jonka maisteri oli kotona, saanut kuulla hänen suustaan, ja kun hän vielä lähtiessään antoi Esterille kauniin, vaaleanharmaan leninkikankaan joululahjaksi, vaikka joulu jo kaksi viikkoa tätä ennen oli siirtynyt menneeseen aikaan, niin alkoi Ester uskoa, että se kiltti maisteri todellakin rakasti häntä.

Oi, jos niin olisi, niin silloin hän, Ester, olisi onnellinen, ei, enempi, hän olisi autuas! Tämmöiset ajatukset tuon tuostakin nousivat hänen mieleensä talven kuluessa, ja niiden yhteydessä kaikuivat selvinä ja elävinä maisterin joulunaikana lausumat sanat, ja hän toivoi niin hartaasti kesää, jolloin taas maisteri tulisi kotiin.

Kun viimeinen vieras joulun jälkeen lähti pois ja Ester jäi taas rouva Heickell'in kanssa kahden, valtasi hänet sanomaton ikävä saada nähdä äitiä, mutta kun hän ei päässyt kotiin niin hän kirjoitti hänelle pitkän kirjeen, jossa kertoi joulun vietosta kaupungissa ja myöskin kaikista lahjoista erikseen, joita oli saanut; viimeksi mainitsi hän arvokkaimman ja suurimman lahjansa, maisterin antaman leninkikankaan, joka on täysi villainen ja hyvin kaunis; näin vakuutti Esteri ja kertoi sitte äidille kaikki, miten hyvä maisteri hänelle oli ollut. Oli taputtanut poskelle ja lohduttanut häntä silloin, kun hän itki äidin kirjeen saatuansa. Oi, hän piti niin paljon siitä hyvästä maisterista, mutta sittenkin olivat äiti, isä ja pieni sairas Matti-veikko aina hänen mielestään parhaat maailmassa ja nyt tähän kirjeeseen hän pani äidille joululahjarahansa, viisi markkaa, itse ei hän sitä tarvinnut, kun oli ruokaa ja vaatteita tarpeeksi.

Lopuksi Ester pyysi äidin olemaan levollinen, sillä hänelle ei täältä hyvän herrasväen luona mitään pahaa koskaan tapahtuisi, sitte sulki hän kirjeensä ja vei postiin.

Äiti kirjeen saatuaan sekä iloitsi että itki. Hän tunsi tuskaa ajatellessaan sitä, kun maisteri oli hyvä Esterille ja kutsui häntä hyväksi tytöksi.

Oi, hänen lapsensa on köyhä, mutta kuitenkin liian hyvä hänelle, maisterille häväistäväksi.

Ei, hän tahtoi kirjoittaa lapsellensa nyt kohta ja sitte keväällä mennä itse käymään kaupungissa, ennen kun maisteri palaa kotiin, ja sitte kertoa kaikki mikä hänen sydäntänsä painot. Hän vaipui polvilleen pienen, kuolleen lapsensa kehdon ääreen ja huokasi: "Suuri Jumala, kuinka vaarallista on olla köyhä ja kaunis, mutta varjele Sinä itse häntä kaikista kiusauksista ja vaaroista, jotka jo mahdollisesti ovat uhkaamassa nielaista hänet kuiluihinsa. — Oi, Herra, Sinä tiedät, että hän on rikoksen lapsi, mutta älä anna lapseni enää tehdä samaa rikosta, jonka minä, onneton äiti, olen tehnyt." Hän nousi ylös ja alkoi sydän-yön hiljaisuudessa kirjoittaa kirjettä ainoalle lapsellensa.

Toukokuun kahdeksannen päivän aamulla astui Ester yksinkertaiseen mustaan pukuun puettuna vanhempainsa kanssa uuteen kirkkoon astuakseen siellä ensi kerran alttarin ääreen ja tullaksensa osalliseksi siitä armosta, jonka Vapahtaja on kaikille opetuslapsilleen valmistanut lohdutukseksi ja vahvistukseksi elämän liukkaalla ja vaarallisella tiellä.

Kirkossa vallitseva salaperäinen hämäryys vaikutti Esteriin niin, että hän tunsi olevansa kokonaan temmattu pois tästä meluavasta maailmasta; tuntui niin kuin hän liitelisi ijankaikkisuuden rajalla pääsemäisillään juuri hämäryydestä ikuisen päivän valoon.

Virren veisattua astui pastori alttarille ja luki heleällä äänellään sanat: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun." Sitte puhui hän: "Nämä sanat lausuu Vapahtaja, teille, lapset, tänä päivänä, jolloin seisotte elämänne tienhaarassa astuaksenne yksin vaeltamaan sitä polkua, joka teille on määrätty. Muistakaa, että olette uskollisia niille lupauksille, jotka olette vannoneet eilen tässä pyhässä paikassa. Muistakaa, että teidän täytyy olla uskollisia, ei ainoastaan muutaman päivän, kuukauden ja ehkä vuoden, vaan elämänne loppuun asti, ja sitte kun olette uskollisesti kilvoitelleet, niin saatte elämän kruunun palkaksenne Häneltä, joka teidän ja meidän kaikkein puolesta on uhrannut itsensä ja niin sovittanut taivaallisen Isän. Oi, rakkaani, eikö ole ihanaa, kun pääsemme hallitsemaan kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran kanssa ijankaikkisesti kunnian valtakunnassa —, taivaassa!

"Niin, pysykää te uskollisesti rukouksen ja uskon kautta Hänessä, niin Hän pysyy teissä ja vie teidät kanssansa ijankaikkiseen elämään ja laskee elämän kruunun päähänne. Amen."

Kirkosta palatessa tunsi Ester itsensä vahvaksi ja lujaksi. Hän tunsi kestävänsä loppuun asti ja iloitsi jo kruunustaan, jonka sitte kuolemassa saa vastaanottaa Vapahtajan kädestä uskollisuuden palkaksi. Oi, jospa tämä vahvuus olisi ollut pysyvä!

Maanantai-aamuna aikaiseen hankkivat isä ja äiti poislähtöä. Erotessa tuntui Esteristä siltä, kuin ei hän enää koskaan saisi nähdä vanhempiaan "tässä maailmassa." Samaa tunsi äitikin ja hän painoi Esterin rintaansa vasten, katsoi häntä syvillä, vakavilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen sielunsa läpi ja kuiskasi: "Ester, oma lapseni, ainoa iloni ja tuskani maailmassa, muista rukoilla Jumalaa, että kiusaukset voittaisit ja saavuttaisit kruunusi. Muista, että siskosi ovat kuolleet ja sinä yksin jäänyt äidin vanhuuden päiväin iloksi, ja sen tähden pitää sinun säilyä puhtaana ja viattomana."

"Äiti, äiti", huusi Ester kyynelsilmin, "minä tahdon tuoda sinulle iloa, tahdon kestää kaikki kiusaukset sinun tähtesi, äitini."

"Kestä, lapseni! Ja nyt Jumalan haltuun!" Kuumien kyynelten silmistä valuessa nousi äiti isän luo rattaille ja he lähtivät ajamaan pitkin Torkkelinkatua. Ester seisoi portilla ja katseli, kunnes he Maununkadun kulmassa katosivat hänen näköpiiristään. — Sitte riensi hän sisälle sydän täynnä sekavia tunteita.

* * * * *

Kesän tulo tänä vuonna kesti tavallista kauvemmin, ja siksi vasta muutamia päiviä ennen juhannusta muutti rouva Heickell kesä-asuntoonsa, joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä kaupungista ihanalla paikalla kuusimetsän keskellä, jonka välistä vilkkui Viipurinlahden sinipinta.

Tämä paikka on yksi Karjalan sadoista ihanuuksista, ja ihmekös siis, jos janoava ihmissydän täällä toivoo löytävänsä tyydytyksen ja rauhan, toivoo; saavansa levähtää, jäädä unhoitukseen ja uinahtaa, herätäkseen vasta ikuisuuden kirkkaassa aamuvalossa onnellisena ja autuaana.

Tämmöiset toivot olivat täyttäneet Esterin rinnan ja siksi hänen ilonsa oli rajaton, kun hän sai tietää pääsevänsä luonnon ihanaan temppeliin, pois kaupungista, pois sen nielusta ja hälinästä ja "viettelyksistä", joita hän siitä asti oli peljännyt, kun äiti keväällä itkusilmin oli niistä puhunut.

Tähän asti ei kukaan ollut häntä vielä "syntiin vietellyt", mutta! saattoihan viettelijä juuri kesällä ilmestyäkin. Maalla voi paremmin syntiä karttaa ja ajatuksetkin luonnon helmassa pysyvät puhtaina. Näin hän ajatteli, kun ei tietänyt että usein tällaisessa hetkellisessä paratiisissa voi olla kätkettynä käärme, joka salaisuudessa kylvää myrkkyä puhtaampaankin ihmissieluun ja turmelee sen.

Tohtorinna Heickell muutti maalle, mutta hän ei täällä yksin viihtynyt, ei, hänellä piti olla seuraa, kun kerran jo nuoruudestaan oli siihen tottunut. Omat lapset hän tahtoi kaikki ja sitte lisäksi kaupungista hyväin ystäväinsä poikia ja tyttäriä, joita hän rakasti kuten "omia lapsiaan".

Juhannuksen aattona tulivat vieraat ja sitte Ester ei enää joutunut luonnosta nauttimaan ja iloitsemaan muulloin, kuin yöllä, jolloin jo herrasväet nukkuivat. Hänen mielensä oli katkera ja yhä katkerammaksi se tuli katsellessa noita toisia nuoria, noita herroja ja ryökkinöitä heidän leikeissään. Voi, jospa hänkin saisi olla mukana siellä, jossa oli hän, se mies, joka jo joulusta asti oli ollut hänen sydämelleen kallis, mutta ei, hän oli palvelija ja pysyikin kentiesi aina sellaisena, eikä koskaan saisi kutsua häntä omakseen, ei koskaan ilmaista hänelle sitä, jonka niin mielellään, olisi tahtonut!

Eräänä iltana seisoessaan salissa yksin, hän ajatteli:

Kun olisi tuon neiti Sommarin sijassa, silloin saisi pistää kätensä
Arthurin käteen, kuten hän, ja kävellä puutarhassa, metsässä ja — —

Ajatus pysähtyi tähän kun kuuli mainittavan omaa nimeänsä. Tuolta tuli herroja, ne puhuivat hänestä, mutta ei kuulunut joka sanaa, kun keskustelu tapahtui hiljaa.

Nyt ne lähenivät, pysähtyivät ja istahtivat sohvalle, aivan sen ikkunan alle, jossa Ester seisoi ja nyt hän kuuli kun maisteri Salminen sanoi: "Arthur on taas rakastunut omaan piikaansa, niin, niin, älä nyt yhtään punastu, — onhan tyttö kaunis, niin että kehtaa kyllä mennä Vaikka kaupungille hänen kanssaan kävelemään, — kasvot hienopiirteiset ja vartalo niin sorja, että ei luulisi ollenkaan hänen suonissaan virtaavan talonpojan verta.

"Siellä maansydämessä kasvaa sellaisia kaunottaria, joista ei meillä ole aavistustakaan: tänne, ne kaikki tarvitsisi saada", huomautti luutnantti Tynell.

Ja lyseolainen Taavi Sommar kertoi ihastuksissaan: "Olisittepa kuulleet, kuinka kauniisti Ester osaa laulaa. Kelpaisipa hänen ääntänsä kuulla vaikka konserttisalissa!"

"Missä hän sinulle on antanut suloisen äänensä kuulua?" kysyi insinööri
Lindell ivallisesti.

Puna nousi Taavi Sommarin poskille, kun hän vastasi: "Minulle ei hän laulanut, mutta, itsekseen lauloi toissa-iltana pyykkirannassa ja minä satuin kuulemaan."

"No, Arthur, mitä sanot siitä, kun laulajattareesi on ihastunut toinenkin kuin sinä? uteli ylioppilas Kallio, ja insinööri Lindell jatkoi, äänessä pistävä iva: Taidat olla jo kovasti mustasukkainen Taaville? Ehkä olet meille kaikille, vai mitä?"

"Ester!" kuului tohtorinaan ääni ruokasalista ja hänen täytyi kiirehtiä sinne, vaikka niin mielellään olisi tahtonut kuulla Arthurin vastauksen noille herroille, jotka ivasivat ja kiusasivat häntä.

Ester oli niin onnellinen. Oi, jospa tosiaankin Arthur-maisteri rakastaisi häntä kuten tuo herra Salminen sanoi niin hän olisi onnellisin ihminen maan päällä. Voi, jos kerrankin saisi sen kuulia hänen omasta suustaan, ja jos saisi itsekin sanoa rakastavansa. Oi, se yksi hetkikin toisi iloa niin paljon, oi, se toisi iloa koko elämänijäksi.

Jos nyt äiti olisi täällä, niin hän silloin kertoisi kaikki ja varmaan äiti iloitsisi, kun saisi kuulla, että maisteri rakastaa häntä. Ja jos hänestä tulisi maisterinna — oi niin — mutta saihan kuitenkin ajatella — niin sitte hän antaisi isälle ja äidille vaatteita ja ruokaa paljon. Maisteri, hänen jalo maisterinsa, ei kieltäisi, sillä hän aina on niin hyvä kaikille köyhille. Sitte maisterin morsiamena ollessaan hän saisi mennä tuonne puutarhaan, olla noiden neitien ja herrain ystävä, niinkuin tohtorinna nyt. Silloin varmaan ylioppilas Kallio ja insinööri Lindell saisivat hävetä, kun ovat häntä pilkalla kutsuneet laulajattareksi, ja silloin hän olisi hyvä ja ystävällinen tuolle kiltille Taavi Sommarille, joka häntä puolusti.

Niin oli Ester kuvitellut onnensa huumaamana, että illallispöytää katteessaan ei muistanut viedä sinne leipää ja siksi tohtorinna, joka kaikissa oli säntillinen ihminen, antoi Esterille äidillisen muistutuksen huolimattomuudesta kaikkein pöydässä olijain kuullen.

Mielipahasta ja häpeästä tulipunaisena sopersi hän anteeksipyyntisanoja ja kiirehti pois.

Loppu-illan oli sydän täynnä surua ja melkein koko yönkin makasi hän valveillaan ajatellen tapahtumia.

Auringon noustessa painuivat kuitenkin väsymyksestä raskaat silmäluomet kiinni, surut haihtuivat ja hän oli Arthurin kanssa menevinään vihille, mutta juuri saliin astuessa putosi hänen myrttikruununsa lattialle ja Arthur tallasi sen rikki.

Ester koetti ottaa sitä ylös, muita juuri kun oli saamaisillaan, hajosi se tyhjäksi ja hän heräsi siihen kun kosketti kädellään lattiaa.

Ilmat elokuun lopulla tulivat kylmiksi ja sateisiksi, sentähden maalta teki jokaisen mieli päästä pois. Tohtori Södermanin, kauppaneuvos Roosin ja konsuli Liljebladin herrasväet — viereisten huvilain asukkaat — olivat jo viime viikolla muuttaneet kaupunkiin ja tohtorinna lähetti Esterin myös puhdistamaan ja lämmittämään huoneita, niin että viikon lopulla saataisiin muuttaa.

Varhaisesta aamusta oli Ester ahkerasti ollut puhdistushommissa ja lähti nyt illan suussa vähän paremmin pukeutumaan, mennäksensä kaupungille. Mutta juuri kun hän kiinnitti liivinsä viimeistä nappia, soi ovikello hätäisesti.

Ester juoksi kiireesti avaamaan, mutta oi, jalat olivat pettää ja sydän sykki niin, kuin olisi se tahtonut haljeta, sillä ovella seisoi Arthur-maisteri. Hän oli tullut kaupunkiin polkupyörällä erään "hyvin tärkeän" asian Vuoksi, kuten hän äidille lähtiessänsä sanoi. Kun Ester viimeinkin sai oven auki, tarttui Arthur hänen käteensä, Veti mukanaan vieras-salin sohvalle ja kuiskasi: "Ester, armaani, oi, miten olen iloinen, kun kerrankin saan olla kanssasi kahden kesken, saan kertoa kaikki, mitä sydämeni tuntee. Kuule, minä rakastan sinua, rakastan sydämeni pohjasta ja tahdon, että sinäkin olet kokonaan minun. Oi, vastaa! Sano, että rakastat minua, niin, niin, älä peittele, sillä minä kuitenkin tiedän, että rakastat, olen lukenut sen silmistäsi."

"Herra maisteri, unhoitatte, että minä olen köyhä ja oppimaton palvelija. Ehkä tänään rakastatte, mutta huomenna kadutte jo sitä", lausui Ester vapisevalla äänellä, ja koetti vapautua, sillä sanomaton pelko ja aavistus jostain pahasta täytti hänen sydämensä, kun hän näki maisterin intohimoisen katseen.

"Rakas lapsi, älä pelkää", lausui maisteri ja veti Esteriä itseänsä lähemmäksi, "vaan ole luonani, kuule, ole minulle hyvä ja kutsu vaan minua Arthuriksi ja sinuksi silloin kun olemme kahden. Ester, minähän rakastan sinua tulisesti ja kun kerran sinäkin rakastat, niin miksi emme nauttisi nyt onnestamme? Kuule, me olemme täällä kahden ja siksi saamme rakastaa vapaasti ja täydellisesti, Esterini, täydellisesti, se on niin ihanaa!"

"Maisteri, päästäkää, minun on niin vaikea olla tässä, oi, päästäkää, sillä köyhä ja oppimaton tyttö ei saa rakastaa herroja."

"Älä sano sitä, tyttö, minulla on paljon rahaa ja maailmassa saat vielä paljon oppia, kun elät."

Ester teki rynnäkön päästäksensä, mutta maisterin vahva käsivarsi kiertyi lujemmin hänen hoikan uumansa ympärille, hän tunsi kuuman hengähdyksen käyvän poskiensa yli ja maisterin polttavat huulet painuivat hänen huuliansa vasten…

Ja samassa Ester tunsi, kuin jos tuliset jättiläiskielet olisivat nuoleksineet hänen ruumistaan joka puolelta, hän tunsi vajoavansa alas sohvalta ja kuiskasi itkun tukahuttamalla äänellä: "Arthur, rakas Arthur, jos vähääkään rakastat, niin päästä minut, sillä —"

Sitte menivät hänen ajatuksensa sekaisin…

* * * * *

"Ester, maisteri tulee tänään kotiin ja nyt sinun täytyy jättää ne työsi ja mennä puhdistamaan ja järjestämään hänen huoneensa, että se on hyvässä kunnossa, kun hän saapuu", sanoi rouva Heickell eräänä joulukuun aamuna Esterille.

Tänään, kertoi Esteri ajatuksissaan astuessaan ruokasalin läpi maisterin kamariin. Jo tänään, oi, miten hänen sydämensä sykki. Se aika on siis jo niin lähellä, jolloin hän saa kertoa kaikki, mikä sydäntä painoi ja ahdisti, aina siitä kamalasta illasta asti, jolloin, voi, — voi, hän ei uskaltanut enää muistiinsa palauttaa niitä hetkiä.

Varmasti hän kaikki sanoisi, sanoisi siitäkin kun oli pettänyt, vaikka oli monta kertaa luvannut kirjoittavansa sieltä, missä oli, eikä kuitenkaan yhtään kertaa kirjettä lähettänyt. Mutta voihan hänellä olla niin paljon työtä, että ei ollut ehtinyt. Niin, eikö, ehtisi yhtä pientä kirjettä kirjoittamaan kahden ja puolen kuukauden aikana? Kyllä, mutta hän varmaan ei tahtonutkaan. Voi hyvä Jumala!

Ester pelästyi näitä ajatuksiaan, mutta jatkoi kuitenkin. Eikö Arthur enää häntä rakastaisi? Eikö ollutkaan rakastanut, oliko vaan tahtonut vietellä hänet? Mahtoikohan tämä nyt olla kiusaus, josta äiti usein mainitsi, ja jota hän niin kovin pelkäsi? Voi, jos se nyt olisikin sitä! Jos ei Arthur enää yhtään rakastaisi, niin mihinkä hän sitte joutuisi? Ja mihinkä hän panisi lap…

Hän ei uskaltanut ajatella tätä ajatusta loppuun ja estääkseen sen enää esiin puhkeamasta, ryhtyi hän ahkerasti työhönsä.

Kun maisterin kamari oli puhdistettu, meni hän vierassalin pölyjä pyyhkimään.

Huh! tähän huoneeseen astuessa tuntui siltä, kuin olisi mennyt mestauslavalle. Hän pysähtyi, aikoi kääntyä takaisin, mutta eihän auttanut kääntyä, täytyi mennä.

Sohvaa hän pyyhki kiireesti, ikäänkuin olisi sormia polttanut, asetti tyynyn paikoilleen, kääntyi pois ja lähestyi pöytää. Siinä oli eilinen "Suometar", silmänsä sattuivat siihen, mutta ilmoitus, jonka hän luki sai veren pysähtymään hänen suonissaan.

Hän ei tahtonut uskoa silmiään ja luki vielä kerran, kahdesti ja kolmastikin, mutta sittenkin olivat siinä sanat:

"KIHLOISSA:
Onnia Girsén
Arthur Heickell."

Sydän tuntui lakkaavan sykkimästä, päätä huimasi ja jalat tahtoivat pettää. Esterin täytyi tarttua pöytään ettei kaatuisi.

Tohtorinna sattui juuri tulemaan saliin. Hän pelästyi Esterin kalpeutta ja kiirehti kysymään häneltä:

Ester, lapseni, mikä sinun on? Oletko taas kipeä? Voi, voi, kun sinä nyt jo joka päivä olet sairaana, joudu sänkyysi, minä itse pyyhin loput tomut. Tule nyt, ota valeriaanaa, että pyörtymisesi menee ohi. Mutta ethän sinä vastaa mitään.

Tohtorinna kääntyi ovelta takaisin, juoksi Esterin luo, tarttui hänen käteensä, vei hänet keittiöön sänkyyn ja antoi lääkkeitä.

Esterin sydän heltyi tohtorinnan hyvästä kohtelusta. Hän puhkesi itkemään ja itki itsensä nukuksiin kuten pieni lapsi.

Kun hän heräsi, kuuli hän maisterin äänen ruokasalista. Hän oli siis jo tullut kotia. Oi. Esterin teki mieli juosta hänen luokseen, tarttua kaulaan ja kertoa kaikki mitä hän sillä ajalla oli kärsinyt niinä pitkinä unettomina öinä, ja kuinka oli pelännyt, että Arthur ei rakastaisikaan häntä, että olikin jo hyljännyt. Mutta sitte palasi tajuntaan se, mitä hän aamulla oli nähnyt lehdestä… Sydän sykki nyt kiivaasti, käsi puristui nyrkiksi ja koko ruumis vapisi; hänkö menisi sen miehen kaulaan, joka hänet on niin kurjalla tavalla pettänyt ja häväissyt. Ei, ei ikänä hän sitä tekisi, Vaikka kyllä sanoisi hänelle sitte kahdenkesken; kaikki, mutta ei hellästi ja lempeästi niinkuin oli aikonut, vaan vakavasti ja kylmästi. Jollei muulloin saisi olla kahden, niin hän menisi yöllä maisterin kamariin, eikä lähtisi pois, ennenkun olisi kaikki sanottavansa sanonut.

Hän vaipui takaisin vuoteelleen, mutta nousi ylös tohtorinnan kyökkiin tultua, vaikka olikin väsynyt ja rupesi valmistamaan iltaruokaa.

Seuraavana sunnuntaina päivällisen jälkeen meni tohtorinna tervehtimään sairasta rouva Söderholmia. Maisteri taas, joka koko ajan oli välttänyt Esteriä, vetäytyi, sitte kun oli äitinsä portille saattanut, omaan kamariinsa. Sytytti paperossin, käveli pari kertaa lattian yli, istahti keinutuoliin, otti pöydältä morsiamensa valokuvan ja rupesi sitä katselemaan, mutta laski sen takaisin pöydälle, kun Ester avasi oven ja astui sisään.

Kun maisteri kysyi, mitä asiaa Esterillä olisi, tuntui siltä kuin ei hän voisi mitään puhua, mutta maisterin uudistettua kysymyksensä, astui hän pari askelta lähemmäksi ja sanoi surullisella äänellä: "Arthur, sinä olet mennyt kihloihin, vaikka et ole minulle mitään siitä ennen puhunut!"

Ivallinen hymy väreili maisterin suupielissä ja olkapäät kohosivat pilkallisesti, kun hän sanoi: Se on totta, että olen kihlautunut sinulta lupaa kysymättä, mutta en ole tottunut koskaan antamaan niin suurta kunniaa äitini palvelijoille, että heiltä kysyisin, mitä saan tehdä ja mitä jättää tekemättä.

Puna nousi Esterin kalpeille kasvoille, kun hän lausui: "Suo anteeksi, Arthur, mutta sinä näytät unohtaneen, että minä olen sinulle enempi, kuin äitisi palvelija. Sinä et tiedä vielä kaikkia. No, hyvä, kuule sitte, muutamien kuukausien perästä tulee minusta sinun lapsesi äiti!"

Kovan sähkö-iskun tavoin vaikuttivat nuo sanat maisteriin. Hän hypähti ylös ja kalpeana kuin ruumis astui Esterin luo sekä lausui kiihkeästi: "Ester, se ei ole totta, se ei voi olla totta. Kuule, sano, että se ei ole totta, sano, että tahdoit vaan pelästyttää minua. Sano!"

"Oi, Arthur, sydämeni pohjasta toivoisin minäkin, että se ei olisi totta, mutta niin kuitenkin on ja minä en taida sitä muuttaa. Kun sinä läksit tulin hyvin sairaaksi, tohtorinna pakotti menemään lääkärin luo ja häneltä sain kuulla, että tulen äidiksi ja nyt jo itsekin tunnen, että niin on." —

Ester purskahti katkerasti itkemään, mutta maisterin seuraavat sanat katkasivat kyyneltulvan.

"Mutta, Ester, sitte täytyy toimia niin, että se asia ei tule ilmi." Hän löi kädellään korkeaa, tummain kiharain peittämää otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut sen kautta saada jotain hyvin tärkeää muistiinsa ja sitte jatkoi: — "Kuule, mene sinä vaimoksi sille suutarille, jolta viime kesänä sanoit saaneesi kirjeitä, joissa hän pyysi sinua vaimokseen. Sinä et silloin vastannut, mutta vastaa nyt ja mene hänelle. Minä kyllä toimitan niin, että hän tunnustaa lapsen omakseen, ja jos hän kerran sinua rakastaa, niin mitä hän nyt siitä välittäisi, jos olet puhdas tai et, sehän nyt on yhdentekevää."

Ester ojensi hoikan vartalonsa suoraksi ja nuo muuten niin syvät, surullisen vakavat silmät säikkyivät, huulet vavahtelivat ja vasta pitkän ponnistuksen perästä kuuluivat niiltä sanat: "Herra maisteri, sellaistako filosofia onkin, niinkö se opettaa, että maisterit saavat vietellä oppimattomia palvelustyttöjä, saavat valehdella, että rakastavat heitä, rakastavat tulisesti, sydämellisesti ja täydellisesti, niinkuin te sanoitte minua rakastavanne, ja sitte, kun yksinkertainen, rakastunut tyttö antaa teille itsensä kokonaan, kuten minä onnetoin tein. — — Ei, te ette edes odottanut sitä, että olisin vapaasti antautunut, ei, vaan te otitte minut luvatta, otitte minut väkisin, raiskasitte minut, ja nyt sellaisena tahdotte minut antaa köyhän, mutta siveellisesti puhtaan suutarin vaimoksi ja tahdotte vielä, että hän tunnustaa rikkaan ja ylhäisen maisterin lapsen omakseen ja rupeaa sitä työllänsä elättämään. Niin, herra maisteri, minä olen oppimaton nainen, enkä tiedä edes, mitä sana filosofia merkitsee, mutta luulen, että se on jotain hyvin korkeaa oppia, ja kun te olette korkeasti oppinut, viisas ja ymmärtäväinen, niin sanokaa, onko tämä menettelynne oikea, ja voitteko vastata tästä omantuntonne, Jumalan, minun, äitinne ja koko maailman edessä? Voitteko?"

"Ester, Ester, rakas lapsi, tyynny nyt", koetti maisteri lohduttaa ja aikoi tarttua hänen käsiinsä, mutta Ester sysäsi hänet pois ja jatkoi: "Menkää, älkää koskeko minuun, sillä teitä en enää voi sietää. En, sillä minä nyt inhoan ja halveksin teitä yhtä paljon kuin ennen rakastin."

Vielä olisi ollut paljon sanomista, mutta itku tukahdutti äänen ja hän riensi keittiöön, saadaksensa olla yksin, saadakseen sulattaa polttavan tuskansa kuumiksi kyyneliksi. Tuossa, pöydän kulman vasten nojaten hän ennenkin jo niin monta kertaa oli itkenyt, siihen hän nytkin heittäytyi ja painoi kasvonsa käsiinsä; mutta samassa aukeni ovi ja tuttu, lystikäs ääni kuiskasi: "No pikku neiti, älkäähän nyt itkekö, tässä kirje sulhaselta, lukekaa se, niin ikävä haihtuu."

Ester kavahti ylös, silmäsi oudolla käsialalla kirjoitettua kirjettä, nyökäytti äänetönnä päätään tuolle kunnon vanhukselle kiitokseksi ja repi hermostuneesti kuoren auki sekä luki seuraavaa:

"Rakas lapseni!

Toista vuorokautta on nenästäni juossut verta. Diakonissaneiti on tehnyt kaikki tehtävänsä, mutta apua ei ole tullut. Voimani vähenevät ja tunnen, että loppuni lähenee, tiedän varmasti, että en sinua, lapseni, saa enää koskaan nähdä tässä maailmassa ja siksi en voi nukkua rauhassa, ennen kun olen kertonut sinulle kurjan elämäni kohtalot. Sinun pitää saada ne tietää, että oppisit karttamaan niitä kiusauksia, joihin minä, onneton äitisi, olen joutunut.

Alan alusta ja koetan jos mahdollista kertoa kaikki tyynni.

Yhden yön ikäisenä jäin orvoksi äidistäni, minut otti silloin luoksensa eräs vanha täti, jolle isä vähän maksoi hoidostani. Sitte kun tulin kahdeksan vuoden ikäiseksi, pääsin kotiin uuden äitini apulaiseksi. Hän oli minulle ensin hyvä, mutta sitte kun sai itselleen pienen pojan, hylkäsi hän minut ja mikä surkeinta, huomasin, että isäni rakasti pikku veljeäni enemmän kuin minua ja sentähden minäkin koetin olla yksin. Usein menin pihalle ja metsiin, kun tuvassa ollessani minut pakotettiin aina istumaan veljeni kehdon ääressä. Sitte kun minut löydettiin piilopaikoistani, sain aina kokea äitipuoleni julmaa kohtelua. Hän veti minua tukasta, löi, potki ja torui sekä lupasi tappaa, jos en häntä tottelisi. Kuolemaa pelkäsin, ja siksi kerroin asian salaa isälleni, mutta hän vaan käski minun olla kuuliainen, niin äiti kyllä olisi hyvä. Koetin parastani, vaan kohtelu ei paljonkaan parantunut, pyysin nyt päästä tädin luo, mutta siihen ei suostuttu ja äiti tämän jälkeen kutsui minua laiskaksi sekä pakotti yhä enemmän tekemään työtä. Minä vaikenin ja kärsin vielä kolme vuotta, koko ajan hautoen mielessäni karkaamistuumaa, jonka panin toimeen eräänä kuutamoyönä, jolloin kaikki nukkuivat. Iltahämärässä olin jo kenenkään huomaamatta ottanut parhaat vaatteeni, leivän, vähän voita ja kalaa sekä kätkenyt ne lumihankeen tienvarrelle. Illallisen syötyä panin nukkumaan niin kuin ennenkin tuvan ovensuu-penkille, uni ei kuitenkaan tullut, minä makasin valveillani ja kuuntelin, milloin kaikki nukkuivat. Aika tuntui hyvin pitkältä. Kuulin, kun kello löi ensin yhdeksän, kymmenen ja vihdoin pitkän odotuksen perästä yksitoista.

Nyt luulin olevan aikani. Nousin ylös, puin vaatteet ja kengät ylleni, otin naulasta äitivainajani saalin, jonka käärin tiukasti ympärilleni, otin kätköstä tavarani ja niin uhkamielellä jätin isäni kodin.

Kylään päin en lähtenyt, vaan käännyin valtamaantielle, joka vei kaupunkiin ja juoksin eteenpäin minkä suinkin jaksoin.

Päivän valjetessa pääsin erääseen pieneen kylään ja menin ensimmäiseen taloon tien varrella. Emäntä oli hyvin ystävällinen. Antoi ruokaa ja kyseli matkastani. Kerroin kaikki avomielisesti ja kun olin lopettanut, näin hänen kyyneliä pyyhkivän silmistään.

Talon työmiesten hevosella pääsin jatkamaan määrätöntä matkaani eteenpäin.

Kun laskeuduin reestä, sain mieheltä tietää nyt olevani viiden penikulman päässä kotikylästäni. Iloni oli rajaton, kun tiesin olevani jo niin kaukana tuosta piinapaikasta.

Hyväin ihmisten avustamana olin kulkenut jo yhden viikon ja saavuin eräänä iltana tienvarrella olevaan kestikievariin.

Emäntä tarvitsi minun ikäistäni tyttöä apulaisekseen ja tarjosi paikkaa minulle. Ilomielin suostuin ehdotukseen ja jäin taloon. Paljon hyvää sain tässä talossa. Muun muassa opin selvään lukemaan ja kirjoittamaan talon hyvän ylioppilasneidin johdolla. Mutta voi, tästä myöskin sai suurin onnettomuuteni alkunsa.

Kun olin kolme vuotta ollut talossa, korotti emäntä minut sisäneitsyksi, siihen toimeen, joka kaikille, mutta erittäinkin "kauneille" on vaarallinen. Minua sanottiin "kauniiksi", ja mikä pahinta, tiesin itsekin, että sellainen olin.

Pitäjän käräjät olivat kestikievarin suuressa salissa, sillä ei ollut erityistä käräjätaloa. Tuomarit asuivat myöskin kaikki meillä ja minä jouduin heitä passaamaan. Usein yölläkin sain mennä tekemään palveluksia, kun he istuivat pelipöydän ääressä. Mielelläni meninkin, sillä heidän joukossaan oli se mies, johon jo olin hyvin paljo mieltynyt. Sanalla sanoen, minä rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli noin kahdeksankolmatta ikäinen, pitkä, hyvin kaunis ja kohtelijas. Hän puhui minulle hyvin kauniisti, sanoi rakastavansa ja lupasi ottaa minut omakseen, jos olisin hänelle hyvä. Joka kerran kahden ollessamme istuin minä hänen sylissään ja siinä sain kuulla hänen suustaan mitä ihanimpia tulevaisuuden kuvauksia.

Kaarlo, se oli tuomarin nimi, sanoi vievänsä minut kaupunkiin, jossa saisin itselleni laittaa kauniita vaatteita, käydä teaatterissa, tanssiaisissa ja kaikissa, mihin vaan mieleni tekisi. Me olimme onnelliset, jos saimme olla hetkenkään kahdenkesken ja siksi haimme salaisia yhtymäpaikkoja. Mutta emäntä, joka oli kokenut, hurskas ja hyvä ihminen, huomasi kaikki sekä varoitti minua hyvällä ja pahalla luopumaan tuon 'viekkaan herran' seurasta, joka vaan etsi minua pahassa tarkoituksessa. Lupasin olla erilläni, mutta kuitenkin jo samassa päätin kirjoittaa Kaarlolle kaikki emännän epäluulot. Kirjoitin ja samassa mainitsin itsekin epäileväni hänen rakkauttaan sekä pyysin, että jos hän minua rakastaa, niin osoittakoon sen tänään jollain muulla kuin sanoillaan.

Illalla, ruokaa pois viedessäni, pisti hän paperossi laatikon tarjottimelle. Toiset eivät mitään huomanneet, mutta minun sydämeni sanoi siinä olevan jotain minulle kuuluvaa. Yöllä, kaikkien nukuttua, avasin laatikkoni. Siellä oli kultasormus, kaksikymmentä markkaa rahaa, jolla saisin tulla syksyllä kaupunkiin, — niin sanoi hän kirjeessä sekä pyysi vielä yhden kerran saada tavata minua kahdenkesken ennen poislähtöään. Minä koetin valmistaa tilaisuutta ja onnistuinkin viimeisenä iltana kohtaamaan hänet oikeussalissa, mutta juuri kun olin heittäytynyt hänen syliinsä, tuli emäntä, joka jo kaksi viikkoa oli kulkenut minun jälestäni kaikkialla, ja kutsui pois, eikä enää koko yön seutuna laskenut herroja passaamaan, vaan pani ylioppilasneitinsä siihen toimeen.

Syksyllä läksin pois näiden hyväin ihmisten luota ja matkustin kaupunkiin, jossa kuitenkaan en enää päässyt palvelukseen, vaan täytyi mennä ompeluoppiin. Puolivuotta opissa oltuani sain perheompelijan paikan eräässä herrasväessä, mutta kuitenkin halusin asua omassa vuokraamassani ullakkokamarissa, jossain siellä esikaupungissa, saadakseni tavata Kaarloa, joka nyt jo oli tullut oikeus-istunnoilta kotiin. Päivillä emme koskaan saaneet olla yhdessä, sillä minä olin työssä ja Kaarlo sanoi hänelläkin olevan niin paljo puuhaa, ett'ei joutaisi päivillä ja ehdotti, että ottaisin hänet iltaisin huoneeseeni. Minä myönnyin. Mutta voi, jo ensimmäisen käynnin aikana olin pakotettu antamaan itseni hänelle kokonaan…

Sitä yötä olen katunut koko ikäni, sillä se yö särki sydämeeni haavat, joita ei mikään voima maailmassa ole saanut umpeen parantumaan.

Ja vielä, rakkaani, anna anteeksi kurjalle äidillesi, mutta minun täytyy ilmoittaa, että sen yön hedelmänä tulit sinä, raukka, tänne maailmaan.

Isäsi, joksi nyt sitä tuomaria nimitän, kävi vielä monta kertaa minun luonani myöhään illalla, mutta sitte kun kerroin silloisen tilani, ei hän enää tullut koskaan. Odotin kauvan, kirjoitin, vaan en saanut vastausta. Viimein menin itse hänen luoksensa, ja sain siellä häneltä kuulla, että hänellä jo oli vaimo ja kaksi lasta. Luulin sen puheen olevan leikkiä ja aijoin mennä hänen luoksensa, vaan hän heitti minut pois niin kovin, että kaaduin tiedotonna lattialle. Kun selvisin, oli hän minulle hyvä, tarjosi rahaa ja lupasi vielä toistekin lähettää, jos en enää koskaan tulisi. Rahaa en ottanut silloin, enkä sen jälkeenkään; sormuskin poltti sormeani ja senkin viskasin pois hänelle itselleen. Sydäntuskani olivat hirmuiset, vaan kaikki olen kuitenkin kestänyt Herran avulla, johon opin luottamaan sen pitkällisen sairauden aikana, joka seurasi sinun syntymistäsi.

Asemani oli kurja ja sinun tulevaisuuttasi paremmin turvatakseni menin isäpuolesi kanssa naimisiin.

Tämän olen kertonut sinulle sentähden, että sinä et uskoisi herroja, vaikka he kuinka kauniisti puhuisivatkin, sillä heidän puheensa on valhetta. Muista, rakkaani, kuolevan äitisi viimeinen pyyntö: pakene sinä heitä, kun he sinua lähenevät.

Siinä uskossa, että olet säilyttänyt itsesi puhtaana niinkuin keväällä lupasit, kuolen rauhassa turvaten Vapahtajani anteeksiantavaan rakkauteen. Muista säilyttää kruunusi ja tule kohtaamaan minua siinä maassa, jossa ei enää koskaan eritä.

Täällä on nyt oma isäni, hän on antanut minulle anteeksi kaikki ne rikokset, joilla olen hänen mielensä pahoittanut, samoin isäpuolesi on antanut anteeksi ja luvannut olla yhä edelleen isäsi. Ole sinä hänen tyttärensä. Monesti on täytynyt keskeyttää tämä kirje, mutta levättyäni olen taas jatkanut. Nyt on voimani kokonaan lopussa. Jää nyt Jumalan turviin! Ja ota viimeinen tervehdys

Äidiltäsi.

P.S. Älä sure rakkaani, muista että tuskani tämän kautta loppuvat ja särjetty sydän tulee eheäksi. Kun kirjeeni saat, on henkeni jo silloin liidellyt valon ja Vapauden maahan.

Äitisi."

Kirjeen lopussa oli vielä kirjoitettu:

"Ester! Teidän äitinne kuoli rauhallisesti tänään 18 päivänä joulukuuta, ja haudataan ensi pyhänä. Älkää murehtiko, sillä äitinne on nyt onnellinen.

Ystävällisesti

Selma Hellman. diakonissa."

* * * * *

Suuren surun ensimmäinen aste on kylmyys, välinpitämättömyys ja tunteettomuus sille iskulle, joka meitä on kohdannut. Sellainen mielentila saattaa kestää ehkä päivän, viikon, kuukauden ja vuodenkin, mutta voi myöskin mennä ohi muutamassa hetkessä, riippuen luonteista.

Niinpä Esterikin istui ensin hiljaa, puristaen molemmin käsin äitinsä kirjettä. Silmissä oli pelottava katse ja suun ympärillä leikki ivallinen hymy.

Viimein sai sijaa surun toinen aste, epätoivo. Hän syöksähti ylös ja huusi: Äiti kuollut ja nyt jo haudattakin! Suuri Jumala, miksi annoit hänen kuolla? Miksi en minä saanut olla hänen luonaan viimeisellä hetkellänsä? Voi, äiti, äiti, miksi en saanut olla kuolinvuoteesi ääressä polvillani pyytämässä sinulta anteeksi sitä rikosta, jonka olen tehnyt? Voi äitini, miksi en saanut kuulla sinun huuliltasi, niiltä huulilta, jotka aina puhuivat minulle rakkautta, vielä yhden kerran anteeksiantamuksen suloista sanaa, joka olisi lievittänyt sydän tuskani?

Niin, niin, äiti, mutta sinun oma sydämesihän oli jo nuorena särkynyt, etkä siis olisi voinutkaan kestää langenneen lapsesi tunnustusta. Kuullessasi sitä olisi lakannut sydämesi sykkimästä, sinä olisit kuollut, et rauhallisesti, kuten nyt, vaan rauhatonna, tuskaisena ja onnettomana.

— Voi, äiti, kuinka paljon olet kärsinyt maailmassa, ja nyt vasta, kun kärsimykset loppuvat, ilmoitat ne minulle. Oi, miksi et sanonut ennen, että olisin tietänyt välttää niitä, joihin sinä lankesit. Mutta olisinko minä uskonut silloin sinua? Oi, en, sillä minä rakastin kuten sinäkin ja sorruin sen uhriksi.

"Äiti, minä en ehkä olisi sortunut, ellei olisi pakoitettu." — —

Hyi, tuo mies, tuotako hän oli rakastanut, jumaloinnut, luullut jaloksi ja hyväksi, parhaaksi maailmassa, tuotako, joka oli julma ja tunnoton ja teki kauppaa hänen rakkaudellaan ja hänellä itsellään… Huh, kuinka hän nyt häntä vihasi, samoin kun sitä toistakin, jonka tahdosta hän, Ester, oli tullut maailmaan. Oi, kuinka hän vihasi kaikkia sivistyneitä herroja, hän vihasi koko maailmaa, sillä hänellä ei ollut ketään, jota olisi rakastanut, kun kerran äiti kuoli.

Ei ketään? Oi, olihan hänellä rakastettava, oli se pieni olento, se, jolle hän tulisi antamaan kohta elämän. Sitä hän rakasti, sen tähden tahtoi hän elää ja tehdä työtä; sitä tahtoi hän suojella kaikesta pahasta. Sen edestä tahtoi hän uhrata vaikka oman elämänsä. Niin hän tahtoi, mutta hänen piti päästä pois tästä kirotusta talosta, pois sen kauhean miehen läheisyydestä.

Pois, kauvas pois, mutta minne? Hän puki kiireesti yllensä, riensi kadulle, samoili siellä ilman päämäärää, joutui viimein kaupungin ulkopuolelle, kiirehti edelleen ja saapui hautausmaalle. Täällä, tässä paikassa hänen oli paras olla, täällä, jossa moni särkynyt sydän oli levon löytänyt ja makasi nyt hiljaa kenenkään häiritsemättä…

Täällä sai surun kolmas aste, hiljainen kaipaus, voiton. Hän lankesi polvilleen tuolle pehmeälle, puhtaalle lumelle ja sulatti kyyneliin katkeran surunsa ja pettyneet toiveensa.

Hitaasti, — kyynelten yhä poskille vieriessä — käveli hän kotiin. Keittiössä tuli tohtorinna silmät itkusta punaisina häntä vastaan. Hän tiesi siis jo kaikki. Arthur oli kertonut ja nyt hän itki — ehkä hänen tähtensä. Esterin tuli sääli tuota vanhaa, hyvää tohtorinnaa, hän juoksi hänen kaulaansa pyytämään anteeksi rikostaan. Tohtorinna painoi häntä rintaansa vastaan ja kuiskasi tuskaisesti:

"Niin, lapset, te olette ajattelemattomuudessanne tuottaneet minulle ainaisen murheen ja häpeän. Tiedän, että Arthur oli paha, mutta miksi sinä et karkoittanut häntä silloin pois luotasi?"

Esterin sydän kapinoitsi tätä kuullessa, mieli teki sanoa kaikki, mutta hän voitti kuitenkin itsensä ja vastasi hiljaa:

"Oi, antakaa anteeksi, minä en voinut, olin silloin niin heikko."

Niin olit, ja siksi sinun täytyy nyt mennä meiltä pois ja pitää kaikki salassa, ettei maisteri, minä ja koko meidän talo tule pahaan huutoon. Sinun täytyy mennä jonnekin vieraaseen paikkakuntaan, jossa ei meitä eikä sinua tunneta.

Kuule, mene nyt vaikka Helsinkiin. Tästä saat kaksisataa markkaa ja jos tarvis tulee, niin kirjoita, kyllä maisteri lähettää lisää, hän on sen minulle luvannut.

Esterin käsi puristui nyrkiksi, hänen teki mieli repiä nuo rahat pieniksi palasiksi ja heittää, pois; mutta sitte muisti hän olevansa köyhä, ja eiväthän ne olleetkaan maisterin, vaan tohtorinnan rahoja. Hän kiitti, mutta päätti samalla olla ottamatta penniäkään maisterilta, vaikka kuolisi nälkään.

Hän sanoi tohtorinnalle hyvästit, kokosi kiireesti vähäiset tavaransa ja lähti yöllä kahdentoista junassa matkustamaan Helsinkiin, kohti tuntematonta tulevaisuutta.

* * * * *

Elokuu loi haaveellista valoaan tohtori Heickell'in pieneen puutarhaan, jossa suuren lehmuksen alla olevalla penkillä istui kaunis keski-ikäinen mies puristaen hellästi sylissään istuvaa yhdeksäntoista vuotiasta naista rintaansa vasten ja kuiskasi kiihkeästi:

"Onnie, armas pikku vaimoni, oi, kuinka olen onnellinen tänään, kun saan sinua jo nimittää ainaisesti omakseni. Tiedätkö, en ketään naista ole rakastanut ennen sinua, sinä puhdas ja viaton sisämaan kaupungissa kasvanut pyhimykseni, sinä, jonka läheisyydessä kaikki epäpuhtaus katoaa jäljettömiin."

Pieni, vaaleani kiharain ympäröimä pää painui luottavaisesti miehen olkapäätä vastaan ja heleä, melkein lapsen ääni kuiskasi:

"Arthur, onko puheesi totta? Etkö koskaan ole naista rakastanut ennen minua, olenko minä ensimmäinen ja jäänkö myöskin viimeiseksi?"

"Armas, puheeni on totta, sinä olet ensimmäinen, sinä jäät myöskin viimeiseksi, mutta, kultani, anna minun suudella pois nuo epäuskoiset sanat huuliltasi, etteivät ne enää koskaan sinne nousisi."

Hän taivutti päätään sivulle ja suuteli vaimonsa pehmeitä punahuulia, ja heidän onnensa oli täydellinen.

Mutta, Onnie parka, jos sinulla olisi tulisilmät, joilla voisit katsella, niin näkisit, että se sydän, jonka luulit kokonaan omistavasi, oli jo aikoja sitte jakaantunut kymmenien kesken ja ne sanat, jotka sinä yksin luulit kuulleesi, olivat tätä ennen kuulleet kymmenet, ja epäiltyänsä niiden todellisuutta, saaneet saman vastauksen!

Oi, onnellinen olet sinä, kun et näe, sillä jos näkisit, särkyisi sinunkin sydämesi, samoin kuin niiden toistenkin sydämet olivat särkyneet.

Suuri pilvenmöhkäle peitti kuun juuri sillä hetkellä, jolloin tuo nuori, onnellinen aviopari käveli hiekkakäytävää myöten ja saapui kiviportaille sekä katosi sen oven taakse.

Samaan aikaan, jolloin nuo onnelliset hengittivät ihanan kuutamoillan raitista ilmaa, istui Sörnäisissä Kina kadun varrella pienessä ahtaassa ullakkokamarissa kalpea, mutta hyvin kaunis kahdeksantoista vuotias nainen kumartuneena neulomuksensa yli.

Huoneessa on liian lämmin ja siksi on täytynyt heittää pois päällysliivi ja hän istuu nyt paitahihasillaan pitkät, hajallaan olevat mustat hiukset osaksi peittivät valkoista kaulaa ja valuivat verhoksi pyöreille käsivarsille. Syvät, surumieliset silmät kohoavat usein työstä ja kääntyvät vuoteella nukkuvaa kolmen kuukauden ikäistä pienokaista katselemaan.

Viimein vaipuu työ helmaan ja ajatukset harhailevat kauvas menneisyyteen. Hän näkee suuren tuvan, jonka nurkkaan he, isä, äiti ja kaksi pienoista olivat asettuneet istumaan, tehden kukin toimiaan. Hän luki koululäksyjään ja liekutti jalallaan kehtoa, jossa pieni veli nukkui. Sitte valkeni päivä ja hän riensi ohkaisissa vaatteissa lumista metsä-polkua myöten suurta, kaunista rakennusta kohti, jossa oli paljon toisia pienokaisia koolla. He menivät kellon soitua kukin paikoilleen siinä suuressa luokkahuoneessa ja odottivat hiljaa. Luokkaan astui kookas, harmaahapsinen mies, silmät olivat suuret ja avomieliset, otsa korkea, syntyperäistä jaloutta ilmaiseva, suuta varjosivat pitkät, harmaat viikset, mutta leuka oli sileäksi ajettu. Hän kumarsi syvään, lausuen: "Hyvää huomenta, lapset!" Lapset vastasivat ja sitte astui tuo rakas vanhus soittokoneen ääreen, alotti virren ja kaikki lapset yhtyivät veisaamaan. Sen tehtyä luki hän hartaasti rukouksen ja alotti päivätyön uskontotunnilla.

Kaksi vuotta sai hän olla tämän rakkaan vanhuksen opetettavana, jolla ajalla itsekin usein ajatteli tulevansa lasten opettajaksi, mutta sitte tuo kaikki raukesi tyhjiin, kun muutettiin sinne salolle, pieneen yksinäiseen tölliin.

Oi, kuinka hyvin hän muisti sen töllin pienine ulkohuonerivineen ja viljapeltoineen, joista saatiin niukalti, mutta kuitenkin riittävästi viljaa ensi vuosina, vaan sitte tuli eräänä kesänä kova halla ja vei kaikki puolivalmiit viljelykset. Seuraava talvi oli hyvin kylmä ja pitkä; vihdoin toki se loppui ja ihana kesä viritti uuden toivon rinnassa. Työtä tehtiin ahkerasti, myytiin toinen lehmä ja ostettiin siementä ja kylvettiin. Kaikki näytti lupaavan runsasta satoa, mutta sitte tuli elokuun alkupäivinä kova halla, kovempi kuin edellisenä kesänä, ja vei kaikki. Kuinka hyvin hän muistikaan sen hallayön jälkeisen aamun. Äiti itki ja voivotteli, isä istui penkillä kasvot käsiin painuneena, eikä puhunut mitään, kolme pikku lasta itki leipää, jota eivät kuitenkaan saaneet, ne raukat. — Esterin silmistä tippui kirkkaita kyyneleitä hänen heitä muistellessaan.

Hän huokasi: "Jumalalle kiitos siitä, että he jo seuraajana talvena pääsivät pois kärsimästä tämän maailman kovuutta ja kylmyyttä."

Sitte hän muisti sen aamun, jona hän lähti pois kotoa, lähti viimeisen kerran siitä pienestä, rakkaasta Saviahosta, ja matkusti suureen, kirjavaan ihmisvirtaan, sinne suurien viettelysten ja petosten pesäpaikkaan, matkusti vanhaan, vuosisatoja seisoneeseen ja monta kovaa kokeneesen Viipuriin.

Siellä olo-aikaan tahtoivat ajatukset nytkin siirtyä ja estääkseen niitä, nousi hän ylös, astui pienen, nukkuvan poikansa luo ja katseli häntä. Oi, miten hän oli isänsä, maisteri Arthur Heickell'in näköinen. Samanlainen tumma tukka — lapsella syntymätukka — putoili alas pieninä kiharoina kaarevalle otsalle, nenä oli suora ja pienessä suussa ylähuuli hieman vahvempi alimmaista — kuten hänelläkin — ja leuka vähän suippeneva… Hänen vertaillessaan noita kahta hänelle niin läheistä henkilöä toisiinsa, heräsi hänen mieleensä ajatus: "Kun lapseni kasvaa, tulee hänestä yhtä kaunis kuin isänsäkin on, mutta samassa vavahtaa sydän, silmät sulkeutuvat ja huulilta kuuluvat sanat: Herra, Jumala, kunhan ei vaan tuon kauniin kuoren alla koskaan tulisi sykkimään saastainen, kylmä ja tunteeton sydän, sellainen, joka säälittä voi särkeä köyhäin, yksinkertaisten naisten sydämiä ja turmella heidän onnensa niin kuin — — —" Ei, ei, hän ei tahdo lausua noita nimiä, vaan vaikenee, puristaa ristissä olevia käsiään kovasti toisiaan vastaan, niin kuin sen kautta tahtoisi karkottaa pois pahat ajatukset ja jatkaa sitte: "Niin. Herra, sen tiedän. Sinä et tahdo, että tuo pieni olento enää tulee jatkamaan sitä rikosten ketjua, jonka hänen vanhempansa ovat alkaneet. Et, vaan Sinä tahdot varjella häntä joutumasta paheiden poluille…"

Äidin näin jatkaessa avasi lapsi kirkkaat, siniset silmänsä, pieni suu liikkui ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Ole huoleti, äiti, minusta tulee mies, joka en sorra, vaan suojelen kanssasisariani ja veljiäni."

Äidin rakastava sydän lukee tuon sanattoman vastauksen lapsensa huulilta. Hän nostaa hänet syliinsä, suutelee otsaa ja kuiskaa:

"Jalluni, Jalluni, sinä nykyinen elämäni toivo, täytä, mitä nyt olet äidillesi luvannut!"