"SYDÄMEN TAISTELUJA JA TOIVEITA"

Hän oli päässyt kaksi vuotta takaperin ylioppilaaksi, kirjoittautunut lainopilliseen tiedekuntaan, lueskellut ensi vuoden hyvin ahkeraan ja käynyt joka päivä luennoilla, mutta nyt oli luku-into laimentunut ja harvoin häntä enää nähtiin luentosalissakaan. Syynä tähän oli se, että hän tätä nykyä ei voinut ajatella paljon muuta kuin sitä, miten Voisi ilmaista sydämensä hellimmät tunteet Saara Tannerille, ja mitenkä hänet nyt ensin saisi niin pitkäksi aikaa omaan seuraansa, että voisi puhua kaikki, mikä sydäntä ahdisti, ja kuulla sitte tuomionsa. Ja entäs, jos Saara ei rakastaisikaan, jos vielä vaikka pilkkaisikin perästäpäin…

Mutta ei, sehän olisi Saaralle, — professorin tyttärelle — mahdotonta!

Joku epähieno tyttö saattaisi pilkata toisen hellempiä tunteita, mutta ei hän…

Ja olihan Saara niin mielellään ollut hänen seurassaan silloin, kun tehtiin veneretki sinne saaristoon. Ja olihan hän, Saara, ottanut hänet saattamaankin, mutta sehän ei siltä vielä ollut mikään todistus Saaran rakkaudesta, sillä kuka hienotuntoinen tyttö tahansa olisi sellaisen uhrauksen tehnyt, että olisi ottanut jonkun huvimatkatoverin viemään hänet kotinsa portille kello yhdentoista aikana iltasella, varsinkin kun näki, että mies oli niin valmis saattamaan, kuten hän.

Tämäntapaiset ajatukset kiertelivät joka päivä hänen aivoissaan, joko hän sitte istui luentosalissa tai kotona kirjojen ääressä, ja — mikä pahinta — ne veivät vielä yölläkin unen.

Tämä oli nyt kerrassaan naurettavaa, että mies voikin olla sellainen haaveilija ja uneksija — ikäänkuin kuudentoistavuotias, koko joukon rakkausromaaneja lukenut koulutyttö, silloin kun hän on ihastunut johonkin kolmenkymmenen vuoden vanhaan mieheen.

Näin koetti hän usein itseään nuhdella, mutta sillä ei sen pidemmälle päästy. Saara oli ja pysyi hänen ajatustensa esineenä ja kaikki muut saivat väistyä syrjään.

Voi, miten tuskallista tämä oli, ja kuka sen tietää, koska tästä loppuakaan tulee! —

Niin, niin, kyllä epätietoisuus oli kamalaa, mutta kyllä sitte olisi
Vielä kauheampaa, jos Saara ei — — —

Hän ei jaksanut ajatella lausettaan loppuun, nousi ylös ja, tietämättä oikeastaan itsekkään mitä teki, käveli hän pöydän luo, istahti tuolille, otti kynän ja paperia sekä kirjoitti, kirjoitti hellän, sydäntuskaa huokuvan runon.

Hän luki sen läpi ja tunsi itsensä oikein ylpeäksi siitä, kun saattoi sellaisen kirjoittaa.

Kunpa Saara nyt vaan saisi sen lukeakseen, silloin ei muuta tarvitsisikaan, ja samalla hetkellä hän lukisi tuomionsa hänen silmistään.

Mutta eihän Saara tätä näin ollen koskaan saisi, ei, — mahdotonta olisi sitä hänelle lähettääkään. Hän voisi vielä vaikka loukkaantua. — — Hän löi kädellään otsaansa, etsiäkseen siten selvyyttä tähän hämäryyteen ja sitä hän saikin.

Nykyaikanahan kirjoittaa jo jokainen runoja ja julkaisee ne. Miksikä hän ei voisi tehdä samoin? Silloinhan Saara saisi tietää että…

Näin mietti hän, ja Suomi sai samassa yhden uuden runoilijan…

* * * * *

Tanakka, vaaleanverinen nuori herrasmies laskeutui yliopiston portaita alas. Pysähtyi vähän viimeisellä astuimella ja lähti sitte hitaasti kävelemään Senaatintorin poikki Aleksanterinkadulle. Siellä tuli vastaan joukko iloisia tyttöjä, — hän kohotti hattuaan ja punastui, kun yksi siellä kuiskasi vierustoverilleen niin lujasti että hänkin sen kuuli: Se oli Eero Tammilaakso, teoksen "Sydämen taisteluja ja toiveita" kirjoittaja.

— Ahah, nuokin tiesivät, ajatteli hän ja jatkoi kiivaasti kävelyään, poikkesi Itä-Henrikin kadulle ja meni sisälle erääseen komeasti sisustettuun taloon, — kotiinsa tietysti heitti päällysvaatteet yltään, meni huoneeseensa, sytytti paperossin ja viskaantui makaavaan asentoon sohvalle sekä katseli savupilviä, jotka leijailivat ilmassa.

Sisään astui palvelustyttö tuoden Suomettaren. Hän otti sen ja katseli. Siinä oli arvostelu hänen runoteoksestaan, mutta se ei suinkaan mieltä ilahuttanut. Muun muassa sanottiin siinä: "Kyllä sekin on rakkautta, joka ensin kirjoitetaan paperille, lähetetään julkaistavaksi ja koko maailman luettavaksi, ja sitte vasta sanotaan sille naiselle, jota rakastetaan. Vai luuleeko runokirjan 'Sydämen taisteluja ja toiveita' tekijä, että nainen, hänen rakastettunsa, luettuaan runot ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa on valmis heittäytymään hänen avattuun syliinsä ilman muuta? En ole mikään erityinen naistutkija, vaan ajattelen, että nainen, olipa hän sitte millä arvon asteella tahansa, ei hyväksyisi, että ne hellät tunteet, jotka häntä kohtaan sykkivät miehen rinnassa, ensin joutuvat maailman luettavaksi ja sitte, vasta viime sijassa hänelle."

"Entäs sitte runomitta noissa 'Sydämen taisteluja ja toiveita' kuvaavissa runoissa! Esim. runossa 'Saaralle' sanotaan:

"Rakas Saara, sua lemmin,
Sua asti kuolemaan.
Sulle työn ja toimenikin
Uhriksi suon kokonaan."

"Tämä nyt vielä menee mukiin, mutta lukekaa seuraava värsy! Se kuuluu:

"Kaikki mitä maailmassa
Arvoisaa on minulle,
Sinussa ne ka — — —"

Hän viskasi lehden kärsimättömästi luotaan, niin, että se lensi melkein ovelle asti, aikoi nousta ja lähteä kaupungille tyynnyttämään riehuvia tunteitaan, mutta hän ei noussutkaan, vaan jäi siihen. Aikoi vieläkin kerran, mutta tuntui niin hyvälle, ja siksi jäi.

Nyt oli hänellä kädessä "Valvoja" ja siinä oli joulukirjallisuuden joukossa mainittu hänenkin ei enää pieni viisikymmentä runoa sisältävä kirjansa 'Sydämen taisteluja ja toiveita', vaan kolmensadan sivun suuruinen, isänmaallisia runoja sisältävä teos, sellainen, jota kaikki ylistivät sisältönsä ynnä sointuvan runomittansa puolesta.

Hän tunsi itsekin olevansa yläpuolella muita ja tiesi hyvin, että hänen rinnallaan nyt eivät J.H. Erkot, Eino Leinot ja Larin Kyöstit ynnä muut paljon painaneet.

Oi, kuinka ihana oli tämä asema, mutta se loppui kesken kaikkia, kun ovikello soi pitkään.

Hän ei ensin ollut oikein selvillä, vaan sitte hän huomasikin nähneensä unta, ja varmuuden siitä antoi tuo lattialla oleva Suometar.

Hän kiiruhti ovelle. Siellä oli Antti Korpikallio, joka sanoi iloisesti: "Mitäs suret, etkö tiedä, että huomenna on Vappu ja silloin taas iloitaan."

Tiesihän hän, mutta se ei hänen mieltään paljoa ilahuttanut tällä kertaa…